elisakettu

Vapaa kuvaus

" Kettu istuu kukkulan laella auringon laskun viimeisinä minuutteina. Tuulen puhaltaessa sitä hieman paleltaa; turkkiin on ilmestynyt talven aikana useita paljastuneita laikkuja. Kettu huokaisee hiljaa suunnaten katseen kohti kaukana häämöttäviä kaupungin valoja. Se tietää, että viime päivien suojaisa pesä on jätettävä ja lähdettävä välillä saalistamaan.

Ketun luolasta on tullut viimeaikoina sen turvallinen suojapaikka, jonka läheisyydestä se on löytänyt itsensä kaltaisia lajiyksilöitä. Osa noista laumaeläimiin kuulumattomista on kiiltäväkarvaisia ja osa takkuisempiturkkisia. Yhteistä heille kaikille on se, että talviturkki on katoamassa ja ihoa kutittaa kovasti.

Mutta kettu tietää, että voi halutessaan palata suojaisaan luolaansa ja tavata uusia tovereitaan. Joskus se saattaa hiipiä kallion kupeeseen hämärän tuntumassa tai öisin, ja toisinaan näin kevään aikana livahtaa paikalle keskellä kirkasta päivääkin.

Auringon viimeisissä säteissä alkaa ketun vierelle hangelle ilmestyä lyhyempiä punaisia ja pidempiä vaaleita karvoja. Kettu kääntyy, laskeutuu kallion kupeessa olevaan luolaansa ja tyynesti riisuu kalttaantuneen turkkinsa rippeet. Se pukee ylleen haalarin, nostaa vanhan tuohirinkkansa selkäänsä ja kaapaisee tervatut suksensa kallionseinämästä. Ulos astuessaan se näkee osin lumen peittämällä mättäällä pienen ketun jälkiä, joiden viereen hankeen alkaa ilmestyä isompia ihmisen jalanjälkiä.

Sen kauniin ja suuren ihmisen, jonka se sisimmässään tietää olevansa. " (Ketun iltasatu)



Tästä sadusta alkoi erään aloittelevan kirjoittelijan tarina. Mitä siitä seurasikaan, olisi jo monta uutta tarinaa kerrottavana. Mihin se tulee päättymään; sen näkee sitten aikanaan. Tärkeintä ei aina ole se, mitä kirjoitetaan, vaan mikä merkitys sillä on itselle. Ja muistuttaa välillä itseään, ettei jokaisen sanan tarvitse olla niin vakava asia :)



Elisakettu lasipallossa: suomi, nainen, varattu, perhe, työ, ystävät, metsä, vapaus, kaupunki ja maaseutu, rauha ja kiire.



Ja kuvan on maalannut eräs arvostamani kirjoittaja ja taiteilija.

Aloituksia

112

Kommenttia

11957

  1. Hulluushan on hauskaa. Kiva olla täällä hullujen huoneella. Hullut kaverit ovat niin hulluja, että ei tarvitse kauheasti pohtia enää sitä miten hullu itse on. Ja kamut ymmärtää nauramista sopimattomissa paikoissa, itkua ja hammasten kiristystä, raivoa ja kaikkea muuta sellaista tavanomaista, mikä normikulttuurissamme on kauhistuttavaa.

    Puhumattakaan pikku kepposista ja jäynistä; saa piruilla toiselle ihan vapaasti, kukaan ei tule sormi vapisten pauhaamaan. Toista se on normielämässä; pikku kiusaamisesta saattaa saada kivan pikku uhkauksen. Tai vaikkapa rutistuksen.

    Olen tavannut elämäni aikana niin monta hullua, että lopulta päästäkseni helpommalla olen alkanut itsekin elää hullun lailla. Ja huomannut miten iloista ja vapauttavaa voi vesikauhuisen ketun elämä olla. Työssäni hulluuteeni on jo sopeuduttu, piristää kuulemma niin valjua ilmapiiriä. Lähi-ihmiset joskus katselevat vähän kieroon, mutta ei se mittään, onhan mulla uusia hulluja kavereita.
  2. Hei Lyne! Toivon olet tervehtynyt :) Happikänni rules!! Mullon hiilidioksidikrapula. Sullon hyvä tuo teema; takuulla mielenkiintoista luettavaa eri näkökulmilla...ei mulla ole harmainta aavistustakaan missä mennään, mutta muistan joskus ajatelleeni noin kun luin jotain vastaavaa.
  3. Kettu irvistelee (itselleen). Mulla ei ole tuota kirjaa, mutta muistelen lukeneeni joskus jotain saman tyyppistä. Olen kai lähinnä mutta vahvasti alistuja. Joka suhteessa, oli sitten kyseessä pari- tai muu suhde. N- tai muu. Mutta minulla on taipumusta tuohon kontrollointiin. Ja lopulta minusta taitaa ilmestyä se vastustaja. Aina. Irvistely jatkuu....
  4. On. Ja omaa kokemusta. Siitä realistisesta ja itsenäisestä naisesta tuli maton kudetta parisuhteissa, tavalla tai toisella, oli narssi tai ei. Suhteessa meni järki, viimeinenkin sen hiven N-suhteessa. Tuo seksuaalisuus; niin. Ei tarvitse hävetä, moni tietää senkin. Mutta se ei ole syy ripustautua vahingolliseen suhteeseen. Fyysinen läheisyys yksin ei tee meitä onnelliseksi. Ja jos ymmärsin oikein, sinä et ole onnellinen. Lopeta ja lähde. Sattuuhan se mutta joskus se helpottaa. Aloita nyt.
  5. =) Tiedän etten ole enää yksin. Kiitos
  6. Niin se vaan on yxex : toivottavasti olet havainnut sen miten tärkeä jäsen olet tässä joukkuepelissä. Vaikket tunnusta pelaavasi... ;)
  7. Kiitos rakas ystävä tuosta kommentistasi. Minä vain etsin itseäni. Ja huomaan haluavani kirjoittaa. Ja olen oikeasti vasta aloittanut. Tässä on vielä paljon edessä. Voi saada vaikutelman, että nyt on jo helppo edetä. Mutta itseasiassa, nyt on paljon vaikeampi jatkaa taivalta.
  8. Sanopa muuta :)

    Tästä alkaa "Ketun murrosvuodet"
  9. Ketun murrosvuodet jatkuu...

    "Kehitysvaiheissaan kilttinä ja häntää heiluttavana kettuna se haki myönteisiä tunteita sieltä mistä se ajatteli niitä saavansa. Se kohtasikin monia hyviä metsän eläimiä ja oppi ettei taivaan kannen alla oleva maisema ollut niin väritön kuin miltä se usein vaikutti olevan. Kettu onnekseen kun tapasi viisaitakin vanhoja kettuja jotka antaessaan itsestään auttoi sitä pitkälti myöhemmälläkin tiellä. Sen ja lukemiensa lukuisten tarinoiden kautta se oli oppinut erottamaan mustan ja valkean. Se ymmärsi myös että jotkut ilkeät ketut olivat kiinnostuneita sen viattomuudesta ja luottavaisuudesta mutta halusivatkin satuttaa sitä. Kasvaessaan luonto meni omaa kiertokulkuaan; noina hauraina vuosinaan se alkoi kiinnostua eri tavoin muista lajitovereista. Jo hyvin varhain se tapasi vasta huomattavasti myöhemmässä elämässään erityisesti vaikuttamaan tulevan naamioketun, josta tuli nuoren ketun ystävä ja suuri ihastus. Mutta naamioketun asuessa kaukana lännessä ne ei tavanneet kovinkaan usein, vaan tunne pysyi hyvin toverillisella ja leikkisällä tasolla. Vaikka herkistynyt kettu aina uneksuikin tuosta voimakkaan vivahteikkaasta, sydämen värejä vahvistavasta ketusta.

    Nuorella iällään se tapasi nuoren urosketun, jonka kanssa se vietti jonkun vuoden elämästään päästäkseen pois kotipesästä. Ei nuori kettu ymmärtänyt kuin vasta paljon jälkeenpäin, että tuolla ilkeitä asioita tekevällä repolaisella oli myös jonkinlainen naamio kuononsa päällä. Mutta nuori kettu oli saalistaessaan oppinut hiljakseen uhmaamaan ja sen käpälät olivat kasvaneet suuremmiksi. Intohimo parempaa elämää kohtaan järjesti sen että se päätti lähteä tuosta pesästä pois. Silloin liehakerepo tuli usein vainoamaan sitä ja esitti rumaa pahaa repoa. Kun nuori kettu ei enää suostunut leikkimään reporuhjo päätti kostaa sille; piti nuorta kettua väkisin onkalossa vankinaan revon raadellessa sen untuvaiseen nuoreen turkkiin neljä viisi tusinaa ruhjetta. Sen jälkeen repo ei tullut enää monesti vaanimaan sitä, mutta edelleenkään kettu ei ymmärtänyt kertoa asioistaan, sehän oli tottunut siiihen että elämässä sattuu ja tapahtuu, ja sen elämässähän oli jo sattunut ja tapahtunut yhtä ja toista. Kaikessa arjen harmaudessaankin se oli oppinut tunnistamaan värejä näkemistään asioista; sitruunaperhosen keltaisen, kesäisen taivaan sinisen, maasta nousseen unikon punaisen ja raikkaan ruohon vihreän. Nuoresta elämästään huolimatta sille oli näytetty jo moniakin asioita, vanhojen ja viisaiden mielestä vähän liikaakin. Ja vaikka nuori kettu ei osannut vielä puhua kovinkaan hyvin, tärkeintä oli että se sokeudestaan huolimatta oli oppinut näkemään. "
  10. " Kettu kasvoi vähäisestä varrestaan huolimatta ympäristössä, jossa sen elämää palveli erilaiset kokemukset metsän asukeista ja näiden monimutkaisesta käyttäytymisestä. Se oppi sopeutumaan ja hyväksymään kaiken, juuri sen elämään kuuluvaksi. Kettu oli opetettu kiltiksi, eikä se voinut hylätä kiusattua mutta kiusaavaa emoaan tai tämän isäntää, se oli pahasti riippuvainen näistä. Jos kettu yritti nousta vastaan, tuli aina vahvempi joka huolehti siitä missä ketun paikka oli. Se alkoi toivoa hiljaa että salasaalistaja onnistuisi kaatamaan emon ja sen isännän ja se pääsisi toisen pesän asukiksi. Toisaalta se pelkäsi jos emo kaatuisi jouduttuaan raadelluksi niin se joutuisi emon isännän omistukseen. Nuorella ketulla oli usein paha olo; ja se ajatteli että miksei voinut syntyä johonkin mukavampaan luolaan, jopa uneksuen siitä. Kerran se olisi otetettukin toiseen perheeseen, kauas pois, mutta sen verran emo siitä välitti että murisi vastaan. Tämä pieni mutta merkittävä tapahtuma osoittautui kohtalokkaaksi seikaksi myöhemmissä vaiheissa, kuten monet pienet tapahtumat elämässä tuppaavat olemaan. Kettu karkaili joskus kotiluolastaan, palaten kuitenkin aina takaisin, koska ei sillä ollut sijaa muissakaan luolissa. Eikä sillä ollut tarpeeksi rohkeuttakaan että sen pikkuiset käpälät olisivat kantaneet sitä vielä. Pakoon se saattoi mennä myös kirjoitettujen tarinoiden maailmaan, joista se jo varhaisimmissa vaiheissa oli kiinnostustunut. Nuoruusvuosinaan se käytti aikaansa paljon lukien erilaisia pienten tai suurten tarinoita.

    Se opetteli taitoja, monenlaisia taitoja ja erikoisesta elinpiiristäänkin johtuen se jäi joistakin taidoista vaille. Sittemmin aiemmin kuuliainen kettu alkoi kapinoimaan opintalossa jossa se sitten sai monenlaisia nuhteita ja moitteita. Se oli ottanut taakakseen kantaa omien virheiden lisäksi muidenkin virheitä, eikä pystynyt puolustautumaan, koska silloin se olisi joutunut opettelemaan puhumaan. Emo oli muuttunut vesikauhuiseksi sen isännän komennossa ja kurittaminen sai uusia piirteitä. Taustalla värjyi emon isännän synkkä hahmo vaanien nuorta kettua. Parempina päivinään emo yritti kuitenkin osoittaa hellyyttä, suojella ja neuvoa nuorta kettua koska olihan sillä itsellään runsaasti elämänkokemusta. Nuorta kettua alkoivat vaivata monet painajaiset ja pelot. Painajaiset olivat niin pahoja että oppi säikkymään monia asioita, moniksi vuosiksi, eikä tänä päivänään pidä kovista tai riitaisista äänistä.

    Jotenkin se alkoi luovuttaa, olla useammin poissa ja keksi itselleen leikkejä päiviksi ettei tarvitsi mennä tuonne paikkaan missä se ei tuntenut oloaan mukavaksi. Kotiluolasta paetessaan se seikkaili rämeillä, pelloilla, männikkörinneillä ja asutetuilla alueilla kettukavereidensa kanssa. Se oppi itsekin lipittämään väkivettä, ja antautui vaaroihin. Törmäillessään vaarojen laaksossa se sortui virheisiinkin. Nuoruusvuosinaan sillä oli niin paha olla että se yritti matkata pois: vanhojen ja viisaiden kertomaan kettuparatiisiin, joka sijaitsee kaukana vuorten lakien yläpuolella. Nuori kettu ei kuitenkaan päässyt haavekorpisoille, vain toipui menetyksestään kenenkään muunkuin yhden suuremman sitä tietämättä. Nuori kettu teki oikeita tekoja mutta se teki myös vääriä tekoja." ..jatkuu...
  11. Kettu katselee kiinnostuneena metsän eläjiä kisailemassa peltoaukealla. Se kiinnittää katseensa hieman sivussa olevaan nuoreen siiliin,jonka selkä pullistelee piikkejään kuitenkin vetäen välillä ne kadoksiin. Siilistä tulee mieleen jokin väräjävä hahmo, joka yrittää ikäänkuin liikkua näkymättömissä, mutta kuitenkin haluten olla paikoillaan huomattuna. Tuossa hahmossa on jotain kummallisen tuttua. Kettu katselee ja miettii; tajuten sehän onkin hän itse; silloin nuorempana, joskus kauan sitten...
  12. Kiitos A kommentistasi. Arvostan sinua ja sanomaasi. Enkä pidä sinua "ylisuojelevana", katson sen positiiviseksi välittämiseksi. Toverikuria saatan olla ajoin vähän huono tai sokea ottamaan vastaan, mutta kehitytään. Kuten rakkaudesta lapseen rajojen veto on oikeaa välittämistä.
  13. A: tiedostan ongelman, rytmitys- tai yhteensulattamisongelmani. Minulla on vielä paljon kehitettävää siinä. "Uhrautumisen" suhteen olen kyllä tehnyt elämässäni jo useita muutoksia, vaikka ellin työviikko saattaa nyt osoittaa toista. Ongelmani saattaa olla sekin että loikkaan välillä johonkin asiaan niin totaalisesti mukaan, että suljen silmäni muulta.

    Valmentaja: minä kai tarvitsenkin sellaista. On vain hyvä asia jos joku toinen sanoo sen, miltä itse sulkee silmänsä. Vaikka olenkin itsepäinen luupää ja teen usein juuri niinkuin miellyttää, enkä tottele komentoja (pieni auktoriteettiongelma, heh) sinulla oli silti myönteinen vaikutus sanomallasi. En luuhannut täällä; tein muita juttuja. Sosiaalisisia kontakteja, shoppailua, poikkeuksellisesti katsoin tv:tä: jotain typerää elokuvaa mutta siinä ei tarvinnut ajatella mitään, kuten lukiessaan kevyttä viihdettä ei tarvitse pohtia mitään. Matolla. Sen verran fuskasin että rakentelin päässäni pienen tarinan. Ja luulen että minulla on jonkinlainen ihastus- tai rakkaussuhde kehittymässä. Ehkä sen nimi on kirjoittaminen.
  14. Osuva ilmaisu: " Lotan edellinen kappale; ihastuminen ei ole vaikeaa, mutta rakastuminen hipoo jo taidetta. "

    Ennen rakkautta me ensin ihastumme. Rakkaus itsessään ei ole salaman nopeasti syttyvää tunnetta, se saapuu vasta myöhemmin. Ihastuminen on se salaman nopeasti etenevä tunne, joka saa aistimme heräämään, muutumme valppaimmaksi ja toisaalta taas sokeammiksi. Uskoakseni ne kemialliset aineet jylläävät silloin voimakkaina elimistössämme. Ihastua voimme hyvinkin yllättäen. Ihastuksemme saattaa saapua minkä nurkan takaa, odottamatta. Ja joskus niin, että se ei millään järjellä ole selitettävissä, vaan joku, jokin vastakaiku tai vire toisessa saa eloon jonkin sisällämme avautuvan kukkasen. Vastareaktio. Joskus hitaasti syttyvä, toisanaan taas lumipalloefektin kaltaisella nopeudella edeten. Ihastuminen voi olla niin voimakas tunne kemiallisine ja muine lisukkeineen, että kutsumme sitä rakkaudeksi. Se sisältää jo vivahteen intohimoa; hellittämätön kiinnostus jotakin toista kohtaan, johon tuntee selittämätöntä vetoa. Ihastuminen on vain normaali, terve tunne. Mutta jokin siinä vastaparissa herättää sen henkiin, käsittämättömissäkin yhteyksissä. Sikäli terve tunne, koska se on vapaa narsistisesta rakkaudesta. Eikä tarvitse olla läheisriippuvainen tunteakseen ihastusta. Mutta ihastuminenkin, kuten myöhemmin rakentuva, syvempi tai jopa kaiken kattava (??) rakkauskin voi olla niin väkevä tunne, että kun joudumme laiminlyödyksi tässä tunteessa, saa emootiomme taas uusia haavoja osakseen. Niitä haavoja jo ehkä edellisten joukossa. Ja haavojen määrästä tai pettymysten määrästä riippuen alamme väistämättä kovettaa itseämme, sulkien pois noita viekkaita tunteita, koska emme kertakaikkiaan enää kestä niiden lukuisten myrskyjen aiheuttamaa tuskaa. Alamme kovettaa itseämme, emme halua tuntea, panssaroimme ja kilpistymme. Ja näin pilaamme itseltämme mahdollisuuden elää ja riemuita, koska tilalle astuu kyynisyyttä ja katkeruutta.
  15. Ääh. Grr. Haluaa olla itsesäälissä ja ei halua. Tiedän, luotan. Olette kilttejä kamut. Pelottaa vain välillä. Ei se usko aina ketullakaan riitä. Eikä kukaan uskoisi tätä mielipuolista tilannetta missä olen. Enhän minä mitään kenellekään puhu :)

    Ai niin, pidän tulppaaneista, helmi- ja maaliskuussa parhaimmillaan.
  16. No jooo, komppaan määtä: nauroin. Silleen ihan oikeesti :DDD
  17. Huomaan tulleeni hieman kyyniseksi tänään, ei ihan tavanomaista minääni. Siinä artikkelissa oli paljonkin hyviä, hienoja asioita. Pitivät kyllä paikkansa.

    Mutta se mitä sanoit; fyysinen hellä kosketus. Niin. Tavallaan tuo lause juuri satuttaa kovastikin.

    Ihmisen lämpö, ihon tuoksu, hellyys, läheisyys. Hiljaisuudessa, sanattomassakin yhteisymmärryksessä. Kosketusta. Ajattomuutta. Nautintoa.

    Kipeää tekee, se kaipaus rakkaudesta. Luen siihen kyllä ne kemiallisten välittäjien aiheuttamat vaikutukset, tunnehan on mahtava, lähteä ikäänkuin liitoon. Se tuntuu hyvältä, tavattoman hyvältä. Saa tietynlaista hengen ravintoa; rakkaus on kuin muusa. Ja ruokkii koko ajan itseään, jos antaa sille tilaa. Fyysisyys; lähellä oleminen, ystävyys ja toveruus, rinnallakulkeminen ja jakaminen. Iloita ja riemuita eilisestä, tästä päivästä ja olla onnellinen huomisesta tulevasta. Ihan yhdessä kulkemisesta.

    Minua satuttaa se että haluan rakastaa ja olla rakastettu. Hetken huvia en halua. Enkä halua "etsiä" ketään. Mutta täällä sitten mätänen loppuelämäni puhuen rakkaudesta. Vetää hieman kiukkuiseksi. Ja on vielä se pahuksen kevät.
  18. Luin sen artikkelin. Vattu joo. Selittää senkin kun karvat kasvaa. Niinnoin kuin pelkkä kevät sitten saa aikaan moista. Kaikkihan on lopulta vain kemiallisella aineilla terästettyä, ei siinä edes mitään kumppania tarvita.
  19. Tässä on muuten yksi tyttö lisää

    http://www.youtube.com/watch?v=YvhRnsgcwyA
  20. " MB: siis minähän EN ole kokenut mitään... Olen käsittänyt kaiken väärin ja vääristellyt nimenomaan häntä "

    Tuo syö pitkälle ihmistä. On vaikea luottaa jälkeenpäinkään omiin tuntemuksiin tai tulkintoihin, kun ei voi tietää mistä nyt tuulee; oliko se idästä, lännestä, etelestä vai pohjoisesta. Ja tämän ongelman kanssa saa tapella vieläkin. :(
    21. 587 / 598
TietosuojaselosteKäyttöehdotEvästeasetuksetSäännöt