Täydellinen mieheni 26 vuoden takaa

Onpa hauska lukea kaipauksestasi, koska olen pitänyt itseäni sairaana siksi että myös kaipailen 26vuoden takaista suhdettani joka vaikuttaa normaalista ihmisestä aivan sairalloiselta.
Minä taas kaipaan vaaleahkoa naishenkilöä jonka kanssa sain viettää muutaman kuukauden elämäni ihaninta rakkauden täyteistä aikaa.
Minun tapauksessani tämä nainen halusi jatkaa omia polkujaan.
Tämän sisälläni polttavan tunteeni kanssa olen oppinut jo elämään , aika ajoin se kiinnostus nostaa päätään ja haluaisin sattuman tipauttavan hänet eteeni vaikka ymmärrän elämän realiteetit ja tiedän ettei se koskaan tässä elämässä tule tapahtumaan. Minä taas toivon että siellä vanhainkodissa minulla olisi jo orastava dementia etten muistelisi häntä lainkaan, eiköhän tämä 26v pitäisi jo alkaa riittämään.., toisaalta haluaisin nähdä hänet tai edes saada kuulla jotain hänestä mutta saattaa olla parempi elää kauniiden muistojen kanssa kuin särkeä sydämensä uudelleen.

Aika jännää että tämä tarkeä aika elämässämme on sama aikakausi. Ajattelinkin jo että kukahan siellä kirjoittaa mutta hiusten väri ei ole sama joten en ole kaipaamasi nainen. Valitettavasti..
Joo ei todellakaan ajalla ole merkitystä, vaikka tapauksessamme 26 vuotta mutta kaipaus on ihan sama kuin olisin eilen tullut jätetyksi!
Kyllä tämän kanssa oppii elämään, täytyy vaan ajaltella että näin kai sen sitten piti mennä. Kuitenkin pienei toivonkipinä on... Tulee mieleen Rainer Frimanin vanha iskelmä "ehkä jälleen". Kuulin sen kappaleen todella pitkästä aikaa ja vaikka onkin tuonlainen "iskelmärenkutus" on se mielestäni aivan ihana laulu. Musiikista puheenollen parhaiten tunteitani kuvaa Vera Lynnin iki-ihana kappale "It hurts to say goodbye".
Muuten tuohon vanhainkodin dementiaan, siihen kun kuuluu se että muistaa vanhat asiat hyvin ja uusia ei sitten niinkään, joten eipä sekään paljoa lohduta..

Varmaan meillä on samankaltaisia tunteita vanhojen aikojen suhteen, mutta luulen että nykyisin tuo ihana vanha rakkaus ei saattaisi sytyttää, se henkilö kun on siellä muistoissa säilynyt ihanana kuin marjat pakkasessa.

Usein syynä siihen että vanhasuola janottaa läpi elämän, etenkin noinkin pitkän ajan jälkeen on siinä ettei rakkaus kuollut normaalilla tavalla vaan se päättyi äkisti odottamatta .
Jätetyksi tulleilla se säilyy mielessä siitä syytä että myöhemmin kuvitellaan kasvavan paremmaksi kaikessa suhteessa ja halutaan ikäänkuin revanssia "joko minä nyt kelpaan" ja miksen kelpaisi jos vaan saisin osoitettua muutokseni tälle vastapuolelle.
Tämän kaltainen ajatus itää mielessä hyvinkin pitkään, mutta tilastollisesti sellaiset jotka ovat saaneet kaipaamansa ihmisen elämäänsä myöhemmin vielä takaisin huomaavat että rakkaus ei olekkaan samanlaista, jotkut onnistuvat siinä siksi että kaksi vanhaa rakastavaista rakastuvat tähän uuteen vanhaan ihmiseen sellaisena kuin hän nyt on, ei millainen hän ennen oli.
Jättäjän on aina helpompaa , koska hän on kerennyt käsitellä suhteen päättymisen paremmin , toinen seikka on sitten tapaukset jotka huomaavat tehneensä virhe arvion joista yleisin syy on kolmas osapuoli tai halu löytää vieläkin parempaa.
Neuvoksi molemmille antaisin sen että ottakaa elämänne vastaan sellaisena kuin se tulee, uusi rakkaus pyyhkii aina vanhat suolat pois , älkääkä vain tehkö mitään tavoittaaksenne tätä vanhaa rakastanne koska siitä ei koskaan hyvää seuraa, jos kohtalo päättää saattaa teidät yhteen on toinen juttu, mutta älkää itse leikkikö kohtalin apuria.

Mihinkään kemiaan tai elämää suurempaan "olemme luotuja toisillemme" juttuihin en kyllä usko.
Kyllä asia on niin että rakkaus pohjautuu aina ihastumiseen joka kestää niin pitkään kunnes molemmille on aivan varma että pysytään yhdessä, sen jälkeen liikutaan varmemmalla pohjalla tietäen että tuo on minun ja pysyy.
Tämän jälkeen astuu kuvioon itsestään selvyys ja totuttuihin tapoihin eli kaavoihin kangistuminen, tätä kutsutaan rakkaudeksi ja sitähän se onkin kuin sukulaisilla keskenään eli pidetään yhtä, joskus toisen seura ja yhteiset tekemiset muodostavat elämän rytmin, ja kun toinen nostaa kytkintä jää toinen kuin orpo piru yksin tappamaan aikaansa ja itkemään menetetyn rakkauden perään vaikka kyseessä on ainoastaan totutun rutiinin loppuminen.
Kylmää tekstiä, mutta näin se on kun oikein tarkkaan asiaa mietitään.
Pahimpia rutiinin tappajia on ns. makustelijat jotka haluavat kokea paljon mutteivat halua kangistua kaavoihin.
Siippaa valittaessa kannattaa siis kiinnittää huomio ettei valitse sitä hyvää panoa joka on melko varmasti elämän makustelija.

Jännä yhteensattuma !
Minä tapasin lapseni isän myös vuonna kahdeksanviis, kauan on aikaa siis...Tulin ns teiniraskaaksi, saimme tytön ja melko pian tiemme erosivat. Uusi mies tuli aika pian kuvioihin, menimme naimisiin ja saimme lisää lapsia, perustimme perheen.
Vanhin tytöistä ei tiennyt tästä oikeasta bioligisesta isästään mitään koska olimme kaikki samalla sukunimellä.
Kerran hän sitten tuli koulusta ja sanoi että terkkari oli määrittänyt
veiryhmän joka oli sama kuin hänen isänsä... meidän oli mieheni kanssa pakko istuttaa tyttö sohavalle ja kertoa "Annie, i´m not your daddy" (Kid creole & coconuts).
Meidän veriryhmillä nimittäin ei sitä olisi tullut, ja koulussa oli ollut
perinnöllisyysjuttuja.
Tietenkin tyttö ensin järkyttyi, mutta alkoi sitten järjestelmäsesti etsiä oikeaa isäänsä. Lopulta saatiin hänet kiinni ja he tapasivat
14 vuoden jälkeen.
No siinä hän liityi elämäämme mukaan ja tyttö oli tavallaan vain ylpeä siitä että hänellä on kaksi isää. Elämä jatkui eteenpäin kunnes
aviomieheni yllättäen kuoli, jäin lasten kanssa siis yksin.
Tytön biologinen isä alkoi kantaa vastuuta enempi tässä tilanteessa, onneksi , koska se oli rankkaa aikaa.

Nykyisellään lapset ovat jo omissa oloissaan mutta yhteydenpito jatkuu yhä, olemme tavanneet kaikki yhdessä ja jos nyt ei liekki heti
roihahtanutkaan niin ainakin lämpmiä tunteita on , minun puoleletani.

Hän kuitenkin kerran soitti ja sanoi että ei ole minun jälkeeni pystynyt kunnon ihmis-suhteeseen tietäen että jossain maailmalla
on hänen oma ja ainoa lapsensa.

Katsotaan kuinka tässä edetään....

Pidä vain ne muistosi! Ihan vain aikani kuluksi näitä lueskelin ja tuli tästä vuosiluvusta mieleen että vois olla minulle? Olen ollut 26 vuotta avovaimoni kanssa ja rakastan häntä erittäin paljon, kukaan, ei edes exsät voi tulla väliimme!!! Suunnitellaan häitä koska rakkaus riittänyt näinkin kauan ja kukaan ei voi tulla väliin!

Voisi olla minullekkin, ihanan suhteen silloin elimme.
Nainen vaan päätti että nyt riittää, nurkan takana on parempaa vai oliko kenties mielessä joku exä ...
No voi hyvin siellä where ever you are.

Enpä olisi tälle palstalle eksyväni, mutta luettuani ketjun minunkin on pakko kirjoittaa tänne.

Ikävöin yhä ensirakkauttani. Hän on edelleen kauneinta, ihaninta ja suloisinta koko maailmassa mitä tiedän. Minun ensirakkauteni oli järisyttävä ja kokonaisvaltainen tunne. Voiko iloon pakahtua? ...muistan useinkin pidelleeni häntä lähelläni, molempien kyynelehtien puhtaasta hellyydestä ja onnesta.

Olin tuolloin vajaa 20-vuotias ja suhde oli verrattaen lyhyt, vajaat 3 vuotta. Toki aika tuntui pidemmälle silloin. Erostamme on kulunut aikaa jo n.15 vuotta, mutta ajattelen häntä yhä lähes päivittäin. Aikoinaan ero johtui minusta, yhden yön hairahduksesta, elämäni suurimmasta virheestä. Pyyysin anteeksi niin kuin vain ikinä pystyin, olen niin pahoillani vieläkin. Toki eron jälkeen tapasimme, sillointällöin. Muistan kun rakastelimme molemmat itkien, molemmat tietäen, että tämä on viimeinen kerta hellyyttä toisillemme. Aikaa myötä tapasimme harvemmin. Kirjoittelimme kyllä toisillemme pitkiä kirjeitä. Tuntui siltä, että kumpi tahansa oli aivan siinä rajalla ojentaa kätensä ja pyytää toisen takaisin syliinsä loppuelämäkseen.

Näin ei kuitenkaan käynyt. Minä pelkäsin omia mustasukkaisuuden tunteita(olimme jo tässä välissä tapailleet muita) ja kykeneväisyyttäni käsittelemään niitä. Tietysti myös aikaisempi tekoni hävetti älyttömästi. Hän lähti ulkomaille ja löysi sitten toisen miehen, jonka kanssa elää ilmeisen onnellista perhe-elämää nykyään. Emme kai ikinä oikeasti kunnolla hyvästelleet toisiamme. Itsekin olen tänä päivänä naimisissa, täytyihän minunkin jatkaa eteenpäin ja yrittää edelleen.

Mutta.
Minä ikävöin häntä lähestulkoon joka päivä. Välillä ikävän tunne on niin pakahduttava, että en tiedä mitenpäin olla. Olen itkenyt pienen lammen edestä kyyneleitä. Itkenyt yksin asian kanssa, josta en voi oikein kenellekkään edes puhua. Rakkauden tunne tai määrä häntä kohtaan ei ole muuttunut, vaikka aikaa erostamme on kulunut jo puolet koko elämästäni. Jos vain olisin ollut hieman kypsempi, ...jos olisimme olleet muutaman vuoden vanhempia tavatesamme. jos,jos,jos.

Olin hänen kanssaan niin onnellinen. Minulle oli silloin täysi yllätys, että ihminen voi tuntea sellaista onneen sekoittunutta musertavan ihanaa rakkauden ja ilon tunnetta. Sitä tunnetta en ole ikinä eromme jälkeen tuntenut. Näen aika usein unia entisestä rakkaudestani, unia jossa kaikki on ennallaan. Herääminen tuntuu aivan hirveältä - saada Hänet hetkeksi takaisin vain siksi, jotta seuraavassa hetkessä mikään ei ollutkaan totta. Niin kamalalta ja säälittävältä kuin se kuulostaakin, niin kuitenkin ne unet ovat minulle ne onnen hetket tänä päivänä. Silloin saan Hänet vielä pieneksi hetkeksi, jonka aavistuksen aikaa luulen olevan ikuista.

Sitten, niinkuin aina, herään. ...Onnen kyyneleet vaihtuu suruun ja aivan kuin väritkin haalistuisi. Sitten jatkan elämääni niinkuin aina ennenkin. Hymyillein ulospäin, mutta ikuinen ikävä sisälläni. Sydän vereslihalla, suuri kohta tyhjyyttä ammottaen.

Tuli näistä jutuista mieleen meijän juttu kun tuo vuosikin melkein sama. R TT

Ihan varmasti kaipaat, ainakin sitä tunnetta. Mutta vuoteen 85 et voi palata; maailma on muuttunut, samoin sinä. Entä jos antaisit menneen jo olla ja keksisit jonkun uuden haaveilun tuon sijasta.

Hyvin sanottu, kaipaat vaan sitä tunnetta muttei sinne voi palata.
Nuoruutta ja paloa, sitä onnen huumaa kyllä minäkin kaipaan vaikka ymmärrän ettei sitä aikaa ja ihmistä enää ole.
Joten kaikkea hyvää naiselle siellä jossain.

Ihmiset muuttuvat vuosien saatossa, mutta kyllä sen nuoruuden huuman ja rakkauden voi yhä löytää.... Itse tapasin 15 vuoden jälkeen miehen , jonka kanssa minulla on jonkinlaista yhteistä historiaa jo liki 30 vuoden ajalta (satunnaista yhdessä oloa). Koskaan ei ole varsinaisesti yhteen päädytty, mutta se rakkaus ei ole koskaan loppunut.. Nyt kypsällä iällä suhde jopa kiihkeämpi kuin koskaan ennen :)

Tapasin syksyllä 1988 miehen aloitettuani opiskelut Helsingin Yliopistossa,
ja nyt, 25 vuoden jälkeen, hän on palannut takaisin mieleeni, vaikka
elän ihan ok parisuhteessa. Tämä tuntuu täysin sekopäiseltä, mutta
olen ajatellut häntä viimeiset kolme kuukautta joka päivä.
Suhteemme oli lyhyt ja päättyi omaan kiukutteluuni.
Jätin väliin hänelle tärkeän juhlatilaisuuden...
En suoraan sanoen tajua, miksi hän palasi ajatuksiini näin monen
vuoden jälkeen. Tuskin hän edes muistaisi minua ottaen huomioon
senkin, että suhde oli lyhytaikainen. Saan siis jäädä vaan haaveilemaan...

Ottakaa kaikki yhteyttä ihan suoraan siihen ketä ikävöitte.
Minun ensimmäinen tosi ihastukseni vuodelta 85 otti yhteyden ja se oli erittäin tärkeä juttu minulle.
Koimme lyhyen romanssín joka kaatui lähinnä minun lapsellisuuteeni.

Luulin että hän inhoaa minua lopun elämänsä ja kun aloitimme yhteyden pidon niin saimme kaikki asiat käytyä lävitse.
Molemmat olemme naimisissa ja kunnioitamme toistemme parisuhdetta.
Molemmilla saattaisi olla vielä tunteita jäljellä. Mutta ihan kavereita yritetään olla.
Itselleni tärkeintä oli just se että käytiin asiat läpi.

Kyllä kaipaan myös sinne iloiselle kasarille, ei pysty ottamaan kontaktia tähän vaaleaverikköön koska pelkään että hän kokee minut ahdistavaksi!
Ne oli kyllä ihania sekavia aikoja, seksiä ja aikuisopiskelua kyytipoikana kaljan huuruisia hetkiä, fantastista aikaa kerrassaan.
Onko näin että aina on kaipuu sinne minne on mahdoton päästä, aika kultaa muistot,
Mutta kun näitä tarinoita lukee , ei voi välttyä ajatukselta siitä kuinka juttu pelaisi nyt ?
Tiedän varmasti vaan sen että hänellä on koira, muuta tietoa ei ole ,,,kaipa mieskin?
Jos tunnistat itseäsi niin ota yhteyttä, mennään muistelemaan vaikka vanhoja.

Kylläpä tuntuis olo ontolta jos oma puoliso sanois 25 vuoden yhdessäolon jälkeen, että on koko ajan kaivannut jotain eksää. Voi pyhä sylvi!!!!

Ehkä aloittajan ja toisen kannattaisi lähteä treffeille? Yhteiset kokemukset voivat olla avuksi.

Melkein osui, se oli niin ihanaa vuonna 86, muistatko ne yhteiset hetket?

minä muistan hyvin jos olet nainen, käytit sillon otsapantaa...

Te jotka omien lapsellisen käytöksenne, henkisen tai fyysisen alistamisen, tai oman pettämisenne vuoksi loukkasitte266v sitten pahasti hyvää kumppanianne ja menetitte hyvän, rehellisen ja hienon ihmisen. Te kaipaatte häntä takaisin elämäänne ehkä koko loppuelämänne, kun elämä on opetti, että hyviä on harvassa.

Mutta voitte olla lähes varmoja, että hän ei kaipaa teitä! Vuosien ajattelun tuloksena hän ymmärtää sieluanne paremmin kuin tiedättekään, eikä huolisi teitä koskaan enää takaisin vaikka mitä tapahtuisi. Hän ymmärtää, että kaipauksenne johtuu samasta vanhasta itsekkyydestänne ja itsekeskeisyydestänne. Kaipaattte häntä vain, koska haluatte itsellenne hyvän parisuhteen, ette sisi että te olisitte oppineet rakastamaan muita ihmisiä.

Minä menetin.. en ainakaan pettämisen tai alistamisen vuoksi. Hän löysi itselleen paremman. Siinä kaikki.

Pahintahan tässä on kun kaipailee takaisin naista joka hylkäsi paremman toivossa, mutta eihän itselleen voi mitään jos kaipaa ja kuvittelee harhaisesti että kaikki olisi taas hyvin kun tuo menneisyyden horo tulisi takaisin.
Realisti tietää kaiken olevan turhaa mutta silti toivoo kaiken menevän haaveiden mukaisesti, tietäen ettei tässä ole mitään järkeä.

Kiitokset jakamistanne kokemuksista...

Kohtalontoveri

Voi mistähän sen menetetyn nuoruuden rakastetun saisi edes vähäksi aikaa takaisin.

Itsepähän lähdin naivina ja vielä lapsekkaana..näin itseni tunsin..ja kaveri vielä olisi hakenut minut takaisin.

Kasari aika oli ihanaa..inttikirjeet tallessa ...ehkäpä kolmenkymmenen vuoden jälkeen voisin tsekata niitä. No...en mitenkään ahkerana facebook ihmisenä kurkistin..löytyipä tuttu naama..no..kyllä ihokarvat nousivat...toki näin tapahtui kerran kauan sitten aiemminkin, kun tapasin ostarilla M:n. Ja...en päässyt kaverista eroo edes yöllä...näin useita vuosia toiveikkaita unia yhteen palaamisesta ym. Heräämiset noiden jälkeen olivat kauheita, mutta samalla ihania.

No onhan sitä elämää eletty oikein ihania muistoja mukana kantaen.

Kasari aika oli todellakin ihanaa aikaa! Tuo rakkauteni on vielä niin tuoreessa muistissa vaikka aikaa on kulunut jo 28 vuotta. Aina vaan häntä kaipaan. Minun elämässäni on vain tuo yksi todellinen rakkkaus. Sen jälkeen on miehiä ollut, kihlaus, avioliitto ja muuta mutta tuo mies 28 vuoden takaa on vain se todellinen rakkaus.
Nyt olen ollut yksin aika pitkään, mutta tulevastahan ei tiedä... Jotenkin sitä toivoo että tulisi vielä joku joka veisi jalat alta niin että tuo menneisyyden rakkaus voisi jo jäädä sinne taka-alalle.

Kasarille kaipaavia tuntuu löytyvän, mutta niitä vastakappaleiden kiinnostusta vastaavasti sitten ei.
Huoletonta aikaahan se oli ja hienoa musiikkia kuului joka puolella, sitä on ilmeisen vanhaksi tullut kun tälläisiä miettii...
Jos lyhyeksi aikaa vierelläni viipynyt tytteli katsoi minua ryppyisine kasvoinensa nyt ja jaksaisi innostua minun ryppyisestä katseestani niin vielä me tälle elämälle yhdessä naurettaisiin alla kuun kelmenneen...

Minun exä otti yhteyttä juurikin noilta vuosilta.
Ja sama peli jatkuu, emme pääse eroon toisistamme. Mutta emme voi olla yhdessäkään. Olemme ystäviä jotka pitävät yhteyttä ihan tavallisista asioista ja emme ole muuten tekemisissä.
Luulen että emme koskaan voi unohtaa toisiamme ja olenkin tyytyväinen nykytilanteeseen. Kukaan ei petä ketään ja tuomme toisillemme kuitenkin hyvää mieltä arjen aherrukseen.

Niin, eihän sitä aina tarvita rakastumisia kun menneisyyden rakkaus voi olla ystäväkin, olennainen osa sieltä menneisyydestä päivitettyn' tähän päivään,
Itse olisin samoila linjoilla ja todella ilahtunut kaukaisen exäni ystävyydestä , minulle riittäisi tieto että hänellä on kaikki hyvin ja keskustelun aiheet yhteisistä entisistä ystävistämme silloin tällöin.
Mutta kun usein etenkin tässä tapauksessa tämä exäni joka on nyttemin täti ikäinen joskin hienosti säilynyt pirtsakkanainen ajattelee varmaan että tässä on entinen exä josta onneksi pääsi eroon eikä sitä vaivoikseen uudelleen halua.
Mutta elämä antaa joskus takaisin, ei pitäisi olla liian ylpeä joskaan eihän sitä pakko ole antautua vanhojen exien kanssa edes keskusteluun...
Näinpä olen päätellyt kun ei edes mitään vastannut fb viestiini...joten sulla on käynyt hienosti 8555555555

Kymmenisen vuotta sitten menetin elämäni rakkauden muuan elämän pyörteisiin. Nyt jo äitinä ja vaimona kaipaan häntä edelleen ja uniini saan hänet usein yhtä lämpöisenä ja haluttavana kuin silloin. Sitä ennen enkä jälkeen ole kokenut vastaavaa kuin vuosina jotka yhdessä vietimme.En tiedä miten olisimme yhdessä pysyneet ja eläneet aikusina mutta olisin naisena olisi ainakin tyytyväisempi.

Hikisten käsien kosketus.Ottakaa yhteyttä hyvät ihmiset niin saatte pisteen asioille eikä tarvitse miettiä.Itse tapaan ihan juuri lähes 30 v takaisen , ainoa oikean "rakkautta ensi silmäyksellä" ihmisen.Ei ole enää hän se nuori ,komea mies enkä minä kaunis, hoikka blondi.Aika vanhoja ollaan,molempia jännittää ihan sairaasti mutta tapaaminen on nyt vaan hoidettava alta pois niin ei tarvitse enää miettiä.Ollaan puhelimessa juteltu enemmän kuin koskaan nuorina ja välillä tuntuu,ettei näitä vuosia tässä välissä olisikaan ollut.Molemmilla lapset ja liitot takana ja tietysti paljon kaikkea muuta.Olen leikitellyt ajatuksella.että voitaisiinko vielä olla loppuvuodet yhdessä ja nauttia siitä oikeasta rakkaudesta,joka aikoinaan loppui kaikkeen tyhmään nuoruuden juttuihin.Saisimme vihdoin vaan rakastaa toisiamme ilman mitään muita velvotteita ....tosi kaunis ajatus,mutta oma uskoni on vuosien saatossa miehiin karissut mutta katsotaan.Perhosia vatsassa kuten nuorena,sekin tuntuu kivalta.;)

Huoh, näin yöllä unta että tapasimme nuoruuteni maisemissa ja otin hänet viereeni sängyn reunalle ja hänellä oli sellainen hauska 60-luvun paita jossa oli pyöreät aukot selässä ja navan kohdalla. Laitoin käteni hänen paljaille lanteilleen ja tiesin että se on nyt menoa, emme puhuneet sanaakaan, ei tarvinnut.

Luulen että me molemmat tahtoisimme edes kerran kokea toisemme aikuisina.

Osui silmääni aloittajan otsake. liippaa minuakin läheltä eron vuodet suunnilleen samat, ihana nainen minut hylkäsi kun en ollut kova nikkaroimaan ja lamppuja vaihtamaan, enkä varmaan muutenkaan kelpo hänen kaltaiselleen rotunaiselle,,eipä silloin kissa ymmärtänyt että olin niin nuori ja kokematon ... varmaan katuisi jos tietäisi kuinkas sitten kävikään..hih.

Sain ahaa elämyksen lukiessani jonkun palstalle kirjoittavan ajatuksia, niinhän se minäkin olin nuorena ainoastaan korvike tälle naiselleni, ymmärsin ettei se koskaan minua oikeasti rakastunut kuten minä sitä uskoen kaikki sen kauniit sanat, seksi meillä sujui mutta kai se siinäkin näytteli vaikka minua kehui.
En ole katkera mutta kuitenkin, parhaan ystäväni silloin menetin.