MinnaSalomaa

Vapaa kuvaus

Aloituksia

0

Kommenttia

4

  1. Onko todella niin, että nimimerkin takaa voi sanoa kenestä tahansa mitä tahansa, jopa hänen läheisistään, ilman että kokee mitään vastuuta siitä? Jos sinulla on jotain sanottavaa toisesta ihmisestä, miksi et seiso sen takana omalla nimelläsi? Se kertoo enemmän sinusta kuin kenestäkään muusta.

    En tunne tätä ihmistä, josta nyt puhutaan. En tunne häntä ilmiönä, enkä julkisuuden henkilönä taustalta, elämämme kuitenkin kohtaavat. Ja sen tiedän, miten nämä keskustelut syntyvät. Näen, miten samoihin ketjuihin ilmestyy viesti toisensa jälkeen – aina uudella anonyymillä nimimerkillä, mutta niin tutulla sävyllä. Ei tarvitse olla nero tajutakseen, että joissain tapauksissa keskustelun avaaja ja kommenteissa riehuja ovat yksi ja sama ihminen. Ja sinä tiedät itsekin, että puhun nyt juuri sinulle.

    Tiedän, mitä olet tehnyt. Tiedän, miten nämä keskustelut syntyvät.
    Ja mistäkö minä sen tiedän? Siitä, että olet seurannut sosiaalisessa mediassa myös minua. Et sattumalta, vaan koska olet jostain syystä päättänyt yhdistää minut kyseiseen ihmiseen ja tiedän senkin miten. Olet etsinyt, kaivanut ja seurannut – hiljaa, sivusta, mutta näkyvästi niille, jotka osaavat katsoa. Tiedän kyllä, milloin joku tarkkailee varjoista ja yrittää kaivaa tietään muiden kautta. Luulit etten nähnyt, olit väärässä.

    Tiedän, millaista jälkeä sanoilla voi tehdä – etenkin silloin, kun ne tulevat ihmiseltä, joka ei koskaan uskalla katsoa sanojaan silmästä silmään. Minä sanon tämän nyt suoraan ja yksinkertaisesti: mene peilin eteen ja kysy itseltäsi, mitä helvettiä oikein teet.

    Meidän pitäisi pystyä puhumaan toisistamme ihmisinä, ei hahmoina netin teatterissa. Kunnioitus ei maksa mitään, mutta sen puute maksaa paljon. Ihmisyyden.

    Jos et uskalla sanoa asioita omalla nimelläsi, ehkä et ole valmis sanomaan niitä ollenkaan.

    Ja sinä, joka tätä luet ja ehkä osallistut keskusteluun sivusta tai yhdellä lauseella silloin tällöin – pysähdy hetkeksi. Kysy itseltäsi, mitä tämä keskustelu rakentaa. Haluatko todella olla osa sellaista, missä ihmisyys unohdetaan?

    Tiedän – tästäkin saadaan varmasti aikaiseksi jonkinlainen show. Joku kääntää tämän irvikuvaksi, joku tarttuu yksityiskohtiin, joku haluaa nähdä tässä jotain muuta kuin mitä todella sanon. Ehkä tästä tulee paskamyrsky. Ehkä nimettömät äänet löytävät taas uuden kohteen, jonka ympärille kerääntyä, uusi liekki, jota puhaltaa.

    Mutta jos tämä tavoittaa edes yhden ihmisen, joka katsoo ulkopuolelta ja pysähtyy hetkeksi ajattelemaan – silloin tämä oli kaiken arvoista. Ja ennen kaikkea: jos tämä osuu juuri siihen, josta kaikki lähtee, juuri siihen ytimeen, josta nämä keskustelut versovat, silloin se osui oikeaan.

    On pakko muistaa, että se, josta nyt puhutaan – hän on ihan tavallinen ihminen. Hänellä on perhe, ystäviä, oma elämä. Hän on jonkun lapsi. Jonkun äiti. Ehkä jonkun puoliso tai paras ystävä. Ihminen, jolla on sydän, pelkoja, toiveita ja rajat. Ihminen, joka tuntee. Hän ei ole hahmo, ei kohde, ei pään sisäinen projekti muiden pahaan oloon – hän on yksi meistä. Ja jos me unohdamme sen, me unohdamme jotain olennaista myös itsestämme.
  2. Onko todella niin, että nimimerkin takaa voi sanoa kenestä tahansa mitä tahansa, jopa hänen läheisistään, ilman että kokee mitään vastuuta siitä? Jos sinulla on jotain sanottavaa toisesta ihmisestä, miksi et seiso sen takana omalla nimelläsi? Se kertoo enemmän sinusta kuin kenestäkään muusta.

    En tunne tätä ihmistä, josta nyt puhutaan. En tunne häntä ilmiönä, enkä julkisuuden henkilönä taustalta, elämämme kuitenkin kohtaavat. Ja sen tiedän, miten nämä keskustelut syntyvät. Näen, miten samoihin ketjuihin ilmestyy viesti toisensa jälkeen – aina uudella anonyymillä nimimerkillä, mutta niin tutulla sävyllä. Ei tarvitse olla nero tajutakseen, että joissain tapauksissa keskustelun avaaja ja kommenteissa riehuja ovat yksi ja sama ihminen. Ja sinä tiedät itsekin, että puhun nyt juuri sinulle.

    Tiedän, mitä olet tehnyt. Tiedän, miten nämä keskustelut syntyvät.
    Ja mistäkö minä sen tiedän? Siitä, että olet seurannut sosiaalisessa mediassa myös minua. Et sattumalta, vaan koska olet jostain syystä päättänyt yhdistää minut kyseiseen ihmiseen ja tiedän senkin miten. Olet etsinyt, kaivanut ja seurannut – hiljaa, sivusta, mutta näkyvästi niille, jotka osaavat katsoa. Tiedän kyllä, milloin joku tarkkailee varjoista ja yrittää kaivaa tietään muiden kautta. Luulit etten nähnyt, olit väärässä.

    Tiedän, millaista jälkeä sanoilla voi tehdä – etenkin silloin, kun ne tulevat ihmiseltä, joka ei koskaan uskalla katsoa sanojaan silmästä silmään. Minä sanon tämän nyt suoraan ja yksinkertaisesti: mene peilin eteen ja kysy itseltäsi, mitä helvettiä oikein teet.

    Meidän pitäisi pystyä puhumaan toisistamme ihmisinä, ei hahmoina netin teatterissa. Kunnioitus ei maksa mitään, mutta sen puute maksaa paljon. Ihmisyyden.

    Jos et uskalla sanoa asioita omalla nimelläsi, ehkä et ole valmis sanomaan niitä ollenkaan.

    Ja sinä, joka tätä luet ja ehkä osallistut keskusteluun sivusta tai yhdellä lauseella silloin tällöin – pysähdy hetkeksi. Kysy itseltäsi, mitä tämä keskustelu rakentaa. Haluatko todella olla osa sellaista, missä ihmisyys unohdetaan?

    Tiedän – tästäkin saadaan varmasti aikaiseksi jonkinlainen show. Joku kääntää tämän irvikuvaksi, joku tarttuu yksityiskohtiin, joku haluaa nähdä tässä jotain muuta kuin mitä todella sanon. Ehkä tästä tulee paskamyrsky. Ehkä nimettömät äänet löytävät taas uuden kohteen, jonka ympärille kerääntyä, uusi liekki, jota puhaltaa.

    Mutta jos tämä tavoittaa edes yhden ihmisen, joka katsoo ulkopuolelta ja pysähtyy hetkeksi ajattelemaan – silloin tämä oli kaiken arvoista. Ja ennen kaikkea: jos tämä osuu juuri siihen, josta kaikki lähtee, juuri siihen ytimeen, josta nämä keskustelut versovat, silloin se osui oikeaan.

    On pakko muistaa, että se, josta nyt puhutaan – hän on ihan tavallinen ihminen. Hänellä on perhe, ystäviä, oma elämä. Hän on jonkun lapsi. Jonkun äiti. Ehkä jonkun puoliso tai paras ystävä. Ihminen, jolla on sydän, pelkoja, toiveita ja rajat. Ihminen, joka tuntee. Hän ei ole hahmo, ei kohde, ei pään sisäinen projekti muiden pahaan oloon – hän on yksi meistä. Ja jos me unohdamme sen, me unohdamme jotain olennaista myös itsestämme.
  3. Onko todella niin, että nimimerkin takaa voi sanoa kenestä tahansa mitä tahansa, jopa hänen läheisistään, ilman että kokee mitään vastuuta siitä? Jos sinulla on jotain sanottavaa toisesta ihmisestä, miksi et seiso sen takana omalla nimelläsi? Se kertoo enemmän sinusta kuin kenestäkään muusta.

    En tunne tätä ihmistä, josta nyt puhutaan. En tunne häntä ilmiönä, enkä julkisuuden henkilönä taustalta, elämämme kuitenkin kohtaavat. Ja sen tiedän, miten nämä keskustelut syntyvät. Näen, miten samoihin ketjuihin ilmestyy viesti toisensa jälkeen – aina uudella anonyymillä nimimerkillä, mutta niin tutulla sävyllä. Ei tarvitse olla nero tajutakseen, että joissain tapauksissa keskustelun avaaja ja kommenteissa riehuja ovat yksi ja sama ihminen. Ja sinä tiedät itsekin, että puhun nyt juuri sinulle.

    Tiedän, mitä olet tehnyt. Tiedän, miten nämä keskustelut syntyvät.
    Ja mistäkö minä sen tiedän? Siitä, että olet seurannut sosiaalisessa mediassa myös minua. Et sattumalta, vaan koska olet jostain syystä päättänyt yhdistää minut kyseiseen ihmiseen ja tiedän senkin miten. Olet etsinyt, kaivanut ja seurannut – hiljaa, sivusta, mutta näkyvästi niille, jotka osaavat katsoa. Tiedän kyllä, milloin joku tarkkailee varjoista ja yrittää kaivaa tietään muiden kautta. Luulit etten nähnyt, olit väärässä.

    Tiedän, millaista jälkeä sanoilla voi tehdä – etenkin silloin, kun ne tulevat ihmiseltä, joka ei koskaan uskalla katsoa sanojaan silmästä silmään. Minä sanon tämän nyt suoraan ja yksinkertaisesti: mene peilin eteen ja kysy itseltäsi, mitä helvettiä oikein teet.

    Meidän pitäisi pystyä puhumaan toisistamme ihmisinä, ei hahmoina netin teatterissa. Kunnioitus ei maksa mitään, mutta sen puute maksaa paljon. Ihmisyyden.

    Jos et uskalla sanoa asioita omalla nimelläsi, ehkä et ole valmis sanomaan niitä ollenkaan.

    Ja sinä, joka tätä luet ja ehkä osallistut keskusteluun sivusta tai yhdellä lauseella silloin tällöin – pysähdy hetkeksi. Kysy itseltäsi, mitä tämä keskustelu rakentaa. Haluatko todella olla osa sellaista, missä ihmisyys unohdetaan?

    Tiedän – tästäkin saadaan varmasti aikaiseksi jonkinlainen show. Joku kääntää tämän irvikuvaksi, joku tarttuu yksityiskohtiin, joku haluaa nähdä tässä jotain muuta kuin mitä todella sanon. Ehkä tästä tulee paskamyrsky. Ehkä nimettömät äänet löytävät taas uuden kohteen, jonka ympärille kerääntyä, uusi liekki, jota puhaltaa.

    Mutta jos tämä tavoittaa edes yhden ihmisen, joka katsoo ulkopuolelta ja pysähtyy hetkeksi ajattelemaan – silloin tämä oli kaiken arvoista. Ja ennen kaikkea: jos tämä osuu juuri siihen, josta kaikki lähtee, juuri siihen ytimeen, josta nämä keskustelut versovat, silloin se osui oikeaan.

    On pakko muistaa, että se, josta nyt puhutaan – hän on ihan tavallinen ihminen. Hänellä on perhe, ystäviä, oma elämä. Hän on jonkun lapsi. Jonkun äiti. Ehkä jonkun puoliso tai paras ystävä. Ihminen, jolla on sydän, pelkoja, toiveita ja rajat. Ihminen, joka tuntee. Hän ei ole hahmo, ei kohde, ei pään sisäinen projekti muiden pahaan oloon – hän on yksi meistä. Ja jos me unohdamme sen, me unohdamme jotain olennaista myös itsestämme.
  4. Onko todella niin, että nimimerkin takaa voi sanoa kenestä tahansa mitä tahansa, jopa hänen läheisistään, ilman että kokee mitään vastuuta siitä? Jos sinulla on jotain sanottavaa toisesta ihmisestä, miksi et seiso sen takana omalla nimelläsi? Se kertoo enemmän sinusta kuin kenestäkään muusta.

    En tunne tätä ihmistä, josta nyt puhutaan. En tunne häntä ilmiönä, enkä julkisuuden henkilönä taustalta, elämämme kuitenkin kohtaavat. Ja sen tiedän, miten nämä keskustelut syntyvät. Näen, miten samoihin ketjuihin ilmestyy viesti toisensa jälkeen – aina uudella anonyymillä nimimerkillä, mutta niin tutulla sävyllä. Ei tarvitse olla nero tajutakseen, että joissain tapauksissa keskustelun avaaja ja kommenteissa riehuja ovat yksi ja sama ihminen. Ja sinä tiedät itsekin, että puhun nyt juuri sinulle.

    Tiedän, mitä olet tehnyt. Tiedän, miten nämä keskustelut syntyvät.
    Ja mistäkö minä sen tiedän? Siitä, että olet seurannut sosiaalisessa mediassa myös minua. Et sattumalta, vaan koska olet jostain syystä päättänyt yhdistää minut kyseiseen ihmiseen ja tiedän senkin miten. Olet etsinyt, kaivanut ja seurannut – hiljaa, sivusta, mutta näkyvästi niille, jotka osaavat katsoa. Tiedän kyllä, milloin joku tarkkailee varjoista ja yrittää kaivaa tietään muiden kautta. Luulit etten nähnyt, olit väärässä.

    Tiedän, millaista jälkeä sanoilla voi tehdä – etenkin silloin, kun ne tulevat ihmiseltä, joka ei koskaan uskalla katsoa sanojaan silmästä silmään. Minä sanon tämän nyt suoraan ja yksinkertaisesti: mene peilin eteen ja kysy itseltäsi, mitä helvettiä oikein teet.

    Meidän pitäisi pystyä puhumaan toisistamme ihmisinä, ei hahmoina netin teatterissa. Kunnioitus ei maksa mitään, mutta sen puute maksaa paljon. Ihmisyyden.

    Jos et uskalla sanoa asioita omalla nimelläsi, ehkä et ole valmis sanomaan niitä ollenkaan.

    Ja sinä, joka tätä luet ja ehkä osallistut keskusteluun sivusta tai yhdellä lauseella silloin tällöin – pysähdy hetkeksi. Kysy itseltäsi, mitä tämä keskustelu rakentaa. Haluatko todella olla osa sellaista, missä ihmisyys unohdetaan?

    Tiedän – tästäkin saadaan varmasti aikaiseksi jonkinlainen show. Joku kääntää tämän irvikuvaksi, joku tarttuu yksityiskohtiin, joku haluaa nähdä tässä jotain muuta kuin mitä todella sanon. Ehkä tästä tulee paskamyrsky. Ehkä nimettömät äänet löytävät taas uuden kohteen, jonka ympärille kerääntyä, uusi liekki, jota puhaltaa.

    Mutta jos tämä tavoittaa edes yhden ihmisen, joka katsoo ulkopuolelta ja pysähtyy hetkeksi ajattelemaan – silloin tämä oli kaiken arvoista. Ja ennen kaikkea: jos tämä osuu juuri siihen, josta kaikki lähtee, juuri siihen ytimeen, josta nämä keskustelut versovat, silloin se osui oikeaan.

    On pakko muistaa, että se, josta nyt puhutaan – hän on ihan tavallinen ihminen. Hänellä on perhe, ystäviä, oma elämä. Hän on jonkun lapsi. Jonkun äiti. Ehkä jonkun puoliso tai paras ystävä. Ihminen, jolla on sydän, pelkoja, toiveita ja rajat. Ihminen, joka tuntee. Hän ei ole hahmo, ei kohde, ei pään sisäinen projekti muiden pahaan oloon – hän on yksi meistä. Ja jos me unohdamme sen, me unohdamme jotain olennaista myös itsestämme.
    5. 1 / 1
TietosuojaselosteKäyttöehdotEvästeasetuksetSäännöt