Vapaa kuvaus

" Kettu istuu kukkulan laella auringon laskun viimeisinä minuutteina. Tuulen puhaltaessa sitä hieman paleltaa; turkkiin on ilmestynyt talven aikana useita paljastuneita laikkuja. Kettu huokaisee hiljaa suunnaten katseen kohti kaukana häämöttäviä kaupungin valoja. Se tietää, että viime päivien suojaisa pesä on jätettävä ja lähdettävä välillä saalistamaan.

Ketun luolasta on tullut viimeaikoina sen turvallinen suojapaikka, jonka läheisyydestä se on löytänyt itsensä kaltaisia lajiyksilöitä. Osa noista laumaeläimiin kuulumattomista on kiiltäväkarvaisia ja osa takkuisempiturkkisia. Yhteistä heille kaikille on se, että talviturkki on katoamassa ja ihoa kutittaa kovasti.

Mutta kettu tietää, että voi halutessaan palata suojaisaan luolaansa ja tavata uusia tovereitaan. Joskus se saattaa hiipiä kallion kupeeseen hämärän tuntumassa tai öisin, ja toisinaan näin kevään aikana livahtaa paikalle keskellä kirkasta päivääkin.

Auringon viimeisissä säteissä alkaa ketun vierelle hangelle ilmestyä lyhyempiä punaisia ja pidempiä vaaleita karvoja. Kettu kääntyy, laskeutuu kallion kupeessa olevaan luolaansa ja tyynesti riisuu kalttaantuneen turkkinsa rippeet. Se pukee ylleen haalarin, nostaa vanhan tuohirinkkansa selkäänsä ja kaapaisee tervatut suksensa kallionseinämästä. Ulos astuessaan se näkee osin lumen peittämällä mättäällä pienen ketun jälkiä, joiden viereen hankeen alkaa ilmestyä isompia ihmisen jalanjälkiä.

Sen kauniin ja suuren ihmisen, jonka se sisimmässään tietää olevansa. " (Ketun iltasatu)



Tästä sadusta alkoi erään aloittelevan kirjoittelijan tarina. Mitä siitä seurasikaan, olisi jo monta uutta tarinaa kerrottavana. Mihin se tulee päättymään; sen näkee sitten aikanaan. Tärkeintä ei aina ole se, mitä kirjoitetaan, vaan mikä merkitys sillä on itselle. Ja muistuttaa välillä itseään, ettei jokaisen sanan tarvitse olla niin vakava asia :)



Elisakettu lasipallossa: suomi, nainen, varattu, perhe, työ, ystävät, metsä, vapaus, kaupunki ja maaseutu, rauha ja kiire.



Ja kuvan on maalannut eräs arvostamani kirjoittaja ja taiteilija.

Aloituksia

112

Kommenttia

11957

  1. Ketun murrosvuodet jatkuu...

    "Kehitysvaiheissaan kilttinä ja häntää heiluttavana kettuna se haki myönteisiä tunteita sieltä mistä se ajatteli niitä saavansa. Se kohtasikin monia hyviä metsän eläimiä ja oppi ettei taivaan kannen alla oleva maisema ollut niin väritön kuin miltä se usein vaikutti olevan. Kettu onnekseen kun tapasi viisaitakin vanhoja kettuja jotka antaessaan itsestään auttoi sitä pitkälti myöhemmälläkin tiellä. Sen ja lukemiensa lukuisten tarinoiden kautta se oli oppinut erottamaan mustan ja valkean. Se ymmärsi myös että jotkut ilkeät ketut olivat kiinnostuneita sen viattomuudesta ja luottavaisuudesta mutta halusivatkin satuttaa sitä. Kasvaessaan luonto meni omaa kiertokulkuaan; noina hauraina vuosinaan se alkoi kiinnostua eri tavoin muista lajitovereista. Jo hyvin varhain se tapasi vasta huomattavasti myöhemmässä elämässään erityisesti vaikuttamaan tulevan naamioketun, josta tuli nuoren ketun ystävä ja suuri ihastus. Mutta naamioketun asuessa kaukana lännessä ne ei tavanneet kovinkaan usein, vaan tunne pysyi hyvin toverillisella ja leikkisällä tasolla. Vaikka herkistynyt kettu aina uneksuikin tuosta voimakkaan vivahteikkaasta, sydämen värejä vahvistavasta ketusta.

    Nuorella iällään se tapasi nuoren urosketun, jonka kanssa se vietti jonkun vuoden elämästään päästäkseen pois kotipesästä. Ei nuori kettu ymmärtänyt kuin vasta paljon jälkeenpäin, että tuolla ilkeitä asioita tekevällä repolaisella oli myös jonkinlainen naamio kuononsa päällä. Mutta nuori kettu oli saalistaessaan oppinut hiljakseen uhmaamaan ja sen käpälät olivat kasvaneet suuremmiksi. Intohimo parempaa elämää kohtaan järjesti sen että se päätti lähteä tuosta pesästä pois. Silloin liehakerepo tuli usein vainoamaan sitä ja esitti rumaa pahaa repoa. Kun nuori kettu ei enää suostunut leikkimään reporuhjo päätti kostaa sille; piti nuorta kettua väkisin onkalossa vankinaan revon raadellessa sen untuvaiseen nuoreen turkkiin neljä viisi tusinaa ruhjetta. Sen jälkeen repo ei tullut enää monesti vaanimaan sitä, mutta edelleenkään kettu ei ymmärtänyt kertoa asioistaan, sehän oli tottunut siiihen että elämässä sattuu ja tapahtuu, ja sen elämässähän oli jo sattunut ja tapahtunut yhtä ja toista. Kaikessa arjen harmaudessaankin se oli oppinut tunnistamaan värejä näkemistään asioista; sitruunaperhosen keltaisen, kesäisen taivaan sinisen, maasta nousseen unikon punaisen ja raikkaan ruohon vihreän. Nuoresta elämästään huolimatta sille oli näytetty jo moniakin asioita, vanhojen ja viisaiden mielestä vähän liikaakin. Ja vaikka nuori kettu ei osannut vielä puhua kovinkaan hyvin, tärkeintä oli että se sokeudestaan huolimatta oli oppinut näkemään. "
  2. " Kettu kasvoi vähäisestä varrestaan huolimatta ympäristössä, jossa sen elämää palveli erilaiset kokemukset metsän asukeista ja näiden monimutkaisesta käyttäytymisestä. Se oppi sopeutumaan ja hyväksymään kaiken, juuri sen elämään kuuluvaksi. Kettu oli opetettu kiltiksi, eikä se voinut hylätä kiusattua mutta kiusaavaa emoaan tai tämän isäntää, se oli pahasti riippuvainen näistä. Jos kettu yritti nousta vastaan, tuli aina vahvempi joka huolehti siitä missä ketun paikka oli. Se alkoi toivoa hiljaa että salasaalistaja onnistuisi kaatamaan emon ja sen isännän ja se pääsisi toisen pesän asukiksi. Toisaalta se pelkäsi jos emo kaatuisi jouduttuaan raadelluksi niin se joutuisi emon isännän omistukseen. Nuorella ketulla oli usein paha olo; ja se ajatteli että miksei voinut syntyä johonkin mukavampaan luolaan, jopa uneksuen siitä. Kerran se olisi otetettukin toiseen perheeseen, kauas pois, mutta sen verran emo siitä välitti että murisi vastaan. Tämä pieni mutta merkittävä tapahtuma osoittautui kohtalokkaaksi seikaksi myöhemmissä vaiheissa, kuten monet pienet tapahtumat elämässä tuppaavat olemaan. Kettu karkaili joskus kotiluolastaan, palaten kuitenkin aina takaisin, koska ei sillä ollut sijaa muissakaan luolissa. Eikä sillä ollut tarpeeksi rohkeuttakaan että sen pikkuiset käpälät olisivat kantaneet sitä vielä. Pakoon se saattoi mennä myös kirjoitettujen tarinoiden maailmaan, joista se jo varhaisimmissa vaiheissa oli kiinnostustunut. Nuoruusvuosinaan se käytti aikaansa paljon lukien erilaisia pienten tai suurten tarinoita.

    Se opetteli taitoja, monenlaisia taitoja ja erikoisesta elinpiiristäänkin johtuen se jäi joistakin taidoista vaille. Sittemmin aiemmin kuuliainen kettu alkoi kapinoimaan opintalossa jossa se sitten sai monenlaisia nuhteita ja moitteita. Se oli ottanut taakakseen kantaa omien virheiden lisäksi muidenkin virheitä, eikä pystynyt puolustautumaan, koska silloin se olisi joutunut opettelemaan puhumaan. Emo oli muuttunut vesikauhuiseksi sen isännän komennossa ja kurittaminen sai uusia piirteitä. Taustalla värjyi emon isännän synkkä hahmo vaanien nuorta kettua. Parempina päivinään emo yritti kuitenkin osoittaa hellyyttä, suojella ja neuvoa nuorta kettua koska olihan sillä itsellään runsaasti elämänkokemusta. Nuorta kettua alkoivat vaivata monet painajaiset ja pelot. Painajaiset olivat niin pahoja että oppi säikkymään monia asioita, moniksi vuosiksi, eikä tänä päivänään pidä kovista tai riitaisista äänistä.

    Jotenkin se alkoi luovuttaa, olla useammin poissa ja keksi itselleen leikkejä päiviksi ettei tarvitsi mennä tuonne paikkaan missä se ei tuntenut oloaan mukavaksi. Kotiluolasta paetessaan se seikkaili rämeillä, pelloilla, männikkörinneillä ja asutetuilla alueilla kettukavereidensa kanssa. Se oppi itsekin lipittämään väkivettä, ja antautui vaaroihin. Törmäillessään vaarojen laaksossa se sortui virheisiinkin. Nuoruusvuosinaan sillä oli niin paha olla että se yritti matkata pois: vanhojen ja viisaiden kertomaan kettuparatiisiin, joka sijaitsee kaukana vuorten lakien yläpuolella. Nuori kettu ei kuitenkaan päässyt haavekorpisoille, vain toipui menetyksestään kenenkään muunkuin yhden suuremman sitä tietämättä. Nuori kettu teki oikeita tekoja mutta se teki myös vääriä tekoja." ..jatkuu...
  3. Kiitos A kommentistasi. Arvostan sinua ja sanomaasi. Enkä pidä sinua "ylisuojelevana", katson sen positiiviseksi välittämiseksi. Toverikuria saatan olla ajoin vähän huono tai sokea ottamaan vastaan, mutta kehitytään. Kuten rakkaudesta lapseen rajojen veto on oikeaa välittämistä.
  4. Osuva ilmaisu: " Lotan edellinen kappale; ihastuminen ei ole vaikeaa, mutta rakastuminen hipoo jo taidetta. "

    Ennen rakkautta me ensin ihastumme. Rakkaus itsessään ei ole salaman nopeasti syttyvää tunnetta, se saapuu vasta myöhemmin. Ihastuminen on se salaman nopeasti etenevä tunne, joka saa aistimme heräämään, muutumme valppaimmaksi ja toisaalta taas sokeammiksi. Uskoakseni ne kemialliset aineet jylläävät silloin voimakkaina elimistössämme. Ihastua voimme hyvinkin yllättäen. Ihastuksemme saattaa saapua minkä nurkan takaa, odottamatta. Ja joskus niin, että se ei millään järjellä ole selitettävissä, vaan joku, jokin vastakaiku tai vire toisessa saa eloon jonkin sisällämme avautuvan kukkasen. Vastareaktio. Joskus hitaasti syttyvä, toisanaan taas lumipalloefektin kaltaisella nopeudella edeten. Ihastuminen voi olla niin voimakas tunne kemiallisine ja muine lisukkeineen, että kutsumme sitä rakkaudeksi. Se sisältää jo vivahteen intohimoa; hellittämätön kiinnostus jotakin toista kohtaan, johon tuntee selittämätöntä vetoa. Ihastuminen on vain normaali, terve tunne. Mutta jokin siinä vastaparissa herättää sen henkiin, käsittämättömissäkin yhteyksissä. Sikäli terve tunne, koska se on vapaa narsistisesta rakkaudesta. Eikä tarvitse olla läheisriippuvainen tunteakseen ihastusta. Mutta ihastuminenkin, kuten myöhemmin rakentuva, syvempi tai jopa kaiken kattava (??) rakkauskin voi olla niin väkevä tunne, että kun joudumme laiminlyödyksi tässä tunteessa, saa emootiomme taas uusia haavoja osakseen. Niitä haavoja jo ehkä edellisten joukossa. Ja haavojen määrästä tai pettymysten määrästä riippuen alamme väistämättä kovettaa itseämme, sulkien pois noita viekkaita tunteita, koska emme kertakaikkiaan enää kestä niiden lukuisten myrskyjen aiheuttamaa tuskaa. Alamme kovettaa itseämme, emme halua tuntea, panssaroimme ja kilpistymme. Ja näin pilaamme itseltämme mahdollisuuden elää ja riemuita, koska tilalle astuu kyynisyyttä ja katkeruutta.