Kummallisuuksia on tullut koettua mutta ei niistä sen enempää. Sen sijaan kokeilkaapas muutkin samalla nähtävyyksiä etsiessänne nämä kaksi hauskaa kohdetta jos ohi ajatte. Kyseessä ei siis varsinaisia kummituspaikkoja.
Tuusulan rantatiellä käykää ensin lottamuseossa. Mitä tunnette? Itselleni tuli mieleen päällimmäiseksi rauhallisuus ja se että minut toivotettiin tervetulleeksi. Viihdyin ulkona ja sisällä pitkään, koska tunnelma oli niin lämpimän ystävällinen. En tiennyt aluksi sinne mennessäni että ko. talo on edes ollut aikoinaan lottien käytössä kunnes se paloi -47, ja tuo uusi on lähes samannäköinen mutta rakennettu 1995. Pieni ulkorakennus joka on uudehko, niin siellä kaikki nämä tunemukset hävisi.
Käykää tämän jälkeen Halosenniemessä, eli Pekka Halosen talossa.Tunnelma on talossa aivan eri kuin lottamuseossa. Siellä sain tuntemuksen että minua seurataan tai valvottiin etten vain koske mihinkään tai sotke paikkoja. Ilmeisesti itse isäntä valvoo että kaikki on hyvin ja sain tuntemuksen myös että on on ylpeä töistään ja talostaan. Aika jännä oli että kuulin yhden museovieraan sanovan vaimolleen että "tuntuu kuin itse isäntä olisi paikalla vieläkin". En viitsinyt sanoa hänelle että niin hän onkin paikalla eikä niinkään halua että hänen taloaan katsotaan, vaan hän haluaa että vieraat katsovat hänen taidetta mitä siellä oli seinillä.
Yksityiskohtana voinen sanoa että Pekka Halonen ei pitänyt siitä että hänen kodissaan on esillä muun kuin hänen taidettaan. Tämä minulle annettiin selvästi ymmärtää silloin kuin ajattelin että pidän enemmän Gallen-Kallelan maalauksista kuin Halosen.
Tuusulan rantatiellä käykää ensin lottamuseossa. Mitä tunnette? Itselleni tuli mieleen päällimmäiseksi rauhallisuus ja se että minut toivotettiin tervetulleeksi. Viihdyin ulkona ja sisällä pitkään, koska tunnelma oli niin lämpimän ystävällinen. En tiennyt aluksi sinne mennessäni että ko. talo on edes ollut aikoinaan lottien käytössä kunnes se paloi -47, ja tuo uusi on lähes samannäköinen mutta rakennettu 1995. Pieni ulkorakennus joka on uudehko, niin siellä kaikki nämä tunemukset hävisi.
Käykää tämän jälkeen Halosenniemessä, eli Pekka Halosen talossa.Tunnelma on talossa aivan eri kuin lottamuseossa. Siellä sain tuntemuksen että minua seurataan tai valvottiin etten vain koske mihinkään tai sotke paikkoja. Ilmeisesti itse isäntä valvoo että kaikki on hyvin ja sain tuntemuksen myös että on on ylpeä töistään ja talostaan. Aika jännä oli että kuulin yhden museovieraan sanovan vaimolleen että "tuntuu kuin itse isäntä olisi paikalla vieläkin". En viitsinyt sanoa hänelle että niin hän onkin paikalla eikä niinkään halua että hänen taloaan katsotaan, vaan hän haluaa että vieraat katsovat hänen taidetta mitä siellä oli seinillä.
Yksityiskohtana voinen sanoa että Pekka Halonen ei pitänyt siitä että hänen kodissaan on esillä muun kuin hänen taidettaan. Tämä minulle annettiin selvästi ymmärtää silloin kuin ajattelin että pidän enemmän Gallen-Kallelan maalauksista kuin Halosen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Ilman muuta tietty miljöö voi sivistyneeseen ihmiseen luoda hyvinkin voimakkaan vaikutelman.
Eri asia sitten on, luovatko ko. vaikutelman henkiolennot vai vierailijan mielikuvitus.
Esim. sotkuisen miljöön luoma vaikutelma on monelle negatiivisempi kuin siistin, ilman, että miljöön historialla olisi mitään erityistä merkitystä.
Kulloinenkin "siisteystilanne" voi olla aivan satunnaisen ja tilapäisen tapahtuman seuraus.
Itse olen useampaankin otteeseen vieraillut Sibeliuksen Ainolassa.
Koen paikan hyvin mielenkiintoiseksi ja vaikuttavaksi, en kuitenkaan millään tavoin koe Mestarin hengen ohjailevan mielikuviani.
Muuten:
Sibelius koki eri sävellajit väreinä. Esim. F-duuri oli keltainen.
Ainolassa on hautajaissaattuetta kuvaava taulu, jonka yleissävy on
keltainen. Mielenkiintoista olisi suorittaa koe, jossa musikaaliset lahjakkuudet pantaisiin katsomaan taulua ja määrittelemään sävellajin , jonka se tuo mieleen (ilman , että jutun taustaa tuntevat)
No, tietenkin väreillä ja sävellajeilla voi olla aivan havaitsijan persoonasta riippuva yhteys.
Totta, tätä näistä kahdesta kohteesta ei voi tietääkään, koska eivät ole kummituspaikkoja, kerroin vain mitä koin. On minulle tapahtunut asioita mitkä eivät ole voineet olla muuta kuin yliluonnollisia(näyt tulevista tapahtumista jne.,) mutta näitäkin toki vaikea todistaa. Mutta pääasia on se että tiedän ne itse enkä pyrikään niitä kenellekään todistamaan enkä niistä mielelläni edes puhu.
Ainolassa en ole käynyt, käynpä lähiaikoina ja kerron sitten täällä mitä siellä koin, vai koinko mitään. Olen käynyt useissa paikoissa missä kerrotaan jotain kummituslegendaa mutta olen jopa tarkoituksella ollut sulkeutunut. Mm. Mustionlinna oli yksi paikka missä olisi ollut potentiaalia, mutta en ottanut vastaan mitään. Koin sielläkin että siellä seurataan, mutta keskityin tarkoituksella muuhun. Pitäisi käydä joku päivä sielläkin uudestaan uudella fiiliksellä.
Käväsimpä kiireiltäni nyt ainolassa ja siellä ei minullekaan tullut mitään mielikuvia. Sama tyhjä fiilis on Erkkolasta ja Aholastakin. Niissäkään en saanut samanlaisia tuntemuksia kuin Lottamuseosta tai Halosenniemestä.
Mainitsit alussa noista "kummallisuuksista", joita olet kokenut.
Pari sellaista on minunkin kohdalleni aikoinaan sattunut.
Pistänpä tähän kopiona erään sellaisen
Kirjoitin viime vuonna palstalle tämän jutun:
”1960- luvulla olin palaamassa HIFK:.n lätkämatsista kotiin Helsingin Lauttasaareen.
Kävelin Mechelininkadun ylittävää siltaa nykyisen Länsiväylän suuntaan. Oli vastatuuli ja melkoinen lumipyry, naaman piti mielellään alas painettuna . Välistä tietysti täytyi katsetta hieman kohottaa, että pysyi suunnassa. Tällaisessa vaiheessa huomasin sillan alkupäässä, että n. 10 m edelläni kulki vanha, mustiin pukeutunut mummo, takinliepeet vain tuulessa hulmusivat. Totesin kävelyvauhtini mummoa nopeammaksi, joten siirryin jalkakäytävän vasempaan reunaan ja kiihdytin vielä vauhtia, jotta ohitus kävisi ripeästi. Sitten taas katse maahan ja menoksi. Sillan puolivälissä tuli mieleen, että mitähän outoa tässä on? Juu, enhän minä ollut ohittanut mummoa . Käännyin ympäri, silta oli autio ja tyhjä. Vielä tänä päivänä harmittelen, että en palannut tarkistamaan lumesta mummon mahdollisesti jättämiä jälkiä. Jälkeenpäin ajatellen selitysmahdollisuuksia on neljä: a) kummitus, b) harha-aistimus, c) elävä mummo on välittömästi katsekontaktini jälkeen hypännyt ajotielle ja lähtenyt pinkomaan pikajuoksijan vauhtia joko meno- tai tulosuuntaan d) tai hypännyt sillan kaiteen yli alas Mechelininkadulle (pudotusta n. 10m), näin ei varmasti tapahtunut, ja pikajuoksukin tuntuu epätodennäköiseltä. Mahdollista hallusinaatiota ei ainakaan mielentilan pitänyt edistää, ajatukset liikkuivat silloin nähdyn mielenkiintoisen jääkiekko-ottelun tapahtumissa. Jos kuitenkin olisi kyseessä tapaus b), niin ei syytä huoleen : tapaus oli siis 1960-luvulta ja jäänyt lajissaan ainoaksi. Muutama sekunti harhojen vallassa tänä aikana ei ole mielestäni kohtuuton määrä!”
Tapaus tuli mieleeni, kun paljon myöhemmin luin jostakin Helsingin historiasta kertovasta juttukokoelmasta Hietalahden torin vaiheilla vaikuttaneesta mustapukuisesta ”kummitusmummusta”, enpä silti rohkene väittää, että juuri tämän olisin nähnyt. Muistaakseni joku keskustelijakin alkuperäisessä keskusteluketjussa tarinasta mainitsi.
Nyt tapaus tuli uudelleen mieleeni, kun luin amerikkalaisten tutkimusryhmien selvityksiä kummittelutapahtumista. Usein kerrottiin, että jotkut tutkijat tulivat näissä ”aktiivisissa” paikoissa huonovointisiksi.
Muistan, että tuon tapauksen jälkeen oli ehkä varttitunnin ajan hieman omituinen olo, ei suinkaan pahoinvointia, ei edes päänsärkyä, mutta pää ”tuntui hiukan raskaalta” jos sen näin kuvailisi.
Minkäänlaista pelkoa en missään vaiheessa tuntenut, ihmettelin vain.
Pidin asiaa niin merkityksettömänä, etten siitä edes alkuperäisessä keskustelussa maininnut, nuo tutkijaryhmien mainintojen johdosta siitä nyt kirjoitan.
Selvyyden vuoksi mainittakoon, että alkoholilla tai muilla ”piristeillä ”
ei ole osuutta asiaan.
Näissä kummitteluilmiöissä minua kiinnostaa lähinnä tuo ”fysikaalinen” puoli, ja olen usein pohtinut ilmeisiä samankaltaisuuksia, joita löytyy parapsykologiassa ja esim. hiukkasfysiikassa ( teleportaatio, aineen muuttuminen energiaksi ja päinvastoin ym.)
Hieman analyysia tapauksesta tänään;
Joku saattaisi kuvitella, että näitä kummittelukokemuksia olisi minulla
enemmänkin kun niistä palstalle kirjoittelen, mutta tosiasiassa niitä
on tasan kaksi. Se ei tosiaan ole paljon, kun ollaan jo lakisääteisessä eläkeiässä. Kun toisen näistä on nimimerkki "Eräs" poiminutkin palstan historiasta (siitä kiitokset) ja esittänyt tässä ketjussa tuossa ylempänä
Se , että ne vielä vuosikymmeniä myöhemmin askarruttavat, osoittanee, että aivan kevyin perustein en ole niitä paranormaaleiksi arvioinut.
Usein esitetään kummitteluilmiöiden kertaavan menneisyyttä tai ennustavan tulevia tapahtumia. Tuon omakotitalo-tapauksen voisi ehkä tulkita viestiksi
vainajalta, niinkuin jutussa mainitsin, mutta "kummitusmummon" vierailulle
en parhaalla tahdollakaan keksinyt mitään dramaattista merkitystä. Elämä noina vuosina sujui hyvin tavanomaisesti ilman mitään dramatiikkaa.
Kriittisenä arvioijana minua on jatkuvasti myös askarruttanut, olisiko sittenkin näköaisti tuottanut harha-aistimuksen.
Täysin sataprosenttista varmuutta asiaan lienee mahdotonta jälkikäteen saada.
Paranormaalisuuden puolesta puhuu se, että minulla ei koskaan ole aistiharhoja ollut, eikä minkäänlaisista "piristeistä" ollut tapauksissa kyse.
Edelleen, ne tulivat täysin yllättäen, minkäänlainen pelko- tai jännitystila ei niitä edeltänyt.
Jos "kummitusmummon" tapauksessa olisi pystynyt hahmosta saamaan
valokuvan olisin ainakin itselleni saanut aitoudesta 100% n todisteen siitä, että
kyseessä olisi ollut ainakin optisesti reaalinen havainto, eikä pelkästään "päänsisäinen" ilmiö.
Mutta tämä arvoituksellisuus tuntuu kummitteluilmiöille olevan luonteenomaista, harvemmin niitä laboratorioissa päästään tutkimaan ja todentamaan.
Lottamuseossa tosiaan on mukavan rauhallinen tunnelma, sinne toivotetaan tervetulleeksi ja henkilökunnan kanssa on hauska keskustella.
Kahvikin on hyvää!