Minulla ei vielä pariin päivään ole ensimmäistäkään lasta, joten tiedän kasvatuksesta vain ja ainoastaan sen mitä lapseton ihminen voi tietää - eli "lapsellisten" näkökulmasta en yhtään mitään :D Kuitenkin tässä raskausaikana on kiinnittänyt huomiota muiden toimintaan lastensa kanssa niin hyvässä kuin pahassa, ja yhden erikoisen havainnon olen tehnyt...
Onhan se hyvä, että varsinkin isompi lapsi osaa jo jollain tapaa hillitä tunneilmaisujaan. Mutta miksi sellainen lapsi, joka ei itke kun sattuu, on reipas? "Oletpa reipas, kun et edes itkenyt"? "Oletpa sinä jo iso tyttö/poika, kun ei edes itketä"? En nyt tarkoita, että joka naarmua pitäisi vollottaa tunti tolkulla tai että aikuisen pitäisi ainakaan suurennella tilannetta, mutta monessa tilanteessa isomman kolauksen aiheuttama itku on ehkäisty alkamalla heti hokea että "oletpa reipas kun et itke" tai "eihän tuo edes sattunut, oletpa reipas", vaikka selvästi lapsi haluaisi itkeä. Miksei lapsi saisi näyttää, että nyt sattui? Miksi negatiivisen tunteen ilmaisematta jättäminen on ansio?
En nyt yhtään kasvattajaa ole yksittäisten tilanteiden perusteella "tuomitsemassa", mutta jos lasta johdonmukaisesti kannustetaan olemaan reipas ja jättämään ne surut, kiukut ja kivut näyttämättä, niin olenko ainoa jonka mielestä se ei kuulosta terveeltä...? Eikö se ole hyvä taito, jos osaa ilmaista että nyt tuntuu pahalta, nyt tarvitsen lohtua? Ja että se ei ole huonoutta tai heikkoutta? Sanoina sen ilmaiseminen voi kuitenkin olla vaikkapa 2-5-vuotiaalta liikaa vaadittu.
"Reipas lapsi"
4
343
Vastaukset
- -----
Lasten itkukynnys on hyvin erilainen, mutta minusta monet lapset itkevät hyvin herkästi jo sellaisissa tilanteissa, kun "olisi voinut sattua". Jos siis kaksivuotiaan kaatumiseen kommentoi heti, että "oho, onneksi ei sattunut", niin lapsikin toteaa, että eipä tosiaan sattunutkaan ja jatkaa matkaa. Jos taas oikeasti sattuu kunnolla, niin kyllä se lapsi silloin itkee ja hakee lohtua. Jos siis sitä tarvitsee.
Itselläni on neljä lasta ja ovat tuossa suhteessa hyvin erilaisia. Vanhin itkee hysteeristä kipuitkua jo ajatuksesta, että neuvolantäti saattaa pistää rokotteen, mutta seuraavalle voi sattua hyvinkin pahoja onnettomuuksia, jotka varmasti sattuvat, mutta hän ei itke eikä hae mitään lohtua niihin. Saattaa siis tulla sisälle valtava, verinen vekki päässä ja kun ihmettelen sen syntymistä, niin kertoo ihan tyynesti, että kaveri heitti kivellä päähän, mutta se oli ihan vahinko. Neljänneltä otettiin juuri verikoe ja oli laborantin mukaan ensimmäinen kolmivuotias, joka vain katsoi tyynesti piikin pistämistä ja ihmetteli veren valumista putkiloon eikä sattunut yhtään. Vanhempien reaktiosta on paljon kiinni se itkeminen, koska suurin osa vahinkoitkuista tapahtuu säikähdyksen, ei niinkään kivun vuoksi. Ja kipun kokeminenkin on paitsi yksilöllistä, myös psykologista. Lapsi pääsee paljon helpommalla, kun voi unohtaa ikävän tapauksen mahdollisimman nopeasti ja pääsee jatkamaan leikkimistä kuin jos vanhempi alkaa "kannustaa" itkemiseen ja lohdun hakemiseen, jolloin lapsikin luulee jotain kauheaa tapahtuneen.
Toki eri asia, jos lapsen ei sallita itkeä vahingoille, mutta sellainen lienee aika harvassa.- Ap.
Juu, olen samaa mieltä. Mutta nämä ihmettelemäni tilanteet ovat kyllä olleet niitä verta vuotavia haavoja tai kunnon kuhmuja, joissa lapsen itku on peitetty hokemalla "ootpa sinä reipas!", jolloin se ei minusta ole vaikuttanut lapsen rauhoittelulta vaan pikemminkin siltä, että aikuinen ei ole kestänyt lapsen aiheellista itkua. Ei itkua todellakaan pidä provosoida ja lähteä mukaan lapsen säikähdykseen, mutta ehkä sen voisi sallia? Mutta niin, mitäpä minä sivusta seuraajana tiedän, enkä haluakaan arvioida yksittäisiä tilanteita / lapsia / vanhempia, mietin vaan, että onko se "reippaus" joku itseisarvo...
Itse olen tehnyt hoitotyötä lasten kanssa, ja siellä kokeneimmat konkarit usein sanookin lapselle, että saa itkeä jos itkettää ja saa sanoa jos on paha mieli tai sattuu, mut se menee ohi ja niin edelleen. "Itke vaan jos siltä tuntuu, mutta pidä käsi ihan paikallaan ja äiti pitää sua sylissä koko ajan, mitään hätää ei ole." Sen sijaan jos lapselta vaaditaan reippautta johon hän ei koe pystyvänsä, jos hänelle syntyy tunne että aikuinen edellyttää häneltä hillintää johon hän ei ehkä pysty, niin joskus se näyttää pelottavan / ahdistavan entisestään. Usein aikuinen, joka ei vaadi lapselta suurta itsehillintää, mutta osoittaa sitä itse (siis on itse rauhallinen, varma, tukeva, ei hätäänny), luo turvallisimman vaikutelman.
Mutta niin. Kunhan pohdin :) Enkä tosiaan ole eri mieltä mistään mitä kirjoitit, ihan samaa mieltä. - Mummi *
Ap. kirjoitti:
Juu, olen samaa mieltä. Mutta nämä ihmettelemäni tilanteet ovat kyllä olleet niitä verta vuotavia haavoja tai kunnon kuhmuja, joissa lapsen itku on peitetty hokemalla "ootpa sinä reipas!", jolloin se ei minusta ole vaikuttanut lapsen rauhoittelulta vaan pikemminkin siltä, että aikuinen ei ole kestänyt lapsen aiheellista itkua. Ei itkua todellakaan pidä provosoida ja lähteä mukaan lapsen säikähdykseen, mutta ehkä sen voisi sallia? Mutta niin, mitäpä minä sivusta seuraajana tiedän, enkä haluakaan arvioida yksittäisiä tilanteita / lapsia / vanhempia, mietin vaan, että onko se "reippaus" joku itseisarvo...
Itse olen tehnyt hoitotyötä lasten kanssa, ja siellä kokeneimmat konkarit usein sanookin lapselle, että saa itkeä jos itkettää ja saa sanoa jos on paha mieli tai sattuu, mut se menee ohi ja niin edelleen. "Itke vaan jos siltä tuntuu, mutta pidä käsi ihan paikallaan ja äiti pitää sua sylissä koko ajan, mitään hätää ei ole." Sen sijaan jos lapselta vaaditaan reippautta johon hän ei koe pystyvänsä, jos hänelle syntyy tunne että aikuinen edellyttää häneltä hillintää johon hän ei ehkä pysty, niin joskus se näyttää pelottavan / ahdistavan entisestään. Usein aikuinen, joka ei vaadi lapselta suurta itsehillintää, mutta osoittaa sitä itse (siis on itse rauhallinen, varma, tukeva, ei hätäänny), luo turvallisimman vaikutelman.
Mutta niin. Kunhan pohdin :) Enkä tosiaan ole eri mieltä mistään mitä kirjoitit, ihan samaa mieltä.Lapselle on tärkeää, että sa kokea olevansa "reipas". Mutta ensin kipu puhalletaan pois, laastari liimataan, halitaan ja toivotaan, että haava pian paranee. Sen jälkeen todetaan, että lapsi on reipas, kun noin hyvin selvittiin hoitotoimista.
Moni lapsi on reipas luonteeltaan. Ei arkaile eikä ujostele.
Eikö reippaus ole ihan hyvä ominaisuus ihmiselle?
Sitä vain ei voi lapseen väkisin istuttaa eikä "reippautta" vaatia.
- suurperheen isä
Kuvailemasi "reippaus" on minulle tuntematonta. En ole koskaan kuullut kenenkään sanovan "Oletpa reipas kun et itke"... Mutta olen kanssasi samaa mieltä, tuollainen kasvatus ei tunnu oikealta.
Omasta mielestäni lapsi saa itkeä jos itkettää, ts siihen on joku syy. Turha vinkuminen ja kitinä on asia erikseen.
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Joskus mietin
miten pienestä se olisi ollut kiinni, että et koskaan olisi tullut käymään elämässäni. Jos jokin asia olisi mennyt toisi244736- 883734
Ryöstö hyrynsalmella!
Ketkä ryösti kultasepänliikkeen hyryllä!? 😮 https://yle.fi/a/74-20159313483135- 542677
- 2062621
- 512609
Sukuvikaako ?
Jälleen löytyi vastuulliseen liikennekäyttäytymiseen kasvatettu iisalmelainen nuori mies: Nuori mies kuollut liikenne322410- 1522338
- 311955
Avustettu itsemurha herättää vahvoja tunteita - Laillista Sveitsissä, ei Suomessa
Hilkka Niemi sairastaa harvinaista PLS-sairautta. Hilkan on elettävä loppuelämänsä parantumattoman sairauden kanssa, jok1081549