Suomi24 Keskustelut | palei

Oman lapsen kuolema.
Onnettomuudesta on nyt aikaa 7 vuotta, 6kk ja 2 päivää.
Enkä voi sanoa, että päivääkään olisi kulunut, ilman surua.
Toki, suru ei ole päällimmäisin tunne enää. Sen kanssa on oppinut elämään.
Lapsen menetyksestä ei toivu koskaan, tapahtuipa se onnettomuudessa tai sairauden kautta.
Koskaan ei voi sanoa toiselle surevalle, tee näin niin se helpottaa.
Se, mikä helpottaa itseä, ei välttämättä helpota toista.
Menetimme nuorimman pojan traagisessa, niin turhassa onnettomuudessa kuin mahdollista, pojan ollessa 5v 8kk vanha.
Niin paljon kuolee, kun oma lapsi kuolee. Osa itseään, toiveet,haaveet tulevaisuudesta.
Joka päivä ikävöi,muistaa.
Mutta, kummasti vuosien kuluessa, elämään on alkaneet värit palaamaan.
Elämä kantaa. Opit näkemään joka päivässä jotain hyvää, hetken,ajatuksen tai tunteen.
Suru on surtava. Suru muuttaa muotoaan ajan kanssa. Surun kanssa oppii elämään.
Se, että jatkaa elämää, ei tarkoita että unohtaa. Se on elämää.
Ei kukaan, oma lapsi, perhe, ystävät halua meidän hukkuvan suruun.

Sydämestäni toivon jokaiselle oman lapsen menettettäneelle voimia tähän hetkeen, en tulevaan, koska tiedän, että ajatus tulevaisuudesta, jopa huomisesta on liian kaukana.29.04.2013 10:14