Saako kukaan tuntematon läpi

No jos yksi vain tarvitsee mainita, niin mainitsen ilman muutan Siiri Enorannan, joka oli Finlandia Junior-ehdokkaana pari vuotta sitten esikoisromaanillaan.

isot kustantajat julkaisevat julkkistyrkkyjen sepustuksia.
Pienkustantamoilla on tilaisuus haalia lahjakkaat kirjoittajat itselleen.

Pienkustantamot julkisevat vain älyllistä tekstiä. Jos teksti on edes jossain määrin viihteellistä, niihin lienee turha yrittää.

Kuka pienkutantamo julkaisee tekstin, jos siinä on mukanaa viihteellistä ainesta ( viihteellisyys ei ole yhtä kuin dekkari tai harlekiinisarja)?

Onhan näitä tuntemattomia enemmän kuin niitä, joilla on ollut julkisuutta ennestään:

Seppo Jokinen
Leena Lehtolainen
Tittamari Marttinen
Panu Tuomi
Kari Aronpuro
Kari Hotakainen
Anna-Leena Härkönen
Juha Itkonen
Petri Tamminen
Hannu Aho
Mikko Rimminen
Hannu Raittila

Kuten totesin, niin tekstini ei ole viihdettä, vaan sisältää viihteellisiä elementtejä.

Ei kelvannut noille. Pitäisi olla selkeästi joko kepeää viihdettä tai puhtaasti kaunokirjallista tekstiä.

No sehän on genreajattelun idea: taidekirjallisuus on omansa, viihde omansa. Mutta jos kielesi on taiteellisesti kiehtovaa, originellia ja omintakeista, saanet viihteelliset elementit menemään kaupaksi.

Mites Sammakko?

mahdollista, mutta vaikeaa.

Suomi oli niin kauan osa Neuvostoliittoa, että "hyvä veli"-systeemi elää edelleen.

Ja ilmeisesti ikuisesti ellei joku tajua tehdä vallankumousta.

Kun nykyistä maailmanmenoa seuraa, vallankumous näyttäisi olevan hyvinkin mahdollinen.

Toivotaan parasta.

Minä.

Ja varmasti moni muukin.

Käsikirjoituksen läpi saamiseen tarvitaan hyvä käsikirjoitus ja kauhallinen onnea. Siinäpä se.

Kiehtova tasokas käsikirjoitus löytää aina julkaisijansa, kuten on nähnyt monta kertaa kotimaisen kirjallisuuden saralla. Ajatellaan vaikkapa Mirkka Rekolaa tai Eeva-Liisa Mannerta, Paavo Haavikkoa tai Mika Waltaria. Kaikki tuntemattomuuksia, silti hyvin korkeatasoista kirjallisuutta, Waltari jopa osittain viihdekirjallisuuden edustajana.

Ei huolta, kun käsikirjoituksen omaperäisyyskerroin ja kielellinen tasokkuus osuvat kohdalleen, julkaisija on innoissaan. Kuten kirjallinen kenttäkin, on sitten kysymys tutkimuksen tai taidepolitiikan puolesta.

Varmasti surkean NL:n aikana oli kustantamoiden politikoitumisen seurauksena joitakin tasottomia kirjailijoita, jotka olivat mädän hyvä sisar / hyvä veli -systeemin sisääntyöntämiä. Mutta tuskinpa heidän kirjallisuutensa taidetaso on jäänyt kirjallisuushistoriaamme.

Minun ei tarvitsisi jäädä kirjllisuudenhistoriaan, saada vain pää auki kustantajan suuntaan. En ole Waltari enkä muutakaan, mutta tekstini on ihan julkaisukelpoista, kun sen vain joku viitsisi todeta.

Loppujen lopuksi lukija tässä aina voittaa, kirjailijat joiden tarinat kiinnostavat ovat heidän ulottuvillaan ja esikoisia kohtaan on kirjallisuusfriikeillä erityinen huomionsa.

Kaikki aloittavat tuntemattomina, se on jotenkin lohduttavaa, ovat he sitten John Steinbeckejä, Samuel Beckettejä tai Raija Siekkisiä, Leena Krohneja, Johanna Sinisaloja.

Kirjailijaksi halajavalla pitää olla luonnostaan pitkä pinna, paksu nahka ja paljon uusia ideoita pursuava luova, uudistusmishaluinen luonne sekä aikaa ja voimaa keskittyä virkatyön ohessa kirjailijan kunnianhimoiseen uraan. Kirjoittaa kirja tai kaksi parissa kolmessa vuodessa niin, että se tyydyttää 2010-luvun julkaisijan ja lukijoiden, kirjallisen pelikentän tarpeet, on kunnioitettava haaste perhe-elämän ja ihmissuhteiden viidakossa.

Mutta mikä voisi olla kiehtovampaa? No, ehkä syöpälääkkeen tutkimusryhmän johtaminen...

Ei se tutkimusryhmän johtaminen, se on ihan liian vaikeaa ja älyllistä. Sellaista tyätä saa tehdä päivätyönä tarpeeksi. Kirjoittamisen täytyy olla vastapainoa päivätyölle tai ainakin erilaista, simppeliä, viihdyttävää. Mutta titetenkin sillä tavoin haasteellista, että haluaa tehdä sen kunnolla, kehittää ilmaisuaan koko ajan paremmaksi. Siitä ei kannata mennä yli, missä aita on matalin.

Maininta kirjailijasta, joka ei ollut tunnettu ennen kirjan julkaisemista, mutta on sellainen nyt: Riikka Pulkkinen.

I also rest my case.

Joo, mutta teksti oli ennen kirjailijan naamataulun näkemistä ja esiintymistaitoa. That´s my point.

Pulkkinen sai julki suhteilla, joku sukulainen oli Gummerruksella töissä.

Pulkkisen teksti on kyllä julkaisemisen arvoista, esikoinenkin, vaikka Totta vasta näyttää, mihin hän pystyy.

Pointti on siinä, että joku vaivautuu lukemaan. Montako Pulkkista yrittää turhaan ja lopettaa?

Minua häiritsee tämä härski lehtijutuilla mainostaminen. Esitellään mekkoa sun muuta. Pistää eåäilemään että kirja on korkeintaan keskinkertainen räpellys

Mistä ihmeen lehtijutuista puhut? Minä en ole nähnyt Pulkkisesta ainuttakaan enkä tiedä hänen vaatteistaan. Pitäisikö minun?

MItes Matti Pulkkinen, en ole kuullut, että hänellä olisi ollut suhteita Gummerukseen ennen esikoisromaaniaan, josta tuli ilmiö kotimaisen kaunokirjallisuuden puolella?

Hannu Salama oli tuntemattomuus ennen kuin Tuomas Anhava löysi hänet ja miten pitkälle hän kirjallisuushistoriassamme pääsikään.

Mari Mörö? Anja Snellman (silloinen Kauranen)? Orvokki Autio? Veijo Baltzar? Kiba Lumberg? Marja Björk? Esa Anttala? Antti Tuuri? Aulikki Oksanen? Joel Haahtela? Pirkko Saisio? Väinö Linna? Kalle Päätalo? Satu Hassi? Pirjo Hassinen?

En ymmärrä, jos kaikki ovat omanneet valmiit suhteet kustantajiin, eikö kustantajien kannattaisi lakata ottamasta vastaan käsikirjoituksia ja keskittyä vain tilaamaan tuntemiltaan lupauksilta käsikirjoituksia?

Nyt ehkä kannattaa keskittyä siihen, miten asiat tapahtuvat tässä päivässä eikä kaivaa esiin vanhoja tapauksia ajalta, joilloin moni teistä ei ole edes syntynyt. Maailma muuttuu.

Mikäs siinä: suhdeverkostoa ihmiset rakentavat ammattimaisesti taiteenkin alalla. Taidekorkeakouluissa tutustut moniin kentän ammattitaiteilijoihin, tuottajiin jo varhaisessa vaiheessa. Kun joku kiinnostuu työstäsi, teistä voi hyvinkin tulla pitkän matkan työkavereita.

Itse opiskelen käsikirjoittamista Taik:ssa, mutta aion joskus siirtyä myös proosan puolelle, tällä hetkellä painopiste on kuitenkin elokuva- ja TV-käsikirjoitusten maailmassa. Jos siellä mainetta, ei se ole huono lisä CV:ssä, kun lähestyy kustantajaa proosakäsikirjoituksen kanssa.

Täytyy ottaa huomioon, että kaikki esikoisen tarjoajat eivät ole opiskelijoita tai ikinä vuosikymmenet sitten edes opiskelleet mitään, millä on mitään tekemistä kirjallisuuden tai taiteiden kanssa.

Suurin osa esikoiskirjailijoista näyttää kiinnostuneen jossain vaiheessa elämäänsä korkeakouluopiskelusta, mutta tietenkin kirjailijoita tulee - ja pitää tulla monelta osaamisen alalta - korkeakoulumaailma, on se sitten tieteen tai taiteen, ei ole varmasti huono asia.

No taatusti tieteellinen analyyttinen ajattelu, jota jatkuvasti tutkimustyössään päivitt'ää, vaikuttaa kaunokirjallisiin argumentteihin.

Toi kuulostaa ihan paskalta, jopa näin korkeakoulutetun lukemana. Ei mulle vaan mitään tommosta tarttunut matkaan opinnoista, hukkaan heitettyjä vuosia.

Työ on opettanut kaiken, mitä tarvitaan. Ja muu elämä tietenkin. Opinnot oli todella syvältä.

Kummallista: kyllä minulle juuri tutkijan työhön yliopiston opinnot ovat olleet parasta teoreettista pohjaa tukevia.

Erikoinen asenne opiskeluihin, toisaalta maisterin tutkinto on vasta alkua ja itse koin eniten nautintoa lisurin ja nyt tohtorikoulun aikana.

Makuasioita, kai. Olen tutkimustyön ohessa kirjoittanut kaunokirjallisuutta enkä ole kokenut sen syövän tieteellistä työtä, päinvastoin.

Elämähän alkoi, kun pääsi pois siitä kammottavasta paikasta. Tai minä menin kyllä työhön kesken kaiken ja suoritin tutkinnon loppuun myöhemmin.

Siihen aikaan ei ollut mitään ammatinvalinnanohjausta, minutta ei ollut vanhempia tai muita, joiden kanssa olisi voinut keskustella tulevaisuudesta. Tässä oli vastaus ennen kuin joku kysyy, miksi menin yliopistoon.

Kaikke tereettinen ja vaikea on mielestäni ...no jos ei ajanhukkaa, niin en ainakaan halua olla sen kanssa itse missään tekemisissä.

Mitä tällä on tekemistä tuottamani tekstin kanssa, niin en näe ammoin suoritetun koulutuksen vaikuttaneen siihen mitenkään.

Niin, mistähän sen tietää, onko oma teksti julkaisukelpoista? Kriitikkopalvelut ovat mielestäni liian kannustavia kuten monet kirjoituskurssitkin. No ehkä Kriittisen ja Oriveden kurssit ovat erilaisia, koska ne tähtäävät ammattilaisvoimin julkaistaviin kässäreihin ja niiltä kursseiltahan on monta esikoiskirjailijaa ponnistanutkin kuten Carita Forsgren ja Helena Waris.

Olen jutellut Otavan kustannustoimittajan kanssa ja hän sanoi varsin selvästi, että julkaisuun vaikuttaa kaksi asiaa ylitse muiden: kässärin taso ja markkinoiden tarve. Eli käsiksen täytyy olla laadukkaasti kirjoitettu ja sen täytyy kertoa sellaisesta aiheesta, joka on ajankohtainen. Lisäksi, koska toimittajia on vähän ja kässäreitä paljon, niin mitä valmiimpi teksti, sitä parempi. Jos käsis on ihan raakaversio, niin taitaa jäädä julkaisematta vaikka tekijällä olisikin selviä lahjoja kirjoittamiseen.

Että näin.

Eiköhän tämä olen kaiken taiteen perusta: laatu.

Miksi Bach, Beethoven, Brahms, Chopin, elävät yhä, Shakespeare, Tshehov, Tolstoi, Faulkner, Kivi, Leino, Jotuni, Canth, Kallas jne.? He ovat luoneet omana aikanaan uutta, laadukasta kirjallisuutta.

Sama juttu nykyään: laadukas taide, hyvä omintakeisuus kielessä, hahmopsykologiassa, teeman ja konfliktin käsittelyssä takaavat kustantajan kiinnostuksen ja markkinoinnin pohdinnan. Mutta suurin kustantamomuutos on kirjojen määrässä ja kirjan elinkaarissa. Toinen on kasvanut, toinen pienentynyt, joten kirjan kohdalla mitä valmiimpi ja kirjallisen ostajaeliitin mahdollista kiinnostusta ruokkiva kässäri, sitä houkuttelevampi halu tarttua sen editointiin, myyntiin ja markkinointiin.

Matematiikka on selvä: jos talossa on 2-3 kustannustoimittajaa, kässäreitä noin 1000 kpl:tta ja niitä luetaan kun ehditään tallikirjailijoiden käsikirjoitustöiden välissä, on kässärin oltava mahdollisimman valmis.

MIstä tietää, että kässäri on julkaisukelpoinen? Ei mistää muusta kuin luottamuksesta omaan näkemykseen, taidesuuntaukseen ja tapaan kirjoittaa persoonallista, elävää ja lukijaa houkuttelevaa, mielellään uusia ajatusreittejä avaavaa kirjallisuutta.

Pidin aikanaan Joel Haahtelan avauksesta proosan saralla, Panu Tuomen ja Juuli Niemen lyriikan, Pasi Lampelan draaman parissa. Hyvä esikoinen takaa uteliaisuuden kirjailijaan jatkossakin. Sama juttu Sofi Oksasen kohdalla.

Kirjailijuus on toki markkinatajua: mitä nyt voitaisiin, mitä tulevaisuudessa lukea ja millaisin painopistein. Onko tyyli tärkeämpää kuin sisältö, onko sisällöllä näkökulmavavisuttaminen mielekkäämpää kuin kielellisillä lahjoilla, onko hahmomaailman revittäminen nyt se juttu?

Osan kirjailijoista rooliksi jää julkaisemattomuus. Se on tyly totuus ja välttämättömyys, kaikkea ei voi, ei pidä julkaista kaupallisen kustantajan. Siksi on kirjailijan itse tehtävä jossain vaiheessa valinta: kehittää taitoaan, antaa olla jos se ei kehity, julkaista omakustanteen näkymättömyyteen tai siirtyä sisartaiteiden pariin.

Ei riitä, vaikka teksti on viimeisen päälle hiottu, luetutettu ties kenellä ja missä (arvostelupalvelut kyllä antavat liian posiriivista palautetta, mutta myös esimerkiksi Oriveden Opiston kurssit). Eikä riitä, että aihe on ajankohtainen. Ja kaupallisesti kiinnostava. Eikä se, että ote on persoonallinen.

Mitä vielä tarvitaan?

Sitten on vielä sellainen asia kuin kirjallinen maku; jos kaunokirjallinen taideteoksesi maku ei täytä niitä sanomattomia, sanoilla ilmaisemattomia vaatimuksia, mitä käsikirjoitukseen alitajuisesti kohdistuu. Ehkä käsikirjoituksesi on aikaansa edellä, pahasti jäljessä tai hybridi josta ei saa selvää, sehän voi olla syy hylsyttämiseen.

Palautteen antamisen ajatus on aina työn luojan kannustaminen, arvostelupalvelu ei tee työtään kustantamoille, julkaisijoille, vaan kirjoittamisasiakkailleen. Lyttääminen ei tietenkään kehitä ketään, arvostelupalvelujen idea on sama kuin opettamisen: kannustaa, kehittää, inspiroida. Kaikista Sibelius Akatemian kasvateista ei tule konserttipriimuksia. Jotkut jäävät työttömiksi, se on auttamaton tosi asia.

kaari Utrio.

"Utrion isä Untamo Utrio työskenteli sotien jälkeen Tammen toimitusjohtajana"

Varmaan aika helppoa saada esikoinen läpi, kun isä kustantaa.

No jos aihe on ajankohtainen (minulla esimerkiksi liittyi tämänhetkisiin maailmantapahtumiin, mitä en ollut lainkaan suunnitellut, oli sulaa sattumaa että ko. maailmankolkassa alkoi tapahtua), niin eihän se silloin voi olla aikansa edellä tai ajastaan jäljessä.

Kaari Utrio myös:
Kirjamaailma on koventumassa......Suuret kustantajat ovat menettämässä arvovaltansa....