Vapaa kuvaus

" Kettu istuu kukkulan laella auringon laskun viimeisinä minuutteina. Tuulen puhaltaessa sitä hieman paleltaa; turkkiin on ilmestynyt talven aikana useita paljastuneita laikkuja. Kettu huokaisee hiljaa suunnaten katseen kohti kaukana häämöttäviä kaupungin valoja. Se tietää, että viime päivien suojaisa pesä on jätettävä ja lähdettävä välillä saalistamaan.

Ketun luolasta on tullut viimeaikoina sen turvallinen suojapaikka, jonka läheisyydestä se on löytänyt itsensä kaltaisia lajiyksilöitä. Osa noista laumaeläimiin kuulumattomista on kiiltäväkarvaisia ja osa takkuisempiturkkisia. Yhteistä heille kaikille on se, että talviturkki on katoamassa ja ihoa kutittaa kovasti.

Mutta kettu tietää, että voi halutessaan palata suojaisaan luolaansa ja tavata uusia tovereitaan. Joskus se saattaa hiipiä kallion kupeeseen hämärän tuntumassa tai öisin, ja toisinaan näin kevään aikana livahtaa paikalle keskellä kirkasta päivääkin.

Auringon viimeisissä säteissä alkaa ketun vierelle hangelle ilmestyä lyhyempiä punaisia ja pidempiä vaaleita karvoja. Kettu kääntyy, laskeutuu kallion kupeessa olevaan luolaansa ja tyynesti riisuu kalttaantuneen turkkinsa rippeet. Se pukee ylleen haalarin, nostaa vanhan tuohirinkkansa selkäänsä ja kaapaisee tervatut suksensa kallionseinämästä. Ulos astuessaan se näkee osin lumen peittämällä mättäällä pienen ketun jälkiä, joiden viereen hankeen alkaa ilmestyä isompia ihmisen jalanjälkiä.

Sen kauniin ja suuren ihmisen, jonka se sisimmässään tietää olevansa. " (Ketun iltasatu)



Tästä sadusta alkoi erään aloittelevan kirjoittelijan tarina. Mitä siitä seurasikaan, olisi jo monta uutta tarinaa kerrottavana. Mihin se tulee päättymään; sen näkee sitten aikanaan. Tärkeintä ei aina ole se, mitä kirjoitetaan, vaan mikä merkitys sillä on itselle. Ja muistuttaa välillä itseään, ettei jokaisen sanan tarvitse olla niin vakava asia :)



Elisakettu lasipallossa: suomi, nainen, varattu, perhe, työ, ystävät, metsä, vapaus, kaupunki ja maaseutu, rauha ja kiire.



Ja kuvan on maalannut eräs arvostamani kirjoittaja ja taiteilija.

Aloituksia

115

Kommenttia

12200

  1. Hienoja, syvällisiä ajatuksia olette edelliset kirjoittajat taas jakaneet.

    Mielenkiintoinen määritelmä tuo A;n esittämä "narsisti ja uhri kaksi samaa yksilöä eri kehitysvaiheesseen". Voisi ajatella että silloin täyttyisi tuo maan vetovoiman suhde emootionalisella tasolla; toinen on vain maljan juoja ja toinen sen kaataja.

    Tyhjiön täyttyessä (aikansa)tyydytetty ystävämme N kasvaa ja säkenöi; ammennettu jää suupielet kirvellen odottelemaan sitä tilkkastaan sieltä täältä.

    Tapauksessani N:n säteily palautti hänen vireytensä, luovuutensa ja sai asiansa mallilleen. Tietysti olin ja olen hyvilläni hänen onnistumisestaan. Puolivajaan itseni löysin onnettomana ihmettelemässä mitä tapahtuu; menettäneenä osittain jopa mielenkiintoni läheisiin, työhön ja aktiviteetteihin. Jälkeenpäin olen pohtinut, myinkö sieluni itse Saatanalle, kun annoin sellaista tapahtua.

    Kovaa suojakuorta en tietoisesti alkanut rakennella ympärilleni, koska olin sen jo kerran aiemmin onnistunut hajottamaan muissa pärskeissä. Aika oli puolellani, koska röykytystä ja sitä myötä jälkivaihettakaan ei ole ollut niin kauan. Mutta puolustauduin vaikenemisella ja vetäytymisellä, joka eräänlainen kalvo sekin. Vaikenemisen lakkautin lopulta tietoisesti; vajentunutta tyhjiötäni aloin täyttää etsimällä tietoa ja puhumaan. Olen jälleen läheisteni luottamuksen arvoinen, nautin haasteista työssäni, puuhailen ja ponnistelen. Tehtävänäni on enää lakata piileskely, astua entisiin aktiivisiin saappaisiini ja pistää menoksi.

    Olen pohtinut tätä nettiruudun takana olemista; olenko koukkuuntumassa siihen vai onko tämäkin vielä niitä sammion täyteaineksia? Voiko äskettäin alkanutta nettikirjoittelua puolustella harrasteena pelkäämättä riippuvuutta?

    Lopun tyhjiön (??) täytän sitten rakkaudella (itseäni, läheisiäni, "autettaviani" kohtaan ja toivon mukaan siihen joukkoon saa ängettyä vielä joskus kumppaninkin).
  2. Oikeaa puhetta :)
  3. :D
  4. Niitähän ne ovat =D
  5. Jotain samaa tuumasin tuosta ideaaliuhriudesta ja että ns alkuperäinenkin uhri voi (ainakin ajoittain) symbioittaa suhteen, unohtaen sen yksilöllisyyden.

    Onko kohdistettu raivo (voi esiintyä millä tahansa tavalla) N:llä A:ta kohtaan osittain niin voimakasta tai nopeasti syttyvää, kun N;n alitajunta havaitsee manipulointiyrityksiä itseään kohtaan?

    Esimerkiksi silloin, kun suhde ei ole kestänyt pitkäänkään, tunnusmerkit nopeasti tulleet esille. Vai onko ns uhti vain liian herkkä vai onko itse provosoinut käyttäytymisellään N temput esille?