Puku
Ihan tavallinen kevätpäivä se ei ollut. Edes sään puolesta. Sääprofeetan mielestä niin kuumaa siihen aikaan oli ollut viimeksi kolmekymmentä vuotta sitten. Se on pitkä aika. En edes muista sitä lämpöaaltoa, varmaankin koska synnyin neljä vuotta sen jälkeen.
Se mitä haluan kertoa, tapahtui vaatekaupassa. Olin sijoittunut sinne jo toisen kerran. Ensimmäisellä kerralla ostin puvun. Ensimmäisen pukuni sitten hurjan rippijuhlan. Miespuolinen myyjä oli puhunut minut ympäri. Jälkeenpäin arvioin miehen naaman olleen ainakin neljän tai viiden vaaksan pituinen, yhtään tietämättä, kuinka pitkä vaaksa on. Naama joka hymyili niin makeillen, että näytti kuin hänen hampaansa olisivat syöneet koko suun. Hän vakuutteli, että puku on juuri kuin syntynyt minua varten. Nosteli ja väänsi sitä kokeillessani ja kekkuloi peilin edessä niin, etten missään vaiheessa päässyt minkäänlaiseen käsitykseen sen istuvuudesta. Myyjä, ammattilainen sanoi, että se on hyvä ja minä uskoin.
Kokeilin vielä kotona, jotta saatoin katsoa siihen sopivan kravatin. Kävelin vaikeasti peilin luo, koska jouduin kannattelemaan housuja hampaillani. En oikein voinut käsilläni, ne olivat liian lyhyet, eivät yltäneet hihoista ulos asti. Peilikuvani perusteella päätin, että ainakaan se puku ei aivan istunut, ei ainakaan minulle.
Tehtäköön selväksi, että en minä mielelläni pikkuasioista valita. Mutta kun ne juhlat olivat niin tärkeät. Siksi tohdin mennä puvun kanssa takaisin kauppaan, levottomana toki, kuin nuorukainen, joka menee tapaamaan naista ensimmäistä kertaa. Kysyin sitä miesmyyjää ensimmäiseltä henkilökuntaan kuuluvalta, joka tuli vastaan. Mies oli jo lähtenyt, kertoi rouva, joka oli kuin romanialaisen pommikoneen rahastaja. Enhän minä sellaista nähnyt ole, mutta ymmärrätte varmaan. Kuulemma viereisestä ravintolasta tuo myyjä löytyisi. Mutisi vielä jotain hyvistä provikoista jotka mies oli saanut jostain myynnistään. Kerroin, että haluan vaihtaa ostamani puvun, että se on väärän kokoinen. Rouva ymmärsi nyt että olinkin asiakas. Mutta reklamaatiot hoitaa myymäläpäällikkö joka on tuolla huoneessa. Kuinkahan julmettu ilmestys siellä sitten olisikaan, tuumin, kun koputin huoneen oveen.
– Sisään, kuului naisellinen, pehmeä ääni.
Astuin huoneeseen ja jähmetyin.
– Hyvää päivää, minkähänlaista..? kysyi pehmeä-ääninen.
– !!!! Minä en pystynyt tuijotukseltani ääntelemään. Katselin vain, ilmeisesti typerän näköisenä, mikäli oikein tulkitsin hänen ilmettään. Hän seisoi ikkunan edessä, valon antaessa utuisen kontrastin hänen olemukselleen. Hänen mekkonsa noudatti hänen vartaloaan uskollisesti ja hienovaraisesti. Vartaloa, joka oli varsin eri mallinen kuin minun. Onneksi. Hänen ihonsa kuulsi kuin linnunradalta kuorittu kerma. Kooltaan hän oli... no, suurin piirtein hän oli enkelin kokoinen. Sanalla sanoen hän näytti minusta persialaisen satakielen, gasellin ja teeruusun sekoitukselta. Hän alkoi huvittua tuijotuksestani. Sain vihdoin äänen irtoamaan huuliltani:
– Luulin sinua vanhemmaksi…
– Vanhemmaksi kuin kuka?
– Vanhemmaksi kuin olet.
– Ei kukaan voi olla vanhempi kuin on. Sinulla on siinä puku. Sitäkö asiasi koskee?
– Niin, ai niin, anteeksi, juu, ostin tämän teiltä, mutta tämä ei oikein istu.
– Jospa puet sen päällesi niin katsastetaan. Siinä vaan, en minä katso. Vaikka kyllä meidän vaatteemme pruukaavat sopia, varsinkin jos myyjä on avustanut.
– Avusti kyllä. Se miesmyyjä, kerroin samalla kun puvustin itseäni hänen selkänsä takana ja tuijotin hänen niskansa täyteläistä pilaria, ylevää profiiliaan, kuin taiteilijan täydellistä luomusta. Hänen tukkansa oli kammattu jakaukselle ja vedetty tiukasti nutturalle niskaan. Kuin Milon Venus, tuumin, paitsi että tällä on kaikki autuaalliset raajat tallella…
Ihan tavallinen kevätpäivä se ei ollut. Edes sään puolesta. Sääprofeetan mielestä niin kuumaa siihen aikaan oli ollut viimeksi kolmekymmentä vuotta sitten. Se on pitkä aika. En edes muista sitä lämpöaaltoa, varmaankin koska synnyin neljä vuotta sen jälkeen.
Se mitä haluan kertoa, tapahtui vaatekaupassa. Olin sijoittunut sinne jo toisen kerran. Ensimmäisellä kerralla ostin puvun. Ensimmäisen pukuni sitten hurjan rippijuhlan. Miespuolinen myyjä oli puhunut minut ympäri. Jälkeenpäin arvioin miehen naaman olleen ainakin neljän tai viiden vaaksan pituinen, yhtään tietämättä, kuinka pitkä vaaksa on. Naama joka hymyili niin makeillen, että näytti kuin hänen hampaansa olisivat syöneet koko suun. Hän vakuutteli, että puku on juuri kuin syntynyt minua varten. Nosteli ja väänsi sitä kokeillessani ja kekkuloi peilin edessä niin, etten missään vaiheessa päässyt minkäänlaiseen käsitykseen sen istuvuudesta. Myyjä, ammattilainen sanoi, että se on hyvä ja minä uskoin.
Kokeilin vielä kotona, jotta saatoin katsoa siihen sopivan kravatin. Kävelin vaikeasti peilin luo, koska jouduin kannattelemaan housuja hampaillani. En oikein voinut käsilläni, ne olivat liian lyhyet, eivät yltäneet hihoista ulos asti. Peilikuvani perusteella päätin, että ainakaan se puku ei aivan istunut, ei ainakaan minulle.
Tehtäköön selväksi, että en minä mielelläni pikkuasioista valita. Mutta kun ne juhlat olivat niin tärkeät. Siksi tohdin mennä puvun kanssa takaisin kauppaan, levottomana toki, kuin nuorukainen, joka menee tapaamaan naista ensimmäistä kertaa. Kysyin sitä miesmyyjää ensimmäiseltä henkilökuntaan kuuluvalta, joka tuli vastaan. Mies oli jo lähtenyt, kertoi rouva, joka oli kuin romanialaisen pommikoneen rahastaja. Enhän minä sellaista nähnyt ole, mutta ymmärrätte varmaan. Kuulemma viereisestä ravintolasta tuo myyjä löytyisi. Mutisi vielä jotain hyvistä provikoista jotka mies oli saanut jostain myynnistään. Kerroin, että haluan vaihtaa ostamani puvun, että se on väärän kokoinen. Rouva ymmärsi nyt että olinkin asiakas. Mutta reklamaatiot hoitaa myymäläpäällikkö joka on tuolla huoneessa. Kuinkahan julmettu ilmestys siellä sitten olisikaan, tuumin, kun koputin huoneen oveen.
– Sisään, kuului naisellinen, pehmeä ääni.
Astuin huoneeseen ja jähmetyin.
– Hyvää päivää, minkähänlaista..? kysyi pehmeä-ääninen.
– !!!! Minä en pystynyt tuijotukseltani ääntelemään. Katselin vain, ilmeisesti typerän näköisenä, mikäli oikein tulkitsin hänen ilmettään. Hän seisoi ikkunan edessä, valon antaessa utuisen kontrastin hänen olemukselleen. Hänen mekkonsa noudatti hänen vartaloaan uskollisesti ja hienovaraisesti. Vartaloa, joka oli varsin eri mallinen kuin minun. Onneksi. Hänen ihonsa kuulsi kuin linnunradalta kuorittu kerma. Kooltaan hän oli... no, suurin piirtein hän oli enkelin kokoinen. Sanalla sanoen hän näytti minusta persialaisen satakielen, gasellin ja teeruusun sekoitukselta. Hän alkoi huvittua tuijotuksestani. Sain vihdoin äänen irtoamaan huuliltani:
– Luulin sinua vanhemmaksi…
– Vanhemmaksi kuin kuka?
– Vanhemmaksi kuin olet.
– Ei kukaan voi olla vanhempi kuin on. Sinulla on siinä puku. Sitäkö asiasi koskee?
– Niin, ai niin, anteeksi, juu, ostin tämän teiltä, mutta tämä ei oikein istu.
– Jospa puet sen päällesi niin katsastetaan. Siinä vaan, en minä katso. Vaikka kyllä meidän vaatteemme pruukaavat sopia, varsinkin jos myyjä on avustanut.
– Avusti kyllä. Se miesmyyjä, kerroin samalla kun puvustin itseäni hänen selkänsä takana ja tuijotin hänen niskansa täyteläistä pilaria, ylevää profiiliaan, kuin taiteilijan täydellistä luomusta. Hänen tukkansa oli kammattu jakaukselle ja vedetty tiukasti nutturalle niskaan. Kuin Milon Venus, tuumin, paitsi että tällä on kaikki autuaalliset raajat tallella…
Vastaukset 4
Vanhimmat
Wau! Hieno kertomus.
Tietenkin edellytti toin jatkon lukemista.
Mutta toimi.
Hyviä yksityiskohtia, mutta vähän viilaamista tämä kyllä kaipaa.
Voisitko vihjaista, mistä kohdista viilaisin?
Omat paukut meinaa loppua.
No eihän tuossa mitään viilaamista ole.
Hyvää, hauskaa tekstiä...