elisakettu

Vapaa kuvaus

" Kettu istuu kukkulan laella auringon laskun viimeisinä minuutteina. Tuulen puhaltaessa sitä hieman paleltaa; turkkiin on ilmestynyt talven aikana useita paljastuneita laikkuja. Kettu huokaisee hiljaa suunnaten katseen kohti kaukana häämöttäviä kaupungin valoja. Se tietää, että viime päivien suojaisa pesä on jätettävä ja lähdettävä välillä saalistamaan.

Ketun luolasta on tullut viimeaikoina sen turvallinen suojapaikka, jonka läheisyydestä se on löytänyt itsensä kaltaisia lajiyksilöitä. Osa noista laumaeläimiin kuulumattomista on kiiltäväkarvaisia ja osa takkuisempiturkkisia. Yhteistä heille kaikille on se, että talviturkki on katoamassa ja ihoa kutittaa kovasti.

Mutta kettu tietää, että voi halutessaan palata suojaisaan luolaansa ja tavata uusia tovereitaan. Joskus se saattaa hiipiä kallion kupeeseen hämärän tuntumassa tai öisin, ja toisinaan näin kevään aikana livahtaa paikalle keskellä kirkasta päivääkin.

Auringon viimeisissä säteissä alkaa ketun vierelle hangelle ilmestyä lyhyempiä punaisia ja pidempiä vaaleita karvoja. Kettu kääntyy, laskeutuu kallion kupeessa olevaan luolaansa ja tyynesti riisuu kalttaantuneen turkkinsa rippeet. Se pukee ylleen haalarin, nostaa vanhan tuohirinkkansa selkäänsä ja kaapaisee tervatut suksensa kallionseinämästä. Ulos astuessaan se näkee osin lumen peittämällä mättäällä pienen ketun jälkiä, joiden viereen hankeen alkaa ilmestyä isompia ihmisen jalanjälkiä.

Sen kauniin ja suuren ihmisen, jonka se sisimmässään tietää olevansa. " (Ketun iltasatu)



Tästä sadusta alkoi erään aloittelevan kirjoittelijan tarina. Mitä siitä seurasikaan, olisi jo monta uutta tarinaa kerrottavana. Mihin se tulee päättymään; sen näkee sitten aikanaan. Tärkeintä ei aina ole se, mitä kirjoitetaan, vaan mikä merkitys sillä on itselle. Ja muistuttaa välillä itseään, ettei jokaisen sanan tarvitse olla niin vakava asia :)



Elisakettu lasipallossa: suomi, nainen, varattu, perhe, työ, ystävät, metsä, vapaus, kaupunki ja maaseutu, rauha ja kiire.



Ja kuvan on maalannut eräs arvostamani kirjoittaja ja taiteilija.

Aloituksia

115

Kommenttia

12252

  1. Kultaseni; mitä me olemme oppimassa? Elämää, toisiamme vai itseämme? Kyllä, kaikkia niitä, mutta tärkeintä; itseuskoa.
  2. Me olemme kaikki herkkiä sieluja, emme aina sitä ole vain huomaavinamme.

    Tulikettu :)

    ...kettu pureskelee kynsiään ja tuumaa millaista saalista siellä korpisuolla olisi tarjolla...
  3. Kiitos kauniista kommentistasi kapu. Lainaan tuota aiemmin sanottuani, etten usko että tuskin sellaista satua löytyy joka aikuiselle ei sopisi. Nämä kaksi (iltasatu ja pieni kettu) olivat ensimmäiseni.

    Aisopolos? En lähde moraalisella mielellä liikkeellä näissä, sanoillani en halua tuomita ketään. Mikä se tarinan sielu on, mitä toisille haluan antaa tai sanoa, en tiedä sille nimeä vielä. Haluaisin antaa ainakin toivoa, jollakin tasolla, jos se vain on mahdollista.
  4. Kettu istuu yxex:n vieressä huvittuneena tätä katsellen. "Sinähän olet ylentänyt minut!" "Onko se filosofiaani vai ei, mutta tarinoistani löydän itseni ja etsin vastaukset niihin asioihin mitkä vastausta tarvitsevat." Kettu halaa lakkipäistä ja kuiskaa tämän korvaan salaisuuden; "Enkä muuten usko että sinä koskaan mykistyisit"
  5. ..kiittää ilahtuneena ruukkunarsisseista, vie parvekkeelle aurinkooon, joita sitten hoivaa, ravitsee ja hellii loputtomiin Rakkaudella.

    -Kiitos Lotta ! :D
  6. Kiitos sanoistasi. Kevät auringon säteissä ja hämärissä huoneissa nämä tarinat ilmestyvät eteeni. Olen vielä hieman ymmälläni miksi. Olen vasta aloittanut.
  7. Kauniita ruusuja - rakkauden kukkia - kuten myös Tsaikovskin musiikki. Omaa kukkaani en joukosta löytänyt; en ole ruusu, olen jotain muuta.

    -Halaus määbää-
  8. "Muistoistaan havahduttuaan siihen hetkeen kettu huomaa kaniinin paenneen. Hyvä niin, kettu ajattelee yksinäisen kyyneleen virratessa sen vaaleaa poskea pitkin. Hyvä niin, että ihan kaikkea sen ei enää tarvitsekaan muistaa, se muistaa mielestään jo tarpeeksi."
  9. Pienen ketun tarina

    "Kerran sekin oli vastasyntynyt pieni poikanen, jota emo kuljetti hampaissaan luolasta toiseen, tarjoten pientä tulokasta pesästä pesään jos vain joku toinen kettuperhe sitä voisi vähän aikaa hoitaa ja kasvattaa. Kukaan ei kuitenkaan oikein mielellään tahtonut kettulasta ottaa; liian heiveröinen, vaivalloinen ruokittava ja inisi vaivojaan päivät ja yöt. Siksi kettu jäi välillä ilman ravintoa eikä sitä viitsitty aina pestäkään. Mutta emo sai sen kun saikin ainakin jonnekin, joka siitä lupasi pitää hetken huolta, kunnes emo tuli hakemaan, piti aikansa, ja vei taas jonnekin pois.

    Emo itse ei aina jaksanut, ei sillä ollut voimia itselläkään, kun oli paljon niitä huolia. Se oli vielä nuori ja joutui vaeltamaan laihojen saalistusmaiden seassa joskus pitkiäkin taipaleita. Eikä se silloin voinut tuota keskenkasvuisena syntynyttä hoitaa. Kumma kun se oli yleensä elossa, niin pikkuruinen se syntyessään oli, että vanhat kettumuoritkin olivat heti tuominneet sen kuolemaan. Aika paljon hoitokaapissa poikanen saikin elämän ensi vuoden viettää. Saatikka miten emo itse oli siitä yrittänyt hankkiutua eroon, mutta yrityksessään epäonnistunut. Tämänkin niinkuin monta muutakin jännittävää tarinaa emo kertoili kettupoikaselle sitten kun se oli isompi.

    Kettu ei muista isäänsä ollenkaan, tämä oli erkaantunut emosta sen toisissa pesissä käynneistä. Emo sanoi, että isänsä oli vesikauhuinen kettu, johon ei voinut luottaa, hyvä kun pääsi itsekin siitä reporahjasta eroon. Mutta kovasti kettupentu ihmetteli, kun isästä ei kuulunut koskaan mitään, varsinkin kun pöllötuomari oli päättänyt että poikaneen annettaisiin isälle, sillä kun olisi ollut paremmat saalistusmahdollisuudet. Eikä poikanen koskaan nähnyt isoa sukuaankaan, vaikka ne asuivat aivan naapurikylän laitamilla. Oli kuulemma isän emo ja pappa, setiä, tätejä ja serkkupoikasia. Mutta ei näkynyt koskaan ketään. Sitten se kerran itse isona kettuna meni tapaamaan vesikauhuista isäänsä ja näki se sitten muutakin sukua.

    Niinpä kettu kasvoi kuin kasvoikin vähäisestä varrestaan huolimatta emon sitä raahaten aina pesästä toiseen. Oli mukavia lämpöisiä pesiä ja oli ikäviä hiljaisia pesiä. Kovasti kettu muistaa että olisi elämän aikana luolia vaihdettu. Ja emolla oli paljon pappaehdokkaita keväisin, mutta kukaan ei jäänyt pitkäksi aikaa. Yksi oikein mukava repo olisi papaksi ollut, mutta sekin jätti pesän aivan yllättäen. Sitten emo viimein löysi itselleen isännän reporuhjosta, jolla oli kumma naamari kuononsa päällä. Yhdessä ne tykkäsi emon kanssa lipitellä sitä pahalle haisevaa väkivettä. Kettua hieman häiritsi se, kun usein ne isot ketut haisivat ja kovasti olivat meluisia. Silloin kävi myös paljon vieraita kylässä, jotka saattoivat tulla murisemaan poikasellekin, vaikka oli pimeää eikä se ollut vaivannut ketään. Pian poikanen oppi pitämään onkalonsa suun säpissä, että sai olla rauhassa. Jotkut ilkeät ketut tulivat vaatimaan siltä sellaisiakin leikkejä mitä kettu ei osannut tai suostunut leikkimään. Emolla ja sen isännälle ei asioistaan voinut oikein puhua, ne kun ei tahtoneet aina ymmmärtää poikasen huolia. Muillekaan isoille ei voinut kertoa, kun emon isäntä opetti muiden kettuperheiden pentuja, niin eihän ne kuitenkaan poikasta olisi uskoneet. Niinpä kettu oppi olemaan hiljaa pesän asioista ja narraamaan naapurinkin kettupoikasia; monen mielestä kettu oli kummasta pesästä kotoisin. Ja siksi ne hieman kiusasivat sitä tai jättivät joskus yksinään.

    Vaikeaahan emolla ja sen isännälläkin oli, kun niiden piti raadella toisiaan varsinkin kun sitä väkivettä oli nautittu. Pitivät emo ja sen isäntä kuria poikasellekin, välillä kovallakin käpälällä että pehmoisesta turkista irtoili karvoja ja nahkaan jäi jälkiä. Halusivat opettaa sitä kovasti tavoille, että kettulapsesta tulisi kiltti ja iso kettu. Näin vuodet vierivät ja oppihan poikanen; oppi kuuliaiseksi, oppi sievästi kallistamaan päätään, olemaan hiljaa ja häntää heiluttamaan. Vaikka aina siitä ei ollut tottelemaan tai kerjäämään. Toisinaan sokeripalasta se oppi mitä vain tekemään, mitä sille keksittiinkin tekemistä keksiä, kunhan se vain sai itselleen ravintoa, pesän lämpöä, rapsutusta korvan takaa, taikka kehuja siitä miten kiltti se oli. "
  10. "Kettu juoksee läähättäen polveilevaa mäntyharjannetta pitkin ajaen kaniinia takaa. Tuolla, tuolla se on, siellä vilkkuu vaaleanruskehtava otus, juoksee juuri kannon taakse. Kettu loikkaa kannon päältä iskeäkseen kiinni saaliiseensa, juuri oikealla hetkellä, nyt. Mutta huomaa - liian myöhään - että kannon takana onkin syvänne, jonkinlainen suuren mäntyjuurakon jättämä painauma. Kompuroituaan pystyyn syvänteen juurella kettu huomaa sen takimmaisessa reunassa pienen kaniinin värisevä pelosta, selvästi pieni sydän rinnassa pamppailen. Mutta sehän onkin pelkkä poikanen; kettu ymmmärtää ja perääntyy hämmentyneenä. Se katsoo kummissaan pientä kaniinin poikasta, joka hypnootisen pelon vallassa tuijottaa kettua, kuin viimeistä armoniskua odottaen. Mutta kettu istahtaa ja katselee poikasta hiljaisuudessa, kumpikin jännittyneenä, mutta aivan omia ajatusreittejään taivaltaen. Sillä kettu muistaa jotakin..."
  11. Vai vili? Viepä johtajalle terveisiä; jos häneltä löytyisi se kadonnut reklamaatio :)
  12. Kettu juo oman yksinkertaisen aamukahvinsa ilman mitään lisukkeita, mustana. Tosin ranskalaispaahtoinen maistuu joskus. Ja piipahtaa ohimennessään kukkakauppaan viemään kevätkimput lotalle ja määbäälle; kauniita, iloisia, värikkäitä ja tuoksuvia kukkasia ilman narsisteja kiitos!
  13. Rakkaus itseen on yhdenlainen asia. Itsensä ihailu on taas toinen juttu. Terve rakkaus itseään kohtaan ei sulje pois sitä, etteikö pystyisi tunnistamaan vikoja itsessään ja koettaa kehittää niitä myönteisempään suuntaan. Tämä pystyy myös hyväksymään toisten puutteita. Ilkeä N ihailee itseään loputtomasti itseään haluamatta muuttaa käyttäytymistään ja myöntämättä puutteitaan.
  14. Postistani löysin tämän: no meni minne meni, sininutulle tämä tarkoitus:

    "Joka ilta kun lamppu sammuu ja saapuu oikea yö
    niin valkokettu nousee ja ovehen hiljaa lyö
    Se hiipii ovesta sisään ja ..."


    Hähä :D
    (tuli mieleen siitä yhdestä opiston videosta minkä mulle kerran tyrkkäsit)

    Levollista yötä ja keväisiä unia :)
  15. Omistan tämän pienen tarinani A:lle, tuli jotenkin tuosta horttokaaloista mieleen, en muista miksi. Laitan sen (tietenkin) tähän omaan ketjuuni, kertomukseeni mikä tästä ehkä ajan saatossa tulee.

    "Olen nähnyt vanhan ja viisaan silmät,
    hänkin on nähnyt minut ja minun silmäni

    kuten pienet lapset, viattomat
    ja rakkaimmat läheiseni,
    sekä monet elämäni poluillani kohtaamani ihmiset

    Kaikki eivät pysty katsomaan silmiini
    eikä kohtaamaan katsettani
    enkä minäkään
    pysty kaikkiin silmiin katsomaan

    Eivätkä pysty kaikki lukijanikaan
    kohtaamaan minua
    tai sietämään sanojani ja kirjaimiani

    He näkevät sen valon
    joka sisältäni hehkuu

    Sen valon
    mitä minulla on annettavana
    jota myös
    rakkaudeksi kutsutaan
    ja jota kaikki silmät eivät pysty vastaanottamaan
  16. Hei ellemariaa, tervetuloa kysymyksesi kanssa palstalle. Mielestäni olet tehnyt jo aika paljon; olet yrittänyt keskustella miehen itsensä kanssa asioista. Suhde on vastavuoroista jakamista, jossa on kaksi yksilöä, toinen toistaan kunnioittaen. Suhde tuokin on, vaikka pelisäännöt on täysin hukassa (kertomuksestasi päätellen miehestä niihin ei ole). En jää pureskelemaan tätä vaiheikasta tarinaa, voin todeta että tuttua meininkiä.

    Puhuit esimiehelle, hänen Tehtävänsä On Puuttua Asiaan. Tai sitten häntä seuraava. Sinä olet tehnyt voitavasi. Kerroit myös että mies ei välitä, katsoo siis oikeudekseen tehdä niinkuin haluaa. Miten pitkälle hän on valmis menemään siinä kun tekee niin kuin haluaa? Mietipä sitä. Minun aikalaiseni soti yhteiskuntaa vastaan kaikin keinoin, mm. valituskirejeitä ym oli ympäriinsä. Ja kertoi minulle luottamuksellisesti (=yritti pelotella) mitä haluaisi tehdä niille jotka ovat käyneet sotaa häntä vastaan. Hän kun ei pitänyt minkäänlaisesta vehkeilystä itseään vastaan. No ne muut koulutoverit, päättele itse.
  17. Kuka on sinulle tärkein ja rakkain maailmassa? Kenestä välität eniten? Sinä itse. Välitä itsestäsi, kunnioita ja arvosta mieltäsi ja kehoasi toimimalla kuin sille on parhaaksi. Odota että muutkin kunnioittavat sitä. Rakkaus itseen, terveellä tavalla, tarkoittaa sitä on fyysisesti, henkisesti ja emotionaalisesti sopusoinnissa itsensä ja ympäristönsä kanssa. Kun olet sinut itsesi kanssa, pystyt myös vastaamaan kaikesta siitä, miten jaat arvostusta ja kunnioitusta muita kohtaan.

    Muistuttaisin vielä ikiuhri; on vain yksi elämä. Toista et saa.
  18. Hei rakkautta ilmassa ja toivotan muidenkin puolesta tervetulleeksi palstalle.

    Sinulla on tosi hyvä kysymys, odotan itsekin mielenkiinnolla vastauksia.
    En osaa sanoa milloin. Pitänee ensin oppia tuntemaan itsensä, heikkoutensa ja rajallisuutensa. Tunteensa. Miksi ajauduin N:n syliin. Löytää itsensä. Ehkä näistä lähtökohdista. Saat varmasti vielä hyviä vastauksia kysymykseesi.

    Ymmärrän kyllä, miksi kysymys vaivaa sinua. Varsinkin, jos sitä rakkautta on jo ilmassa. Kaikkihan me sitä kaipaamme, olimme valmiita tai emme, vaikka tietääkö kukaan olevansa ja milloin valmis.Etene suhteessa ainakin rauhallisesti.

    Oma kokemukseni; silloin kun N loikkasi kauluksestani sisälleni olin äärimmäisen herkistynyt. Olin juuri pudottanut entistä kilpeäni, alkanut etsimään itseäni ja keskeneräisenä olin tavattoman hauras. Kaikelle. Tein toisesta syntipukin, vaikka vasta jälkikäteen tajuan, että minun tehtävänäni olisi ollut ensin löytää ja koota itseni.
  19. ai niin, rehellisyyden nimissä, ettei valehtelijaksi (vaikka sekin leima otsassani kulkeneepi, otaksun) aleta nimittelemään: kesken meni heti alkuvaiheessaan. Luonto teki oikean ratkaisunsa.
  20. Varmaan riippuu siitä miten kuiviin imetty tai paljaaksi kaluttu on. En osaa sanoa. Minun onneni, vaikka myös tuskani, oli se kun en tunteitani ollut kuolettanut. Olen jollain tasolla ehkä liiankin tunteva, hyvin herkkä. Mutta tuo tunteikkuus ilmesesti "pelasti" minut, koska en kertakaikkiaan, en sallinut satuttaa emootioitteni kivittelyä enää.

    Minua on satutettu aiemminkin, pahasti. Olen panssaroitunutkin matkan varrella, mutta ravistellut tuota kilpeä irti. Moninaisten raskaiden kokemusten myötä. Siksi osittain olin hyvin hauras silloin kun N tuli elämääni. Sydäntäni en kuitenkaan koskaan ole kovettanut, enkä sitä aio kovettaa edelleenkään. Vaikka kieltämättä joskus käynyt mielessä...Mutta ymmärrän heitä, jotka kovettuvat. On tavattoman kivulias taival sitten kohdata itsensä, kaiken tapahtuneen jälkeen, olipa ne tapahtumat millaisia tahansa.
    21. 604 / 613
TietosuojaselosteKäyttöehdotEvästeasetuksetSäännöt