Suomi24 Keskustelut | pekkalehtonen.pori

Kirkolla ei ole virallista kantaa tässä asiassa, vaan kirkko hyväksyy molemmat mielipiteet. Yksittäisillä papeilla ja muilla kirkon teologeilla on sitten asiasta useampia erilaisia tulkintoja.

Ehkä tämän ajan kuuluisin suomalainen virsirunoilija ja tietenkin muutenkin kuuluisa runoilija rovasti Niilo Rauhala pukee ajatuksensa seuraavaan runoon.

Enkelin tuttu

Yöllä
enkeli löysi hänet kauniista vauvankehdosta
puhtaalta tuoksuvan pitsikatoksen alta
ja kantoi hänen sielunsa pois.

Aamu oli äidille ja isälle outo.
Järkyttyneinä he havahtuivat hereille.
Heidän sydämensä vavahti
kuin tyyni yöllinen vedenpinta
aamun äkillisestä pyörteestä
ja huone tuli täyteen
   kyynelten tuskaa.

Vielä yöllä
äiti oli ruokkinut häntä
ja vaihtanut puhtaat vaipat.
Ja äidin nukuttua
isä oli havahtunut vielä hereille,
säätänyt lämpöpatteriin sopivan lämpötilan
ja kuunnellut hiljaista hengitystä.
Se lapsi oli esikoinen,
kuukausi ja kahdeksan päivää,
eikä häntä vielä ollut kastettu.

Kaikki askeleet tästä aamusta läpi päivien
olivat äidille ja isälle
kuin vaellusta syvässä, kylmässä hangessa.
Kaksi viikkoa he itkivät itseään tyhjäksi;
niin kuin kuohuva aalto aallonperään
niin heidän sydämensä virrat olivat syvät.
Kun he kahdestaan olivat kantaneet lapsensa
      kappelista kynttilöiden keskeltä
roudan rakoon hiljaisen lumen alle,
he tunsivat kulkevansa edestakaisin
      autiolla rannalla
tyhjinä ja paljaina
kuin syyskoivu pitkän tuulen jäljiltä.

Yhdessä he sitten päättivät lähteä liikkeelle.
Heitä heitteli eteenpäin kysymys,
   lohdutuksen kaipuu.
Tyhjyyden yllä väreili levoton hätä:
    Oliko lapsemme enkelin tuttu?
Kappelissa kirkkoherra oli jättänyt heidät
tuntemattoman Jumalan eteen,
rukoillut kastamattoman lapsen puolesta
mutta lohdutuksen valkoiset liljat
eivät olleet puhjenneet
    pienen arkun kannelle.

He soittivat naapurin ovikelloa.
Vanha mies avasi ja säikähti
    heidän väsyneitä silmiään,
joita peitti kyynelten usva.
»Oliko lapsemme enkelin tuttu?»
- Olen tässä lähdössä kauppaan
enkä usko mihinkään, mitä en ole nähnyt,
kaikenlaistahan sitä tähän ikään mennessä
       on saanut kuulla.

He tapasivat puistossa vanhan naisen,
joka ulkoilutti koiraansa.
»Oliko lapsemme enkelin tuttu?»
Nainen sähähti valmiin vastauksen:
»Olen aina sanonut,
ettei lapsia tarvitse syntyä
      tähän täyteen maailmaan.
Ja minultakin on mennyt monien öitten uni,
kun olen ajatellut,
mitä lapsi yhteiskunnalle maksaa.»

Äiti ja isä etsivät lohdutusta
    kuin kevään oksaa,
johon lehti puhkeaisi ja lämmin viserrys.
He koputtivat kirkkoherran kanslian oveen.
»Anteeksi, jos häiritsemme,
mutta jäimme vastausta vaille.
Oliko lapsemme enkelien tuttu?»

- Jaa, rakkaat ystävät, muistanhan teidät,
kuinka olette jaksaneet?
Olisi ollut onnellista puhua toista kieltä
mutta kuin pienokaistanne ei vielä ollut verhonnut
      valkoinen kastemekko.
Otan täältä hyllyltä vihkosen,
josta minun täytyy suoraan kysymykseenne lukea näin:
   »On lapsi ainutlaatuinen
   Jumalan luomana
   vaan ei hän synny vapaana,
   ei valkeudessa,
   vaan hänet käärii vielä yö,
   hän enkeleille vieras on
   ja Jumalalle mahdoton,
   jos puuttuu kasteen armotyö…»

Ja niin äiti ja isä
huomasivat kulkevansa itkun talvihuurussa
pitkin lumista jalkakäytävää
ja tuuli heitteli kasvoihin
kylmiä jäähileitä
lohduttomassa kaupungissa.

Jossain pitkän taipaleen takana
   oli se viimeinen kesä,
jolloin äidin vanha isoisä
oli pitänyt häntä polvillaan,
    pientä tyttöstä,
ja puhunut lasten valtakunnasta.
Ja yhtäkkiä surevat silmät avautuvat
      kaukaiselle auringolle.
Ja äiti huudahtaa lumisella jalkakäytävällä:
»Näen vanhan auringon
    isoisän silmistä
       hänen polviltaan,
silloin oli läsnä lasten valtakunta.»
»Lähdetään sitä etsimään», mies lausui.

He matkustivat pieneen, kaukaiseen kylään,
koputtivat vanhalle, kuluneelle ovelle,
jota isoisä oli vuosikymmeniä avannut.
»Asuuko täällä isoisän aurinko?» he kysyivät.
Tutut kasvot lapsuuden yhteisistä leikeistä
         vastasivat:
»Sitäkö etsitte,
isoisän aurinko ei täältä ole laskenut vielä,
täällä on vielä niitä, joiden mukana
kulkee kirkas laulu
ja joiden keskellä elää jäätymätön lähde.
Sen reunalla heitä lohdutetaan
ja lapset enkeleinä leikkivät.»

- Nyt löydämme vastauksen,
oliko lapsemme enkelin tuttu,
huudahtaa äiti.
»Menkää järven toiselle puolelle ,
siellä he tänä iltana kokoontuvat
ja kaikki vastaukset elävät
heidän sanassansa.»

Kun ilta oli tullut,
he avasivat arkaillen oven huoneeseen,
jonka täytti kirkas laulu.
Lapset olivat istuutuneet vanhempien keskelle
         pöydän äärelle.
Pöydällä oli iso raamattu
ja vanha, harmaatukkainen mies
istuutui sen taakse ja avasi kirjan.
»Tuo on kuin isoisäni»,
kuiskasi vaimo miehelleen,
»ja kaikkien kasvoilta loistaa
isoisän aurinko.»

»Lasten valtakunnasta
tahtoisin puhua teille»,
aloitti vanhus vakaa
puheensa kirkkain sanoin.
»Ei ole Isämme edessä
yhtään niin arvokasta
kuin on pieni lapsi,
uskomme esikuva.
Mieleeni vuosien takaa
nousee nyt monta lasta,
jotka kuolivat kehtoon
pieninä, kuihtuneina,
silloin kun kylien yli
sairaus outo kulki.
Tyhjäksi äidin syli
monessa kodissa muuttui,
mutta kodista kotiin
kaikui toivon sana:
Kristus Vapahtajana
lapset huomaansa sulki;
elämän sykkeen yli
kaartui jo armon taivas,
ennen kuin yksikään päivä
kehdon ylitse kulki.

Kristuksen tähden lapsi
vapaana syntyy tänne,
Golgatan ristin valo
lapsen sielussa paistaa,
Kristuksen laupias syli
lasta jo idussa kannattaa.
Lehteä puhtaampana,
joka puhkeaa oksaan,
lapsi silmänsä avaa
elämän ensi päivään.»

Tuolilta ponnahti vaimo ylös
    kostunein silmin
ja huudahtaa vanhuksen puheen lomaan:
»Tuossa on lapsemme armo,
hän oli enkelin tuttu,
isoisän aurinko oli hänen pukunsa,
kun hän kehdossa jätti meidät!»

Puheen päätettyään
vanhus kysyy vaimolta ja mieheltä:
»Onko teillä pukuna isoisänne aurinko,
se mikä vuorella paistaa
lasten valtakunnassa,
oletteko te enkelin tuttuja?»

»Me tahtoisimme nähdä lapsemme
enkelien keskellä»,
he sanovat,
»me haluaisimme pukeutua lapsemme pukuun
ja kulkea isoisämme tietä.
Antakaa meille se valo,
joka loistaa kasvoiltanne.»

Ja monet kädet kohoavat heitä hohti,
vuorella kohisee puhdas virta,
kun anteeksiantamuksen siunaus
    kulkee heidän ylitsensä.
Jumalan pyhä, kirkas vaate
kääriytyy heidän ympärilleen
ja taivaat liikahtelevat ilosta.

Kun kevät puhkesi,
he taittoivat kaksi puhdasta vihreää oksaa.
Toisen he panivat lapsensa tyhjään kehtoon
ja toisen painoivat sulaneeseen multaan
pienelle hautakummulle.
He kuuntelivat kaukaa palanneiden lintujen
         huilujen ääntä
ja itkivät hiljaa valoisia kyyneleitä
toistensa silmien edessä
   isoisän auringon kirkkaudessa.

         - Niilo Rauhala -30.12.2008 15:56