Vapaa kuvaus

" Kettu istuu kukkulan laella auringon laskun viimeisinä minuutteina. Tuulen puhaltaessa sitä hieman paleltaa; turkkiin on ilmestynyt talven aikana useita paljastuneita laikkuja. Kettu huokaisee hiljaa suunnaten katseen kohti kaukana häämöttäviä kaupungin valoja. Se tietää, että viime päivien suojaisa pesä on jätettävä ja lähdettävä välillä saalistamaan.

Ketun luolasta on tullut viimeaikoina sen turvallinen suojapaikka, jonka läheisyydestä se on löytänyt itsensä kaltaisia lajiyksilöitä. Osa noista laumaeläimiin kuulumattomista on kiiltäväkarvaisia ja osa takkuisempiturkkisia. Yhteistä heille kaikille on se, että talviturkki on katoamassa ja ihoa kutittaa kovasti.

Mutta kettu tietää, että voi halutessaan palata suojaisaan luolaansa ja tavata uusia tovereitaan. Joskus se saattaa hiipiä kallion kupeeseen hämärän tuntumassa tai öisin, ja toisinaan näin kevään aikana livahtaa paikalle keskellä kirkasta päivääkin.

Auringon viimeisissä säteissä alkaa ketun vierelle hangelle ilmestyä lyhyempiä punaisia ja pidempiä vaaleita karvoja. Kettu kääntyy, laskeutuu kallion kupeessa olevaan luolaansa ja tyynesti riisuu kalttaantuneen turkkinsa rippeet. Se pukee ylleen haalarin, nostaa vanhan tuohirinkkansa selkäänsä ja kaapaisee tervatut suksensa kallionseinämästä. Ulos astuessaan se näkee osin lumen peittämällä mättäällä pienen ketun jälkiä, joiden viereen hankeen alkaa ilmestyä isompia ihmisen jalanjälkiä.

Sen kauniin ja suuren ihmisen, jonka se sisimmässään tietää olevansa. " (Ketun iltasatu)



Tästä sadusta alkoi erään aloittelevan kirjoittelijan tarina. Mitä siitä seurasikaan, olisi jo monta uutta tarinaa kerrottavana. Mihin se tulee päättymään; sen näkee sitten aikanaan. Tärkeintä ei aina ole se, mitä kirjoitetaan, vaan mikä merkitys sillä on itselle. Ja muistuttaa välillä itseään, ettei jokaisen sanan tarvitse olla niin vakava asia :)



Elisakettu lasipallossa: suomi, nainen, varattu, perhe, työ, ystävät, metsä, vapaus, kaupunki ja maaseutu, rauha ja kiire.



Ja kuvan on maalannut eräs arvostamani kirjoittaja ja taiteilija.

Aloituksia

115

Kommenttia

12203

  1. *pessyt kyyneleiset kasvonsa, niistänyt nenänsä ja levännyt kunnolla. Kiipee A:n syliin ja antaa pitkän ja lujan halauksen. Silmiin katsoen*

    En ryve nyt itsesäälissä. Perjantait, minä olen puhunut niistä...olen myös hieman kipeä ja mielessä on syyllisyyttä joistain keskeneräisistä asioista. En kuitenkaan lotkauta nyt niille korviani, koska priorisoin asiat tärkeysjärjestykseen. Ehdin kyllä ja tiedän miten toimin. Ja samalla tässä puuhaan muutakin.

    Minä en kaipaa enää häntä. Mutta sitä läheisyyden nälkää tai mitä kuvittelin saavani, sitä kyllä. Ja menetettyjä mahdollisuuksia, koska koin sen olevan elämäni tärkein rakkaustarina. Ja ymmärsin matolla mistä oikein on kysymys. Onko tunteet niin voimakkaita väärinkohdellussa suhteessa sitten niin voimakkaita, koska tavallaan joutuu kerjäämään niitä niin paljon? Ja sitten, pienen ripauksenkin saatuaaan, todellisen tai kuvitteellisen, saama tunne on siksi niin voimakas kun se on niin tavoiteltua, niin haluttua ja kaivattua? Tavallaan jalostaa sen murusen aivan valtaviin mittasuhteisiin?

    "Normaalisuhteessa" minä en ole törmännyt moiseen. Se on ollut vastavuoroista ja hyväksyvää, pystyy irrottautumaan ilman järjetöntä pelkoa ja tuskaa. Onhan se tietysti niinkin, että kaipaan läheisyyttä ja ihmistä sen perustarpeen vuoksi, ja se mikä puuttuu, on sitten tunne niin voimakas; haluaa juuri sitä eniten mitä kaipaa? Tavallaan äärilaita tässäkin tunteessa, olen ihmetellyt sitä.
  2. :DD
  3. Hups, pannahinen, taas jäin kiinni valvomisesta. =)