Heissan! aihe saa varmaan osalla niskakarvat pystyyn, mutta ilolla otetaan kaikki kommentit vastaan. Eli siis..
Ensin hieman taustaa: Kuvittelin seitsemäntoista vuotiaaksi asti olevani täysin hetero.. Mitä siitä vaikken ollutkaan sen suuremmin ikinä mitään tuntenut poikia kohtaan.. ehkä jotain ihastumisia, mutta en halunnut niitä ikinä toteuttaa. Ihan vaan pään sisällä pyöritellä. Ajattelin, että sitten joskus kun tulee vastaan se oikea, niin sitten sitä mennään tukkaputkella, ei tässä hätiä mitiä! Sitten tapasin tämän nuoren naisen, ja juttu vähän niinkuin lipesi käsistäni :) ja yhtäkkiä olinkin korviani myöten rakastunut. ja yhdessä oltiin erottiin ja taas yhteen tultiin ja taas oltiin... puolitoista vuotta. ja sitten kävi lopullinen ero jokin aika sitten ja on se edelleen vaikea aihe, kun rakastan jollain tasolla edelleen häntä :) ja.. hän taasen haluaisi olla ystävä ja seurustelee nykyään miehen kanssa. mutta siis pohdintani on seuraava:
Naisista olen kiinnostunut eniten, luokittelisin itseni mielelläni homoksi(=lesboksi), mutta kun en osaa varmaksi sanoa ettenkö ikinä saattaisi miehen kanssa olla niin aina kun uusiin ihmisiin tutustun ja asiaa kysytään niin turvaan selustan sanomalla olevani bi. huoh. Bi, joka on enemmän naisiinpäin. tai miten sen nyt haluaa muotoillakin. Kotikielessä & -oloissa sanon vaan, että olen homo. homo kuin homo, joka tapauksessa kakkosluokan kansalainen. Miehiä en katsele sillä silmällä, harvoin näkee miehiä, jotka ulkonäöllisesti miellyttäisivät, ja alakerranvarustus saa aikaan lähinnä hieman inhon tunteita? kuitenkin oma ulkonäköni miellyttää kovasti heitä - olen rintava, hoikka ja melko pitkäkin - ja saan huomiota siltä suunnalta, varsinkin hieman vanhemmilta.
Nyt kun olen työkaverieni kanssa jutellut miehistä ja naisista ja elämästä, yksi työkaverini on alkanut suorasti vihjailemaan että olisin hänelle erittäin mieluisa miniä. pointti ei nyt ollut siis siinä, vaan se, että olen alkanut miettiä, olenko kiinnostunut naisista myöskin siksi, etten haluaisi hypätä tuntemattomaan kun miesten kanssa ei kokemusta ole? että siksikö miehet tuntuvat niin vastenmielisiltä ja ajatus etoo?
Heti puolustaudun, että nyt kun asiaa olen pohtinut ei ajatukset kyllä mitenkään miehiinpäin ole yhtään enempää kuin aiemminkaan lämmenneet. Oman naisen haluaisin, ja vieläpä täysin homon, enkä bitä, koska jostain syystä se tunne, että riittää toiselle aivan eritavalla kun tämä ei ole kahden halun välissä, on turvallinen ja siihen haluaisin upota. ääh. menipä rumasti kirjoitetuksi. mutta siis. ja pelkään myös vähän mitä päässäni napsahtaisi, jos olisinkin miehen kanssa, että muuttuisinko kovasti? katoaisiko osa minusta? että kaipaisinko naista, tai että jos olisin naisen kanssa, kaipaisinko sitten miestä.
tästä nyt tulee hieman kuva, että olen eksyksissä seksuaalisen identiteettini kanssa, ehkä hieman olenkin. ja moni varmaan on valmis passittamaan minut bi-osastolle, käyn sielläkin! mutta tänne tunnen sydämessäni kuuluvani. Olenhan homo.
tahtoisin siis keskustelua aiheesta, onko mahdollista, että osa homoutta, on pelkoa tuntematonta kohtaan?
JA miksi ei näinkin päin: Osa ääriheteroutta on pelkoa tuntematonta kohtaan: ei osata kuvitella itseään suhteeseen samaa sukupuolta olevan henkilön kanssa?
... ja saanko sanoa olevani homo, vaikka saatankin joskus "retkahtaa" mieheen? vai onko se "huijausta" kun tiedän jo nyt, että niin saattaa joskus käydä?
tuntoja? kokemuksia? jaettavaa viisautta?
Ensin hieman taustaa: Kuvittelin seitsemäntoista vuotiaaksi asti olevani täysin hetero.. Mitä siitä vaikken ollutkaan sen suuremmin ikinä mitään tuntenut poikia kohtaan.. ehkä jotain ihastumisia, mutta en halunnut niitä ikinä toteuttaa. Ihan vaan pään sisällä pyöritellä. Ajattelin, että sitten joskus kun tulee vastaan se oikea, niin sitten sitä mennään tukkaputkella, ei tässä hätiä mitiä! Sitten tapasin tämän nuoren naisen, ja juttu vähän niinkuin lipesi käsistäni :) ja yhtäkkiä olinkin korviani myöten rakastunut. ja yhdessä oltiin erottiin ja taas yhteen tultiin ja taas oltiin... puolitoista vuotta. ja sitten kävi lopullinen ero jokin aika sitten ja on se edelleen vaikea aihe, kun rakastan jollain tasolla edelleen häntä :) ja.. hän taasen haluaisi olla ystävä ja seurustelee nykyään miehen kanssa. mutta siis pohdintani on seuraava:
Naisista olen kiinnostunut eniten, luokittelisin itseni mielelläni homoksi(=lesboksi), mutta kun en osaa varmaksi sanoa ettenkö ikinä saattaisi miehen kanssa olla niin aina kun uusiin ihmisiin tutustun ja asiaa kysytään niin turvaan selustan sanomalla olevani bi. huoh. Bi, joka on enemmän naisiinpäin. tai miten sen nyt haluaa muotoillakin. Kotikielessä & -oloissa sanon vaan, että olen homo. homo kuin homo, joka tapauksessa kakkosluokan kansalainen. Miehiä en katsele sillä silmällä, harvoin näkee miehiä, jotka ulkonäöllisesti miellyttäisivät, ja alakerranvarustus saa aikaan lähinnä hieman inhon tunteita? kuitenkin oma ulkonäköni miellyttää kovasti heitä - olen rintava, hoikka ja melko pitkäkin - ja saan huomiota siltä suunnalta, varsinkin hieman vanhemmilta.
Nyt kun olen työkaverieni kanssa jutellut miehistä ja naisista ja elämästä, yksi työkaverini on alkanut suorasti vihjailemaan että olisin hänelle erittäin mieluisa miniä. pointti ei nyt ollut siis siinä, vaan se, että olen alkanut miettiä, olenko kiinnostunut naisista myöskin siksi, etten haluaisi hypätä tuntemattomaan kun miesten kanssa ei kokemusta ole? että siksikö miehet tuntuvat niin vastenmielisiltä ja ajatus etoo?
Heti puolustaudun, että nyt kun asiaa olen pohtinut ei ajatukset kyllä mitenkään miehiinpäin ole yhtään enempää kuin aiemminkaan lämmenneet. Oman naisen haluaisin, ja vieläpä täysin homon, enkä bitä, koska jostain syystä se tunne, että riittää toiselle aivan eritavalla kun tämä ei ole kahden halun välissä, on turvallinen ja siihen haluaisin upota. ääh. menipä rumasti kirjoitetuksi. mutta siis. ja pelkään myös vähän mitä päässäni napsahtaisi, jos olisinkin miehen kanssa, että muuttuisinko kovasti? katoaisiko osa minusta? että kaipaisinko naista, tai että jos olisin naisen kanssa, kaipaisinko sitten miestä.
tästä nyt tulee hieman kuva, että olen eksyksissä seksuaalisen identiteettini kanssa, ehkä hieman olenkin. ja moni varmaan on valmis passittamaan minut bi-osastolle, käyn sielläkin! mutta tänne tunnen sydämessäni kuuluvani. Olenhan homo.
tahtoisin siis keskustelua aiheesta, onko mahdollista, että osa homoutta, on pelkoa tuntematonta kohtaan?
JA miksi ei näinkin päin: Osa ääriheteroutta on pelkoa tuntematonta kohtaan: ei osata kuvitella itseään suhteeseen samaa sukupuolta olevan henkilön kanssa?
... ja saanko sanoa olevani homo, vaikka saatankin joskus "retkahtaa" mieheen? vai onko se "huijausta" kun tiedän jo nyt, että niin saattaa joskus käydä?
tuntoja? kokemuksia? jaettavaa viisautta?
Vastaukset 1
Vanhimmat
täälä on ny puitu tätä määrittelemisen ongelmallisuutta. Kukin määrittelee ittensä miten haluaa ja sitte ollaa huuli pyöreenä miksi lesbo muka ei ihastu miehii.
Mun mielestä määritelmät on ok jos osaa niitä käyttää, suurinosa ei. Moni haluaa määritellä ittensä jo 11 vuotiaana ja sitte ollaa parin vuoden päästä ett eiks tää nyt näin mennykkää.
Miks ei ota seksuaalisuuttaan sellaisena kuin se hyvälle tuntuu, sitten joskus kun säki olet valmis laittamaan leiman ittees ehkä tiedät jo paremmin mikä leima se on.
Senkun teet miltä susta tuntuu, älä kokeile asioita saadakses selville onks se sun juttu vaa kuuntele itteäs mitä sun mieli haluaa. Kyllä sä kehityt, johonkin pisteeseen asti ainaki.