- Tapani Pankkolängvitsi.
- Vel`mies Tapanista piti tulla Yliopiston Professori, mutta ei se päässyt testeistä läpi koulutukseen.
Ei huomannut iskäkään, ettei sinne vajaalla kansakoululla päästä. No, Tapanille olivat tarjonneet juustolla höystetyn ranskanleipä siivun ja teetä kuitenkin. Tapani oli niin haltioissaan kun kun tuli kotiin sanoi, että melkein pääsi opiskelemaan, kun jo teetäkin tarjosivat. Ei huomannut iskäkään, ettei sinne vajaalla kansakoululla päästä.
No, palstalla olen Pankkolängvitsinäkin. - Äläs nyt Jytilä ole hermona, kyllä oikeinkirjoitus osataan.
Mutta, kun teitä kirjaintarkastajiakin täällä, teidätkin pitää huomioida. - Tuskin kukaan vaillakaan.
- A-KJytilän halusi että laita vähän kirjaimia sekaisin niin saa Tapani tarkistaa, ja tietenkin sitten moittia kirjoittajaa. Toive täytetty, niin ei A-K:n velimiehellä ole tyhjä ilta.
Sanoi A-K että käyttää "pankkolängvitsi" taiteilija nimitystä, kuten Tapani itse sen sanonut. Tykästynyt tuohon nimeen, jota olemme kyllä saaneet ihastella täällä enemmältikin. - Ja persettäni en annna ! Se on jämpti se !
- Ja persettäni en annna ! Se on jämpti se !
- Samassa kaupan takaovi kävi ja Koistinen astui esiin jätesäkkiä kantaen. Arvo jähmettyi paikalleen lusikka suussa. "Mitä helvettiä?" aloitti Koistinen, ja samassa Arvo Kisakenno säntäsi hysteerisessä pakokauhun tilassa karkuun tielle, suoraan höyryjyrän eteen. Kuljettaja ei ehtinyt tehdä mitään. Häviävän pienen hetken ajan Arvon tajunnassa kävi ajatus: "Minä litistyn?" mutta samassa jokin käsittämättömän murskaava ja lamauttava paino rusensi hänen sammuvan tajuntansa pimeyteen jyrän kulkiessa hänen ylitseen. Säikähtänyt kuljettaja pysäytti ajoneuvonsa. Miehiä tuli juosten paikalle. Koistinenkin jätesäkki yhä kädessään. Arvosta ei ollut jäänyt jäljelle kuin epämääräistä massaa liiskaantuneena vastalasketun asfaltin höyryävään pintaan. Arvon muinaisen pään kohdalla kimmelsi jotain metallinhohtoista. Eräs työmiehistä tonki kepillä sen massasta irti ja otti sen inhoten etusormensa ja peukalonsa väliin. "Lusikka??.. peltinen lusikka?."
- "Nooh, ei ollu se kaveri syntyny kultalusikka suussa, mutta oliha kuollessaan sentään peltinen?" lausahti Koistinen.
Samassa asfalttiporukan kymppi saapui paikalle. - "Mitäs täällä tapahtuu?? mitäs tämä viivytys merkitsee??.. onnettomuusko??.. Aijaijai? pahan näköstä jälkeä?. meni hyvä päällyste piloille". Työnjohtaja töykki työkenkänsä kärjellä inhoten Arvo Kisakennon maallisia jäännöksiä.
- "Mikä ikävä tahmea kerros?.. Ei maar! Sotku pois, ja uus kerta asvalttia päälle! Hakekaas painepesuri pojat!" - "Mistä läski tulee? Se ilmestyy tyhjyydestä, kietoutuu ympärilleni kuin uimarengas, läskistä tehty lannevanne, uusi liha tulee tyhjyydestä hermoratoineen verisuonineen ja tyhjyydestä tulee myös veri, ihmisen sielu, uudet läskinkimpaleet kiinnittyvät minuun, enemmän verta, enemmän sielua, minä olen hyvinkin sielukas ihminen, ruokaa syön, ruoka muuttuu lihaksi ja läskiksi, ihminen rakentuu ruoasta, jos syön makkaraa minusta tulee makkara, jos syön porkkanaa minusta tulee porkkana, jos syön herneitä, minusta tulee vihreä, flamingot ovat vaaleanpunaisia koska ne syövät katkarapuja, kalja muuttuu kaksinkertaiseksi määräksi kusta, makkarasta tulee paskaa, jokainen ihminen kantaa sisällään koko ajan pökälettä, pökäle, pökäle, kakkapökäle, verestä paskasta ja lihasta valmistettu laite, Arvo Kisakenno tässä näin menee", höpisi hän puoliääneen kävellessään kotiinsa.
Aurinko oli tullut esiin pilvien takaa, lounaasta oli virrannut lämmintä ilmaa, ja pian tuuli puhalsi pois taivasta peittäneen pilvikerroksen, vallitsi lämmin, suorastaan kesäinen ilma, sellainen joita harvoin saattaa esiintyä lokakuun loppupuolella, mutta tätä ei Arvo noteerannut, vaan hän murjotti tupakoiden tunkkaisessa pimeässä murjussaan, verhot tiukasti kiinni ikkunan edessä, hautoen synkkiä ajatuksiaan. Koistisen tapaus oli järkyttänyt ankarasti hänen tasapainoaan. Lisäksi häntä oli alkanut huolestuttaa mitä työpaikalla pomo sanoisi, kun hän oli ollut luvatta poissa kaksi päivää. Proletaarin kapinointi oli kiinni siitä kuinka pitkälle hänen pavlovisoitu kelapäänsä antoi siimaa pyristellä. Kaikki olivat koukussa johonkin, eikä riittänyt se että oli koukussa, vaan vielä ajautui katiskaan ja jäi rysän päältä kiinni. Ylempiään tottelemaan oli tavallinen tasataavi luotu, ja lopulta aina sosiaalisen tunnollisuuden mielikuvituksettomuus ja rahanpuutteen pelko kutsui laumastaan eksyneen lampaan takaisin liukuhihnalle matkalla teurastamoon. Rahat oli nyt loppu ja pakko hänen olisi huomenna mennä töihin ettei saisi potkuja vihaamastaan työpaikasta. Mikä nöyryytys! Voisiko hän lainata äidiltään rahaa? Hänen teki mieli tuhottomasti tiukkaa viinaa, kunnon känniä. Ei! Ei! - Se oli mahdotonta! Sitä paitsi hänellä oli hirvittävä nälkä, hän ei ollut syönyt mitään sitten eilisen, itseasiassa, - niin, - siitähän oli yli kaksikymmentäneljä tuntia kun hän oli viimeksi syönyt. Arvo tunsi silmiensä kostuvan turhautuneesta raivosta ja itsesäälistä. "ÄÄÄÄ-ÄÄÄÄÄ-ÄÄÄÄ! - EIHÄN MINULLA OLE RUAKAAKAAN! - ÄÄÄÄ-ÄÄÄÄÄÄÄ-ÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ!!!" hän määkyi keittiössä. Hän penkoi hysteerisenä ruokakomeroa ja löysi kaksi Hangon keksiä, jotka hän tunki kitaansa ja raivoisasti jäystäen nieli ne, mutta ne vain yllyttivät hänen nälkäänsä. Äkillisessä päätöksen puuskassa hän otti keittiön laatikosta lusikan ja säntäsi ulos. Puolijuoksua hän läähättäen lönkytteli, kunnes läheisestä vanhuksien hoitokodin ruokalasta tuleva kaalipadan löyhkä siivitti hänen askeleensa suoranaiseksi juoksuksi. Perille saavuttuaan hän huomasi että tiellä oli miehiä asfalttitöissä, joten hän päätti kiertää takakautta. Pensaikossa lymyillen hän kurkisteli ettei ketään näkynyt ja sitten hiipi Koistisen auton luo ja alkoi lusikalla kaapia katolle heittämäänsä maksalaatikkoa suuhunsa. Se maistui siltä ihteltään. Nam nam. "Ehkei sitä hometta ollutkaan kuin pinnalla?" ajatteli Arvo. - Oikeutetun vihan täyttämänä Arvo jatkoi matkaansa. Kauppa oli juuri auennut ja sisään työntyessään Arvo näki itsensä Koistisen istuvan kassalla pönäkän näköisenä. Jostain syystä hän ei kuitenkaan suoraan osannut mennä Koistisen luo, vaan kierteli liikkeessä sinne tänne, miettien sopivan tehokasta repliikkiä millä aloittaisi valituspuheensa. Koistisen vaimo, joka hoiti lihatiskiä, kysyi mitähän herralle saisi olla, ja sai hämmentyneen Arvon ostamaan täysin tarkoituksettomasti sata grammaa lauantaimakkaraa siivuina. Tästä tuohtuneena Arvo meni kassalle, maksoi viimeisillä kolikoillaan ostoksensa ja veti taskustaan maksalaatikon josta Koistinen oitis naputti kassaan hinnan. "Se ois sitten vielä viis yhdeksänkymmentä" sanoi Koistinen. "Tä-tä-tämä laatikko?" aloitti Arvo. - "Viis ja yhdeksänkymmentä". Tämä ei voinut olla totta. Häneltä yritettiin laskuttaa toistamiseen eilisen homeisen maksalaatikon hintaa! Äärimmäisellä ponnistuksella hän kokosi voimansa ja sai sanotuksi "Kuulkaas nyt kun minä ostin teiltä eilen tämän laatikon ja se oli homeessa ja minä tulin nyt tuomaan sitä takaisin". Koistinen katsoi epäluuloisesti Arvoa ja sanoi: "Onkos kuittia?" - "Ei ole, mutta?" - "Sitten maksatte ostoksenne" keskeytti Koistinen ja alkoi muistella että eikös tämä ollut se sama epeli joka pari vuotta sitten oli yrittänyt varastaa häneltä olutkorin. - "MINÄ OSTIN TÄMÄN EILEN. JOHAN NYT ON PERKELE?"
- "Mikä siellä on hätänä?" kysyi Koistisen vaimo lihatiskin takaa.
- "Tämä tyyppi väittää ostaneensa eilen maksalaatikon, eikä sillä ole näyttää kuittia!"
- "Juu Reino, kyllä se osti, minä muistan, vähän ennen kuutta eilenillalla, minä olin itse kassalla".
- "Jaaha, no ei sitten mitään" sanoi Koistinen.
Hetkeen ei tapahtunut mitään. Koistinen vain istui kassalla ja Arvo seisoi maksalaatikko kädessä odottaen. Mitä ihmettä, luuliko Koistinen että asia olisi tällä selvä? Arvo aloitti uudelleen: - "Minähän sanoin että tämä maksalaatikko on vanhaa, se on homeessa, kato ite vaikka!" Koistinen tuijotti Arvoa tovin, otti maksalaatikon, vilkaisi sitä ylimalkaisesti ja lausahti yrmeän lakonisesti: - "Saat pitää sen", ojentaen pakkauksen takaisin Arvolle. Arvolla heitti yli. Mitä helvettiä Koistinen tarkoitti? Epätoivoisena hän yritti uudelleen: - "Enhän minä tällä mitään tee! Seinällekö tämä pitäisi ripustaa? Tämähän on vanhentunutta, aivan homeessa! Mä haluan mun rahat takaisin!" Koistinen totesi jälleen rauhallisesti: - "Saat pitää?" ikäänkuin olisi tehnyt Arvolle hyvänkin palveluksen, ja keskittyi laskuttamaan seuraavan asiakkaan ostoksia. Arvo meni aivan puihin: - "Tä- tämähän on aivan käsittämätöntä, minä? minä?" mutta tungos painoi hänet yhä kauemmaksi kassasta ja äkillisen toivottomuuden puuskassa hän ryntäsi kaupasta ulos. Kaupan pihalla hän veti henkeä ja sytytti tärisevin käsin savukkeen. Arvo Kisakenno ei ymmärtänyt enää mistään mitään. Koistisen välinpitämättömyyden muuri oli ollut ehdoton ja aukoton. Jonkinlaisen toivottoman ja voimattoman raivon vallassa hän etsi katseellaan jotain kohdetta johon purkaa vihansa, ja huomasi kaupan sivuseinustalle pysäköidyn Koistisen tummansinisen, neliovisen Mitsubishin. Arvo avasi pakkauksen kaivoi sisällön kouraansa ja kaaressa lentäen lysähti maksalaatikko Koistisen avuton katolle. Kädet torvena suun edessä Arvo huusi vielä kaupan ovelle: "HAISTA SINÄ KOISTINEN PITKÄ VITTU!!! ÄITIS ANTO NAAPURIN HEVOSELLE!!" JA LEHMÄ SE ON SE SUN MUIJASKIN!" Nopeasti, lähes puolijuoksua, taakseen vilkuillen lähti Arvo kulkemaan pois kaupan välittömästä läheisyydestä. Tuohtuneena hän eteenpäin viuhtoessaan sytytti uuden tupakan ja vannoi ettei enää koskaan, vaikka mikä olisi, asioisi Koistisen kaupassa. Hänen kiihtymyksensä yltyi yhä hänen huomatessaan että lauantaimakkarapaketti oli kaikessa tohinassa jäänyt kassalle. "Perkele, pidä paskamakkaras ja maksalaatikkos! Saat pitää, perkele!" Asiassa oli vain Arvon kannalta se ikävä puoli, että seuraavaan kauppaan oli yli kolme kertaa pitempi matka kuin Koistiselle, hänen autonsa oli käyttökelvoton, eikä Arvo ollut kovinkaan hanakka harrastamaan liikuntaa. "Myyn auton varaosiks ja ostan polkupyörän!" päätti Arvo. Hän pysähtyi huohottaen. Hän oli kävellyt liian kiivasta vauhtia, ja se yhdessä jo suovia jatkuneen yli kahden päivittäisen savukeaskin kanssa oli liikaa hänen keuhkoilleen. Sitä paitsi hän oli kireävieterinen kolesteroolintukkima pyknikko tyypillisine suomalaisine kaljamahoineen. - Ohjelman loputtua hän paneutui innolla harrastukseensa, joka oli palindromien keksiminen. Hän otti esille paperiarkin johon oli aamulla laatinut rakennuspiirustukset autonsa pyöriä varten ja leikkasi saksilla irti piirustuksen myöhempää käyttöä varten ja talletti sen huolellisesti piirongin laatikkoon. Loppuosaan paperia hän kirjoitti otsikon: "PALIN-DROOM-EJA 22.11.1989". Arvo Kisakenno ei totuuden nimessä ollut juurikaan haka palindromien keksimisessä, mutta vuodesta toiseen hän jukuripäisesti jatkoi harrastustaan lannistumatta. Arvo istui tuolilla tylsänä tylsä lyijykynä kädessään. Koistisen tempaus painoi hänen mieltään vieläkin ja hän tunsi aivonsa aivan tyhjiksi. Hän sytytti nortin ja mietti. Viimein hän töhersi paperille sanat: "Omo" ja "isi". Hän tuijotti noita kahta palindromia hetkisen ja tunsi tyytymättömänä että parempaan hänen on pystyttävä, mutta vaikka hän kuinka vaivasi päätään, ei hän enää pystynyt keksimään ainuttakaan palindromia lisää. "Tämä on sen säteilyn syytä" ajatteli hän epätoivoisena, "pitäisiköhän minun ostaa tavallinen herätyskello?" Omo ja isi. Pyh. Raivoissaan hän repi paperin riekaleiksi. Tänään ei ollut oikea päivä. Haikeana hän muisteli parhaita saavutuksiaan palindromitaiteen alalla. Ne olivat: "siis isot, no RotatoR on tosi siis", "Anna nanna" ja "Nixon ottaa Tenoxin". Hän tunsi lähes sietämätöntä kateutta muistellessaan kerran eräässä kapakassa tapaamaansa miestä, joka oli esitellyt itsensä Junqvistin Visaksi. Sen nimen hän muistaisi ikuisesti. Arvo oli juovuspäissään kehua retostellut omilla palindromeillaan ja tyyppi oli hänen höpinöihinsä kyllästyneenä täräyttänyt päin naamaa seuraavanlaisen litanian: "AHAA JOONAS, IKÄVÄ TYÖ, PÄÄTTI ISI, SULAHULLU HITTO NIIN: SIIS NAAMAAN SAA TISSIPILLU KAKKIA. VITSOI HASSUN NAKU, SUURI SUU SE IMUT TEKI. LOI MAAT SUVI. KULLIPA ALAPÄÄSI LIMAA PANNA ANITTAAN SAA. TATTINA ISI PANI SITÄ LATTIAAN URAKALLA. NAVAN NOSTAISIT ANITTA TISUUN ASTI, VALITTI ISÄ. SINUN ISÄ SIITTI, LAVITSAN UUSI TATTI NATISI ATSON NAVAN ALLA. KARUNA AITTA LÄTISI. NAPISI ANITTA TAAS NAATTINA: "ANNAPA AMI LISÄÄ, PALAA PILLU KIVUSTA". AMI OLI KETTU MIES - UUSI RUUSU KANNUSSA HIOSTI, VAIKKA KULLI PISSI TAAS NAAMAAN. SIIS NIIN OTTI HULLU, HALUSI SIITTÄÄ. PÖYTÄVÄKI SANOO: JAAHA". Tällainen nerokkuus oli Arvosta jotain käsittämätöntä. Hän ei ikinä pystyisi samaan. Ehkä hänen tulisi vaihtaa alaa. Mutta mikä olisi hänen alansa? Syöminen, juominen, nukkuminen ja runkkaaminen oli suurinpiirtein ainoa minkä Arvo osasi ja mikä häntä kiinnosti. Masentuneena hän lirautti iltakuset ja meni nukkumaan.
_____
Seuraavana aamuna herättyään Arvo näki ensimmäiseksi maksalaatikkopakkauksen keittiön pöydällä ja hänellä alkoi keittää välittömästi. Koko aamun hän tupakoi hermostuneena ja ravasi ympäri asuntoa odottaen malttamattomana kellon lähenevän yhdeksää. Varttia vaille yhdeksän hän lähti tarmokkain askelin mennä viuhtomaan kohti Koistisen Valintaa maksalaatikko kourassaan. Töihinmenosta ei ollut puhettakaan tällaisena päivänä, tuhannesti ei! Maksalaatikko oli tärkeämpi, ja ennen muuta: - häntä oli loukattu, hän oli joutunut salakavalan salajuonen uhriksi. Mutta sen saisi Koistinen vielä tuntea nahoissaan! Pitkin aamua hän oli miettinyt moneen kertaan mitä Koistiselle sanoisi ja kehitellyt mielessään raivoa ja mitä vaikuttavimpia argumentteja, mutta nyt, kauppaa lähestyessään, hän alkoi tuntea olonsa yhä epävarmemmaksi. MITÄ ihmettä hän oikein aikoisi sanoa? Että maksalaatikko oli homeessa? Se oli jotenkin liian yksinkertaista, kosmisesti absurdia. Koistinen oli pirullinen mies ja oli kerran saanut Arvon kiinni kun hän oli yrittänyt varastaa kaupasta korillisen keskiolutta. Oli peijooni vielä uhkaillut soittaa poliisit paikalle, ja nöyryyttävällä anelemisella ja hirvittävällä paskanpuhumisella Arvo sai itsensä selvitettyä tilanteesta, eikä uskaltanut käydä kaupassa pitkään aikaan. Tätä muistellessaan hän tunsi hetken ajan toivottomuutta ja oli jo kääntyä takaisin, mutta terästäytyi ja tuumi että hänhän se perkele tässä oli vääryyttä kärsinyt. Sitäpaitsi Koistinen piti aina kaupassaan yli-ikäistä tavaraa. (tämähän oli välttämätöntä kartellien ajaessa pienkauppiaat yhä ahtaamalle, mutta tätä ei Arvo arvostanut) Maidot olivat aina samalle päivälle leimattuja, joskus se myi eilisiä ja toissapäiväisiä maitoja puoleen hintaan. Kerran Arvo oli ostanut Koistiselta purkin Jalostajan hernekeittoa ja se oli ollut niin kuivunutta, että se piti veitsellä vääntäen kaivaa ja lohkoa purkista ulos. Tupakkakin sillä oli aina vanhaa. Iänikuisia pölykerroksen peittämiä pilliklubi, Saimaa, Fennia- ja Työmiesaskeja, joita se yritti tuputtaa väittämällä että Nortti tai Marlboro oli "tilapäisesti loppu". Saatanan äijä! Piipputupakka oli Jymyä. Ja kerran lihatiskillä oli aivan selvästi ollut Metusaalemin perse, vaikka Koistinen oli väittänyt sen olevan uutta "Metu"-merkkistä salamia! - Silloin hän oli pirteimmillään ja tunsi joskus voivansa jopa yltyä jonkinlaiseen toimeliaisuuteen asti, aamut antoivat toivoa, päivä ei ollut vielä pilalla, mutta keskipäivään tultaessa päivän valaistuksen selväpiirteisyys alkoi ahdistaa häntä, arjen typerän puuhakkuuden piirtyessä kiusallisen kirkkaana hänen tajuntaansa ja iltapäivällä ahdistus kasvoi niin suureksi että sen ajan hän mieluimmin nukkui. Iltapäivien latteus oli lähes pahinta mitä hän tiesi. "Ymmärrän kyllä hyvin, miksi sivistyneissä maissa vietetään iltapäivisin aina siestaa. Se kuuluu osana ihmisen luonnolliseen kiertokulkuun. Ei silloin pidä työtä tekemän". Tämä oli Arvo Kisakennon vankkumaton mielipide. Hämärän hetkinä Arvo tunsi lamaantuvansa täysin. Kaikki tuntui muuttavan muotoaan ja näyttävän vieraalta ja hän tunsi kauhunsekaista kunnioitusta tällaisia hetkiä kohtaan. Kotona ollessaankin hän mieluiten veti verhot ikkunan eteen kun alkoi hämärtää. "Suden Hetki", sanoi Arvo ääneen tallustellessaan kohti Koistisen Valinnan valaistua julkisivua. Lamaannuksen tunne hellitti vasta silloin kun oli jo täysin pimeää, ellei Arvolla ollut psykokankkunen. Yö oli suuri, lämmin pehmeä ja suojeleva. Pimeydessä ei näkynyt mitään minkä hämärä muokkasi t u n t e m a t t o m a k s i . "Muita pelkoja ei ole olemassa kuin tuntemattoman pelko, kaikki muut fobiat johtuvat ja juontavat juurensa juuri siitä", päätti Arvo astuessaan Koistisen Valinnan ovesta sisään. Arvo osti tarjousmaksalaatikon, askin punaista norttia, Iltasanomat ja viisi pulloa keskiolutta koska hänellä ei ollut enempään varaa. Hän käveli nopeasti kotiin, pani paistinpannun kuumenemaan ja kiukustui suunnattomasti havaitessaan, että maksalaatikko oli homeessa! "Saatanan Koistinen! Aina se myy vanhentunutta tavaraa! Mutta tän tempun se teki mulle laitimmaisen kerran!" sadatteli Arvo katkeroituneena. "Minä menen heti sinne takaisin, tungen tämän maksalaatikon sen kurkkuun ja sanon mitä minä siitä ajattelen!" Kiukustuneena hän huomasi että kello oli jo liian paljon, kauppa oli juuri mennyt kiinni, mutta hän päätti mielessään nousta aikaisin seuraavana aamuna ja ottaa asian hoitaakseen heti kun kauppa aukeaisi. Ärtyneenä ja äkäisenä hän pureskeli kuivunutta hapanimeläsetsuuria ja jäysti kuivettunutta juustonkannikkaa ja joi mielenosoituksellisesti kaikki viisi pulloa olutta yhteen menoon. Pahantuulisena hän selaili Iltasanomaa, jonka keskiaukeamalla Tarja Muriseva hymyili ikuista jähmettynyttä hymyään. "TARJA MUUTTAA KIHLATTUNSA KANSSA UUTEEN KOTIINSA". "Mitä saatanan soopaa? mokoma androidi? ei se voi olla ihmisolento? ei tuommoista ihmistä voi olla olemassakaan!" äyskähteli Arvo. Hän tuijotti kuvaa jossa Tarja Muriseva hymyili jonkun sporttisen jupinniljakkeen kanssa. Miehen sivuilta ja takaa lyhyeksi leikatussa kuohkeassa tortussa näkyi vaaleita raitoja. "Tarja, sinä olet kaunis, mutta ah, niin turmeltunut" ajatteli Arvo ja tunsi että häntä alkoi panettaa. Hän kaivoi tukevan mulkkunsa housuistaan ja yrmeä ilme kasvoillaan runkkasi mällit kuvan päälle. "Siitäs saivat, mokomat hyeenat" murahti Arvo tyytyväisenä ja tunsi ylpeyttä suorituksestaan:
Se oli poliittinen teko.
Illat olivat Arvo Kisakennon elämässä varsin tapahtumaköyhiä. Televisiota hänellä ei ollut, eikä hän sellaista myöskään aikonut hankkia, hän oli varma että hänen aivonsa säteilytyisivät pilalle jo parissa viikossa, pari Speden speliä ja selvä peli. Televisio oli osa n i i t t e n salajuonta, ja Arvo tiesi varmuudella että suurin osa Suomen kansasta oli joutunut tämän salakavalan paholaismaisen keksinnön uhriksi. Hän oli nimennyt uudestaan neljä apokalyptista ratsastajaa, ja ne olivat: Säteily, Joukkotiedoitusvälineet, EAN-koodi sekä Euroopan Unioni. Arvo oli taikauskoinen ja ennakkoluuloinen mies. Viestinnän ja standardisoinnin massamanipulatoorinen trendihakuisuus ja EAN:n 666-vitsi meni häneen täydestä, ja hän näki harmageddoonisia apokalyptisiä kytkentöjä lähes kaikessa informaatiossa, saati sitten internetissä, jota Arvon onneksi ei tuolloin vielä oltu otettu käyttöön. Ehkä hän kuitenkin jotenkin alitajuisesti tajusi, että Ihminen itse on ainoa hevosten Apokalyptinen Ratsastaja evoluution tuhon ja syntymisen Perpetuum Mobilessa.
Arvo pysytteli ajan tasalla lukemalla silloin tällöin sanomalehteä tai kuuntelemalla radiota, mutta liika oli liikaa. Radiostakin tuli luvattoman huonoja ohjelmia. Ainoa häntä kiinnostava radio-ohjelma tänä iltana oli Ilmari Paasion esitelmä aiheesta "Miten suot syntyvät", jota hän kuuntelikin suurella mielenkiinnolla. - -vienyt kasan likapyykkiä kotiinsa pestäviksi ja läksyttänyt Arvoa siitä kuinka hänen alushousunsa olivat muka "kamalan ruosteiseen kuntoon" käytettyjä. Totta olikin että Arvon kalsareissa oli useimmiten melkoinen ruskea läiskä takapuolessa ja keltaista sepaluksessa ja punteissa (hän käytti vanhanaikaisia pitkäpunttisia valkoisia tai sinivalkoruudullisia Hyvoneita yksinomaan, kesät talvet), mutta tämä liittyi olennaisena osana hänen "taiteeseensa" ja varsin usein hän nautiskelikin kaivamalla sormillaan anustaan ja sen jälkeen haisteli antaumuksella sormiaan. Tätä hän ei kuitenkaan voinut äidille kertoa eikä hän (mielikuvitukseton pikkuporvarillisen luonteen omaava ahdaskatseinen olento) olisi sitä kuitenkaan ymmärtänyt. Niinpä hän joutuikin jatkuvasti puolustautumaan mitä erilaisimmin meriselityksin äitinsä moitteita kohtaan: - minkä sille voi jos pesukone on rikki tai peräreiän stefat falskaavat? Ja nalkutus jatkui ja jatkui vuodesta toiseen. Alituisen riidan aihe oli Arvon juopottelu. Asunto oli täynnään tyhjiä pulloja ja pannuhuoneessa alkoi jo olla ahdasta liikkua, tyhjillä pulloilla täytettyjen muovikassiröykkiöitten vallatessa yhä enemmän alaa, koska Arvo oli varsin laiska raahaamaan niitä kauppaan, koska häntä vitutti, suorastaan loukkasi, ettei niistä saanut kuin viisikymmentä penniä pullo. Arvolla ei pahemmin juuri vierailijoita käynyt, ja ovikellon käskevästä pärinästä Arvo melkein aina arvasi äidin olevan oven takana. Väliin hän ajatteli teeskennellä ettei ole kotona, mutta jotenkin omassa asunnossaan piileskely nolotti häntä, Arvo asui ensimmäisessä kerroksessa ja äiti oli jo saattanut nähdä hänet ikkunasta, ja niin hän aina avasi oven ja alistui nuhdesaarnaan. "Taas olet poika kaljotellu, kauhee haju tällä, eksävoi edes tuulettaa, isäskin joi ittensä kodistaan ulos, liekö enää elävien kirjoissa, kun viimeks kuulin siitä, se heilui Kyläsaaren spurguremmissä ja tota menoa sulle käy samalla lailla". Ja niin edelleen.
Ainoat sukulaiset joita Arvo saattoi sietää, oli hänen sisarensa Hanhikki, joka oli lempeäluontoinen, vaikkakin Arvon mielestä vähän tyhmänpuoleinen naisihminen, ja hänen miehensä Antero, joka oli rakennusmestari ja kova ottamaan viinaa ja jonka kanssa Arvosta oli hauska juopotella. Heidän kesämökilleen Arvo usein tuppautui "kalastamaan", vaikkakin kalastus oli useimmiten tekosyy rehvakkaalle kännäämiselle Anteron kanssa.
Sohvalla kuorsaava Arvo heräsi siihen, että kärpänen laskeutui jatkuvasti hänen nenälleen, mikä sai hänet raivokkaasti huitomaan ja ärjymään. Hän yritti nukahtaa uudelleen, mutta tuloksetta kärpäsen kiusatessa häntä jatkuvasti, mikä sai hänet raivoissaan säntäämään ylös ja ajamaan kärpästä takaa ympäri asuntoa aseenaan rullalle kääritty Sähköviesti. Turhauttavan jahdin uuvuttamana hän seisahtui huohottaen ja havaitsi hetken mietittyään reaktionsa liioitelluksi. Kärpänen, joka noudatti luonnonmukaisia vaistojaan halusi vain imeä hänen hikeään ja oli saanut hänet, satoja kertoja suuremman (tahtoo sanoa kookkaamman) olennon suunniltaan. Arvo tunsi häpeää ja ajatteli: "Minun täytyy elää luonnonmukaisemmin vastedes". Samassa Arvo näki kärpäsen, joka oli laskeutunut tyhjän keskiolutpullon suulle. Arvo huitaisi salamannopeasti, pullo kaatui ja vieri pöydältä, räiskähtäen pirstaleiksi lattialle, mutta kärpänen oli liiskaantunut lehden kulmaan. "Se olisi kuitenkin kiusannut minua myöhemmin?" ajatteli Arvo, yrittäessään selitellä itselleen reaktioitaan, mutta ärtyi yhä pahemmin korjatessaan pullonsirpaleita lattialta. Vaikka Arvon asunto oli yleensä varsin sotkuinen ja epäsiisti, hän oli aina lasinsirpaleita korjatessaan äärimmäisen pikkutarkka. Arvo oli pari kertaa astunut lasinsiruun ja tunsi lähes patologista kammoa kaikkea lihaan tunkeutuvaa terävää kohtaan. Ylen huolellisesti hän keräsi mikroskooppisimmatkin sirut lattialta ja lopuksi tarkisti taskulampun valossa lattialla maaten työnsä tuloksen. Lopullisena tarkistuksenaan hän riisui itsensä alasti ja kieriskeli lattialla. Jos hän olisi siivonnut huonosti, hän saisi tuta sen omassa lihassaan. Tähän puuhaan häneltä kului viisikymmentä minuuttia. Siivoustyönsä lopetettuaan hän tunsi olevansa nälkäinen. Kello oli puoli kuusi. Koistisen Valinta olisi vielä auki. Arvo otti rahaa, jota hän säilytti tyhjässä sokeriastiassa ja lähti ulos. Sää oli edelleen tasaisen harmaa ja neutraali, oli alkanut hämärtää ja puut seisoivat liikkumattomina ja lähes mustina tyynessä ilmassa. Arvo tunsi epämääräisen ahdistuksen valtaavan mielensä, joka lähenteli hiipivää atavistista kammoa, jonka tällainen sää hänessä aina aiheutti. Aamut olivat parhaita, niissä oli vielä jotain tuoretta, raikasta ja neitseellistä. - Koska hän oli unohtanut vääntää etukäteen vesihanan päälle, hän joutui harmikseen töhrimään sekä kylmä- että kuumavesihanan saippuaan ja leipämössöön, eikä hän luonnollisestikaan voinut löytää ratkaisua tähän ongelmaan, koska sen keksittyään hän joutuisi hanoja puhdistaessaan töhrimään uudestaan vastapestyt kätensä samaan äklöttävään möhjöön josta suurella vaivalla oli saanut itsensä puhdistettua. Arvo Kisakenno kehäpäätteli että jättää asian sikseen, eikä pessyt käsiään kunnes oli varma että töhnä oli varmasti kuivunut Hanoissa. (Ei riittänyt että hänen älykkyysosamääränsä ei riittänyt käsien pesemiseen, hän oletti että hänen vesihanansa sijaitsevat Pohjois-Vietnamissa.) Tämä puolestaan aiheutti hänelle jatkuvaa harmia, varsinkin juustovoileipiä syödessä, sillä hänen kynsiensä alle ilmaantuneet mustat surunauhat aiheuttivat hänessä voimakasta kuvotusta kontrastina pehmeään edamiin upotessaan, ja voitaisiin olettaa että eräänä päivänä hän ärtyneenä tokaisisikin: "Voileivät eivät maistuneetkaan hyviltä!" Emme kuitenkaan mene vielä tähän, vaan menemme tuohon. Samaan paikkaan seisahtui Arvo seisomaan vaikkei hänellä seisonutkaan, tultuaan kylpyhuoneesta. Se sijaitsi kolmea senttiä vaille kaksi metriä hellasta vasempaan, mikäli avaruudessa leijuessaan avaruuspukuinen ryöstäjä olisi osoittanut häntä sädepistoolillaan ja komentanut: "Kädet ylös!" Minne hän olisi kätensä osoittanut? Ylös vai alas onko oikeasti ylös jos alas on sinne tänne tai tuonne? "Nyt minä menen tuonne" ajatteli Arvo ja meni sinne. Missä liekään hän sitten seisoi ja tunsi työpäivän olevan lopullisesti pilalla. "Joku pilailee kanssani" arvuutteli Arvo, katsellen ikkunasta ulos. Kuraisella tiellä kulki ohitse ruskea Lada. "Mistä minä saisin autooni pyörät" mietti hän miettien ankarasti mistä saisi autoonsa pyörät. "Enminätieedäää. En minä varmaan niitä mistään s a a ? Minä teenkin pyörät itzeee". Äkillisen tarmonpuuskan vallassa Arvo alkoi touhukkaasti etsiä kynää ja paperia. Kynä löytyi vanhasta penaalista ja auton vakuutusmaksu-ukaasin tyhjälle kääntöpuolelle hän kirjoitti huolellisesti ja ylen keskittyneesti: AU-TON PÖY-RIE-N PIIRUS-TUK-SET ja alleviivasi otsikon kahteen kertaan. Otsikon alapuolelle hän piirsi neljä pyörylää. Pyörät olivat tämän näköisiä:
"Nut enn kaaviopiirros valmis" sanoi hän ääneen. "Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty" ajatteli Arvo tyytyväisenä ja päätti valmistaa pyörät joskus myöhemmin sitten kun hänellä olisi siihen aikaa, ja päivän suunnittelutyöstä rasittuneena kömpi sohvalle ja torkkui suurimman osan päivää.
Arvo Kisakenno oli melkoisen yksinäinen mies. Naisseuraa hänellä ei ollut ollut enää moneen vuoteen, lukuisista humalassa tehdyistä tarmokkaista yrityksistä (Ann-ny ja. Kylmä tiedän et sull on) huolimatta, vaan hän oli joutunut tyytymään ns. paperivittuun. Asiassa oli Arvon mielestä kuitenkin hyväkin puolensa: Paperinen vitunkantoteline ei ainakaan nalkuta. Arvo oli vanhakantainen mies: - Hänen suhteensa naisen käyttötarkoitukseen oli tyyliä "nussi ime siivoo kokkaa, ettei tartte lättyyn tokkaa". Oli Arvo joskus nuoruudessaan ollut kihloissakin, ja asunut jonkin aikaa yhdessä kyseisen tytön asunnossa. Tämä oli kuitenkin pian kyllästynyt Arvon komenteluun ja ajanut hänet ulos asunnostaan heittäen Arvon niskaan kihlasormuksen ja kulhollisen silakkalaatikkoa. Katkeroituneena Arvo oli myynyt kultasepänliikkeeseen molemmat sormukset ja ostanut rahoilla kaksi pulloa Koskenkorvaa, mellastanut räyhähtelevässä humalassa kaupungilla, joutunut tappeluun ja lopulta kihlat ranteissa Kisahallin putkaan. Otettuaan huostaansa Arvon lompakon, pidätyksen suorittaneet poliisit olivat irvistelleet ja pilkanneet häntä putkaan raahatessaan: "No nyt löytyi herra Kisakennollekin oma kisakenno". Tämä nöyryytti ja raivostutti Arvoa suunnattomasti ja hän mylvi ja teutaroi sellissään koko yön haukkuen poliiseja hirvittävillä herjauksilla, mitä poliisit eivät kuitenkaan kyenneet välittömästi tajuamaan, mikä raivostutti Arvoa yhä entisestään. Lopulta hän kostoksi ulosti juomavesialtaaseen, mitä kuitenkin myöhemmin katui ylenmääräisen humalan muuttuessa ankaraksi krapulaksi. Joka kerran kun hän joi vettä, hän joutui haistelemaan omia ulosteitaan, ja lopulta vuolaana kymenä ryöppyävä oksennus ryvetti putkan lattian ja tietenkin Arvo vielä liukastui omaan oksennukseensa ja yrjössä maatessaan hän puri alapurentaista hampaistoaan ja kirosi koko naissukukunnan alimpaan helvettiin, joiden syytä oletettavasti koko tämä hänen alennustilansa oli.
Sukulaisistaan Arvo ei pahemmin piitannut. Häntä oli pikemminkin alkanut ottaa pannuun se mitä hän kutsui "alituiseksi tuppautumiseksi hänen asioihinsa". Isästään hän ei ollut kuullut mitään lähes kolmeenkymmeneen vuoteen eikä välittänytkään kuulla. Hänen äitinsä kävi häntä sillointällöin katsomassa, mihin Arvo suhtautui kiusaantuneesti. Viimeksi äiti oli nalkuttanut hänelle pesemättömistä tiskeistä, joita oli kertynyt melkoinen kasa (käsittämätöntä, sillä poikamiehelle ei kerry tiskiä) - Mutta Arvolla ei ollut muuta kiusaajaa kuin oma elämänsä: - Alvinsa häkin ansaitsi. Pihan puut näkyvät negatiivisina, äkkiä taivaan vaalea kenttä kuin seinäpaperi sietämättömän lähellä. Arvo sulkee silmänsä: pää leveän kuohuvan virran yläpuolella, suu ilmaa haukkoen, katse kiinnitettynä molemmin puolin virtaa kohoaviin korkeisiin pystysuoriin vuorenseinämiin, joiden takana korkeat kylmät vuoret, miesten päät avautuneena korkeaan kylmään huutoon. Jäähtyneet virrat kuljettavat heidän päitään yhä nopeammin, ylitse kaareutuvien kivisiltojen toiselle puolen, taivaan kalpea sini korkeuksissa lumiset kuurot, pois? yhäti? jo ohi??.. yhäti yhäti ähäti ähä yhä käh köh. Häthätää hätkähtäen Arvo havahtuu, avaa silmänsä ravistaa päätään. "Ei helvetissä! Kyllä taivaassa en minä mihinkään työhön voi mennä!" Ajatuskin työstä tällaisena aamuna tuntuu täysin mahdottomalta. "Työötä työötä työötä teeeehdäään, jootta jotta LEIPÄ SYÖÖÖÖDÄÄÄN!" kiljuu Arvo, rynnistää ruokakomerolle ja alkaa tunkea epätoivoisesti viikon vanhaa hapanimeläsetsuuria ammottavaan kitaansa. Limppu on paksu kuin Arvon pää, eikä niin vain suostukaan mahtumaan hänen suuhunsa. Arvo alkaa yskiä: "Khääh?ghäägh?khöhhhöh?YSK?yök?ööh..yssggghhh..KRÄÄÄK?yöörrk?(ad infinitum libere). Arvo kakisteli kurkun tukkeneet leivänkimpaleet tiskialtaaseen, mutta osa vetelästä leipämassasyljöksestä valui hänen käsilleen, joten hän harmikseen huomasi joutuvansa pesemään kädet. Pisaranmuotoinen Bliw-sportsaippua olikin jo kylpyhuoneen lavuaarin päällä odottamassa melkoisen tyhjänä ja tukkeutuneena ja seuraavat kymmenen minuuttia Arvo Kisakenno vietti pesualtaan ylle kumartuneena, yrittäen saada puristetuksi saippuaa mössöisille käsilleen. Nestesaippua valui tuskastuttavan hitaasti kohden tukkeutunutta suuaukkoa. Arvo päätti kehittää mantran, joka edesauttaisi prosessia. Mantrat olivat osoittautuneet hyödyllisiksi monissa elämän kiperissä tilanteissa, kuten esimerkiksi Oora, hänen keksimänsä kusimantra. Arvolla oli jostain psykosomaattisesta syystä aina vaikeuksia virtsata yleisillä kusilaareilla jos muita miehiä oli samanaikaisesti hänenen kanssaan kusella, ja varsinkin odottamassa kusivuoroa. Vaikka hänellä oli iso mulkku, se ei auttanut tässä tilanteessa, koska hän oli umpivinttinen hetero. Monien tuskastuttavien tilanteitten jälkeen, jolloin hän joutui pisarankaan tulematta häpeissään vetäytymään kusiränniltä "muka kustuaan ja muka munaansa hemputeltuaan" (kuseepa tuo mies oudon äänettömästi) hänen harmistumisensa oli niin suuri että hän ryhtyi kotonaan harjoittelemaan kusemista. Tätä tarkoitusta varten hän meni kuselle aina kun ei oikein hätä ollutkaan, ja seisoi joskus tuntikausia vessanpöntön ääressä liha kourassa, odottaen virtsan tuloa ja keskittymällä äärimmäisen ankarasti. Kuten yleensä, niin tässäkin tapauksessa maailmankaikkeuden voimat tulivat Arvon avuksi. Kuin evoluution tuloksena lintu tai hyönteinen kehittää suojavärinsä, niin loputtomalta tuntuvan ajan kuluttua alkoi Arvonkin ylähuuli hitaasti nousta, paljastaen ylähampaiston muodostamalla lopulta loivan M-kirjaimen muotoisen kaaren ja samalla irvistyksen mukana Arvon kurkusta kuului vaimeasti ja hitaasti lausuttuna äännähdys, joka kuulosti tältä: "Ooor-rra". Arvo tunsi virtsan lähtevän sisäputkistostaan hitaasti ja vaivalloisesti liikkeelle. Huulet irveessä hän alkoi toistella ooraa, ja nopeasti huomasi että oli ensiarvoisen tärkeää virtsavirtauksen kannalta, että tuo sana lausuttiin oikein. Merkitystä ei niinkään ollut sillä lausuttiinko sana ääneen vai toistettiin mielessään, tärkeää oli muodostaa sana hitaasti ja vaivalloisesti yhteissynkronisaatiossa hitaasti liikkeelle lähtevän kusen kanssa, jolloin mantra toimi katalysaattorina, manipuloiden virtsan yhä kiihtyvään liikkeeseen, samalla kun ylähuuli pysyi pingottuneessa irvistyksessään. R-kirjain tuli lausua pehmeästi kuin ärrävikainen, joka ei osaa värisyttää kieltään kitalakea vasten, ja hitaasti: "Ooo-oorr-r-rra". Kärsimättömänä seuraamaan saippuan hidasta valumista, hän hädissään kehitti saippuamantran, ölähdellen kylpyhuoneessa tukahtuneella äänellä: "Bliww?bliww?Bliw??Pli-IIIWW?tule jo?Bliw?" Arvo ei huomannut että pullon korkki oli kuivettuneen saippuan tukkima, ja niin hän päätteli että mantra oli kenties väärä, joten hän alkoi toistella saippuan valmistajan nimeä, Mölnlycke. Sana oli kuitenkin Arvolle liian vaikea, joten hänen sekavat mylvähtelynsä, joihin alkoi sitä paitsi tulla yhä vaativampi sävy, kuulostivat jokseenkin tällaisilta: "MLÖÖNYKLE! ?MÖÖLNLNLYKLE! ?mÖÖlnlyknle! ? Mö-Ö-LNLYNK! ?le? ?MÖÖÖÖÖÖÖÖÖ-LYYYYYYNKÖ? (Lycka till) ?MÖLYLYYNKÖ KÖLÖKYYNKLE!!!SAATANANPERKELEENVITTU-MÖLÖPÖLÖPÖÖÖ!!!" Lopulta hän raivoissaan repi koko korkin irti, ja niin valahti Arvon möhnäisille käsille aimo annos vaaleansinistä nestesaippuaa.
- Mewitä komeita poikia ei taida ollaa täällä kuin kuvalla pari.
- "Myöhäisemmäksikään en voi sitä laittaa, koska silloin sieltä tulee Koo Savolaista ja myöhästyn töistä. Hiljaisemmaksikaan en voi sitä laittaa, koska silloin en herää. On tämä nyt kanssa yhtä." surkutteli Arvo itseään koska hän oli sen arvoinen. Hän yritti palauttaa mieleensä mitä unta hän oli uudelleen nukahdettuaan nähnyt, mutta ei voinut muistaa kuin joitain sekavia lonkeroita pahvilaatikoihin pakkaamiensa pahvilaatikoiden välissä ja että hieman satoi. "Ei taida eloni olla vielä tasapainossa, pahvi on kuin kahvi pahvilaatikossa jossa lukee "Kahvia. Huom. Sotilaille ja vangeille".
Miksi minulla on oltava pomo jonka syytä on työni, siitä maksettava huono liksa, ja se kaikki?
"Äääh, nyt minun täytyy nousta" päätteli Arvo. Ärtyneenä ja väsyneenä hän vääntäytyi ylös sängystä ja laahusti vessaan. Liian tokkuraisena virtsaamaan seisten, hän istuutui pöntölle. Pahanhajuinen ruskeankeltainen yökusi alkoi lorista, mutta hänen kullinsa alkoi keskenkaiken pahaksi(?) onneksi jäykistyä, niin että osa kusesta roiskui lattialle. Tämä johtui siitä että Arvo oli alkanut tuijottaa vastapäiselle seinälle kiinnittämäänsä kuvaa naisesta, joka aivottomasti irvistäen työnsi muoviin pakattua hernesoppapötkylää levitettyyn vittuunsa. Tämän kuvan oli Arvo leikannut irti eräästä "alan lehdestä" masturbointitarkoitusta varten ja se kiihotti häntä aina tavattomasti. Nyt hänen mulkkunsa seisoi paksuna pitkänä ja tummanpuhuvana ja idioottimaisesti kuvaa tuijottaen hän veteli nahkaa edestakaisin hänen karvaisten ja pökkelömäisten jalkojensa tehdessä edestakaista saksaavaa liikettä. Kun hän raivokkaasti lypsi yhä paksunevaa kyrpäänsä, peräaukosta munien kautta palleaan elektroitunut orgasmi rojautti häneltä paskat pönttöön pitkän jyrisevän pierun saattelussa, ja kumeasti mölisten hän salli kyrpänsä ruiskuttaa kuumaa ja paksua spermaa. Etna tuntui kestävän loputtomiin ja hän suorasuuntasi paksut klöntit lentämään päin intohimojensa hämärää kohdetta. Sperma valui seinää pitkin hitaasti lattialle, muodostaen abstrakteja kuvioita, sekoittuen vihdoin lattialle roiskuneeseen kuseen. Arvo Kisakenno kumartui katsoen jyhkeänä roikkuvan mulkkunsa ohi mitä pönttöön oli tullut. Ulostetta oli roiskunut pöntön reunoille asti ja vesisilmässä kellui meriahvenen poikasen kokoinen pöyristyttävä kellanruskea lortti. Hän vetäytyi hieman kauemmaksi katsellen kokonaisuutta hyväksyvästi. "Minun aikaansaannokseni? min avföring? Tämä on Todellista Taidetta, sanokoot kriitikot mitä tahansa, saatanan munattomat hienostelijat, jotka yrittävät vaan olla hyvää pataa rahapösöjen kanssa pikkusormi pystyssä jotain kaksprosenttista boolia siemaillen, viisaampana kuin muut puhumalla vaikeatajuisesti korkealentoista paskaa jostain yhdentekevästä häkkyrästä tai taulusta jossa on jotain älykkäästi sommiteltuja aputylsiä neliöitä ja ympyröitä. Todelliseen taiteeseen täytyy liittyä Tunne!"
Hennomatta turmella aika-tilataideteostaan muutoin kuin pyyhkimällä runsaimmat "seepiat" takapuolestaan, Arvo Kisakenno jätti vessan vetämättä sulostuttaakseen huoneistonsa atmosfääriä vielä hetken teoksensa moni-ilmeisellä ja muhevalla hajuelementillä ja meni keittiöön lämmittämään eilispäiväistä kahvia. Arvo oli tuntenut olonsa hyväksi ja kevyeksi heti vessassakäyntinsä jälkeen, mutta synkistyi uudestaan maistaessaan uudelleenlämmitetyn kahvin palaneentympeän maun. Hän oli joutunut säästämään eilisen iltakahvinsa jäänteen, koska kahvipaketti oli tyhjä eikä hänellä ollut varaa ostaa uutta ennen seuraavaa palkkapäivää, joka olisi perjantaina. Nyt oli tiistai. "On tylsää olla köyhä. Parempi se on ostaa loppurahoilla kaljaa ku kahvia" hän investoi lähimarketin kaljakorin nurkanvaltauksensa jämeränä kuin varman nakituksen tehnyt pörssimeklari. Nämä tulevaisuudensuunnitelmat katkaisi postiluukun rämähdys. Arvo säpsähti ylös peläten pahinta. Auton vakuutusmaksu oli erääntynyt jo kaksi kuukautta sitten. Huoli oli tällä kertaa kuitenkin turha. "Kas vain, uusin Sähköviesti" totesi Arvo kiinnostuneena. Hän vietti ennen töihinlähtöä jäljellä olevat minuutit kahvin ja savukkeen parissa Sähköviestiä lukien, perehtyen erityisellä mielenkiinnolla artikkeliin, mikä käsitteli 40:nen ja 60:nen watin lamppujen sähkönkulutuksen eroa kotitalouksissa. Sitten hänen olikin jo aika lähteä työhön. Hän meni ikkunan luo ja raotti verhoa katsoakseen millainen sää vallitsi. Taivaan neutraalin harmauden läpi suodattui sävytön lattea valo. Hän taisteli hetken jotain äärimmäisen lamauttavaa epämääräistä tunnetta vastustaakseen, mikä uhkasi hyydyttää hänet niille sijoilleen. Ulkomaailman liikkumattomuus, piha leikkikenttineen ja roskalaatikkoineen, tuolla hänen autonsa, vuoden 81 Talbot, josta oli keväällä varastettu kaikki pyörät, muita matalampana, haalistuneen sinapinruskeana, koko pihan funktionaalinen infrastruktuuri häntä tuijottaen. "Minun elämäni? onnenpesäni? jos seuraat minua, tämä kaikki on sinun?"