Vapaa kuvaus

" Kettu istuu kukkulan laella auringon laskun viimeisinä minuutteina. Tuulen puhaltaessa sitä hieman paleltaa; turkkiin on ilmestynyt talven aikana useita paljastuneita laikkuja. Kettu huokaisee hiljaa suunnaten katseen kohti kaukana häämöttäviä kaupungin valoja. Se tietää, että viime päivien suojaisa pesä on jätettävä ja lähdettävä välillä saalistamaan.

Ketun luolasta on tullut viimeaikoina sen turvallinen suojapaikka, jonka läheisyydestä se on löytänyt itsensä kaltaisia lajiyksilöitä. Osa noista laumaeläimiin kuulumattomista on kiiltäväkarvaisia ja osa takkuisempiturkkisia. Yhteistä heille kaikille on se, että talviturkki on katoamassa ja ihoa kutittaa kovasti.

Mutta kettu tietää, että voi halutessaan palata suojaisaan luolaansa ja tavata uusia tovereitaan. Joskus se saattaa hiipiä kallion kupeeseen hämärän tuntumassa tai öisin, ja toisinaan näin kevään aikana livahtaa paikalle keskellä kirkasta päivääkin.

Auringon viimeisissä säteissä alkaa ketun vierelle hangelle ilmestyä lyhyempiä punaisia ja pidempiä vaaleita karvoja. Kettu kääntyy, laskeutuu kallion kupeessa olevaan luolaansa ja tyynesti riisuu kalttaantuneen turkkinsa rippeet. Se pukee ylleen haalarin, nostaa vanhan tuohirinkkansa selkäänsä ja kaapaisee tervatut suksensa kallionseinämästä. Ulos astuessaan se näkee osin lumen peittämällä mättäällä pienen ketun jälkiä, joiden viereen hankeen alkaa ilmestyä isompia ihmisen jalanjälkiä.

Sen kauniin ja suuren ihmisen, jonka se sisimmässään tietää olevansa. " (Ketun iltasatu)



Tästä sadusta alkoi erään aloittelevan kirjoittelijan tarina. Mitä siitä seurasikaan, olisi jo monta uutta tarinaa kerrottavana. Mihin se tulee päättymään; sen näkee sitten aikanaan. Tärkeintä ei aina ole se, mitä kirjoitetaan, vaan mikä merkitys sillä on itselle. Ja muistuttaa välillä itseään, ettei jokaisen sanan tarvitse olla niin vakava asia :)



Elisakettu lasipallossa: suomi, nainen, varattu, perhe, työ, ystävät, metsä, vapaus, kaupunki ja maaseutu, rauha ja kiire.



Ja kuvan on maalannut eräs arvostamani kirjoittaja ja taiteilija.

Aloituksia

115

Kommenttia

12272

  1. Voi luoja, sä ymmärrät! Minä ajattelin...on hirveän vaikeaa olla tässä rehellinen itselleen, minä en tiedä, miten olisin jos.. Siis en halua "omistaa", "vangita","kesyttää" perimmäistarkoituksessa ketään. En. Enkä itseänikään haluaisi. En pidä siitä että verkkoa laitetaan päälleni. Se on vaan jotenkin hienosyisempää, arvokkaampaa, kunnioittavampaa "omistamista" mitä se voisi olla. Mutta toisaalta hiipii kauhu mieleen, entä jos? Jos olisinkin joku hiivatin monsteri ja alkaisi vainoamaan kumppanianiaan? Minun on vaikea uskoa että terveessä parisuhteessa kävisi, mutta nyt tajusin sen että mistä helvetistä minä sen tiedän? En voi tietää tai elää etukäteen yhtään minkäänlaista suhdetta. vai teoriassa ajattelee niin tai näin, voinko luvata sen? Minä tykkäisin mieluummin pitää lupaukseni.

    Minä kerron jotain: minä olin joskus vakavassa parisuhteessa. Siinä oli särönsä. Mutta ajan mittaan opimme luottamaan ja antamaan tilaa, kumpikin sai henkeä tavallaan.
    N-suhteessa, vähän aika oli se tapahtuma: vapaus tavallaan oli, mutta hän tulkitsi sen omalla tavallaan. Ja minusta tuli mustasukkainen. En vainonnut häntä, mutta mietin mitenkähän sitä enää osaa suhtautua tulevaisuudessa mihinkään.

    Se kuvakortti, joo. sen voi tulkita niin monin tavoin. Parisuhteessa ei tule "kesyttää" ketään. Jotenkin tulee mieleen se, että toinen alistetaan lemmikiksi. Ja toinen on riippuvainen omistajastaan. Siltä se kuulostaa. kesyttäminen; hiotaan särmiä kuulostaisi paljon miellyttävämmälle, jotenkin miellyttäviä yksityiskohtia muutenkin...öö joo..huolehtiminen muttei holhoaminen; tietysti sitä haluaa pitää, kun tykkää toisesta; haluaa hyvää toiselle (ja itse ainakin odottaisin). Rakastaminen..se on hyvin tärkeä. Rakkautta on välittäminen, vastavuoroisuus, läheisyys, kunnioitus, arvostus, jakaminen. Rakastaminen taas vaatii tahtoa, lujuutta, tunnetta, sitoutuneisuutta (kun se otetaan vastaan, sitä heitetä noin vain menemään), vuorovaikutusta ja yhteisymmärrystä. Kahden ihmisen keskinäistä sopimusta, (oli pannat kaulassa tai ei).
  2. On noi ihanii, nuo kamut tuossa yllä. =)

    Ajattelin parisuhteen romantiikkaa. Sitä tarvitaan. Varsinkin kylmän arjen varjojen vastineeksi, kun paleltaa. Ei ole helppoa, kun mielialat vaihtelee kuin pingispallo puolta ja ne arkihuolet ovat painavampia kuin mielikuvitusharso. Ja nykymaailmassa laitetaan aika paljon painoa materialistisille arvoille.

    Ajattelen perinteistä idyllisyyttä:

    Vapaahetkeä, tietoinen irtautuminen ajattelusta ja asioista. Katsotaan soffalla vierekkäin elokuva (mulle tuli mieleen "Slummien miljonäärit", olen nähnyt kerran ja muistelen että se oli hyvä kuva). Läheisyyttä. Pidetään iltapalatauko ja syötetään toisiamme kuin teinit ikään. Leikkisyyttä. Hakeudutaan lähemmäs ilman painostusta. Luottamusta. Elokuvan loputtua kommentoidaan, katsotaan silmiin ja hymyillään. Yhteenkuuluvuutta ja hyväksymistä. Suukkokaan ei pahaa tee. Ystävyyttä ja jakamista.

    Irti arkirutiineista-kaupunkilaiskonsti: jos minulla olisi kumppani, raahaisin hänet metsään. Varustaisin rinkan selkään, potkisin autoon tai fillarin selkään ja menoksi. Korpeen vaan kauaksi ja kauniille, rauhallisille maisemille. Pois arkirutiineista, pois sivilisaation tuomista informaatiotulvista. Ei muita ihmisiä. Joutua kohtaamaan itsensä. Ja toisensa. Siellä taivaan alla. Kertoa tunteistaan; kuinka läheinen, tärkeä ja rakas toinen ihminen voikaan olla.