Onko täällä yhtään ihmistä, joilla on toimiva uusperhe- systeemi? Kauhean negatiivisia kirjoituksia olen lukenut, olisi kiva lukea välillä jotain positiivista. Kertokaa ihmiset toimivista uusperheistänne ja ketä niihin kuuluu :)
Ongelmaton uusperhe?
Bael
22461
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 22
Vanhimmat
On meitä täällä ja suurin osa.
Nuo negatiiviset kirjoitukset (valtaosan siis niistä) ovat yhden palsta trollin käsialaa.
Toki on UP joissa asiat eivät mene aivan sujuvasti, mutta suurimmassa osassa menee. Ja me onnelliset up emme kauheasti pääse täällä ääneen, koska kyseinen trolli ampuu heti alas ja syyttää valehtelemiseksi. Siihen on väsynyt. (no senkin uhalla kerron oman tarinani).
Meidän uusperheeseen kuuluvat minä, minun lapseni 15v, mieheni ja hänen lapsensa 16v ja 17 v. Yhdessä ollaan oltu vuosikausia ja ollaan onnellisisa. Yhteisiä lapsia meillä ei ole (olisimme niitä halunneet, mutta minä en ensimmäisen raskauteni jälkeen enään pystynyt tulemaan raskaaksi).
Lapset alkavat pikkuhiljaa irroittautua pesästä ja olemme uuden tilanteen edessä muutaman vuoden kuluttua.
Aika on mennyt tosi nopasti, vasta lapset olivat pieniä, nyt jo nuoria. Monenlaista on matkaan mahtunut.
Avoimuus, suuri rakkauden määrä, yhteenkuuluvuus, lojaalisuus, puhuminen, perheen yhteinen aika ja aikuisten oma aika, niillä on pärjätty tässä suhteessa ja niitä suosittelen kaikille.
Kerran kun on pahasti epäonnistunut, niin osaa panostaa suhteeseen ja antaa kumppanille arvoa.
Täällä on myös tyytyväinen uusperhe, meitä on puolisoni,minä ja puolison 14v tytär.
Olemme molemmat eronneita ja eroistamme viisastuneet ja oppineet ja tulemme exsiemme kanssa asiallisesti toimeen, no minä en enää ole exäni kanssa oikeen tekemisissä, koska lapseni on jo omillaan.
Yhteisiä lapsia ei ole, koska olimme jo melkeen viiskymppisiä kun tavattiin.
Miehellä on jo yksi lastenlapsi.
Yhdessä kasvatamme miehen tytärtä maailmalle ja vanhennutaan yhessä.
Onpas mukava kuulla! :)
En missään nimessä sano, että se on helppoa, mutta eihän elämä muutenkaan ole ruusuilla tanssimista. Vastoinkäymisistä osaa oppia arvostamaan niitä pieniä hyviä asioita.
Minä ja avopuolisoni toivomme saavamme yhteisenkin lapsen. Hänellä on yksi edellisestä suhteesta ja minulla on yksi edellisestä suhteesta. Arki sujuu ilman kauheita vastoinkäymisiä ja molempien lapset puhuvat meistä perheenä, mikä on oikein mukavaa. Molemmat lapset ovat alle kouluikäisiä.
Jos ei niitä yhteisiä lapsia tule, niin ei se maailma siihen kaadu, mutta olen samoilla linjoilla, että kun on kerran epäonnistunut parisuhteessa niin osaa varautua ja asennoitua seuraavaan suhteeseen. Olemme kokeneet suurinpiirtein saman ja tiedämme, mihin panostaa tässä suhteessa. Lapsiemme kannalta on ikävää, ettei heillä ole ehjää ydinperhettä, mutta ei sille mitään voi. Vaikka kuinka yrittää elämäänsä suunnitella niin se ei aina mene niin kuin haluaisi.
Kuka oli uskoton teillä, muuten eikö olis parempi olla haaveilematta yhteisestä lapsestä, ette sillä mitään kiinnitä, siihenhän lasta monesti ajatellaan käytettäväksi.
Tuskin se uusperheesi on yhtään enmpää kuin aikaisempi, sen särki joko uskottumuus, silloin kolmas tuli väliin. Teille ei jäänyt mietintäaikaa ja mahdollisuutta, näitä kolmansia tulijoita kun riittää.
Karkasiko puhevälit, etttekö ymmärtäneet arjen asioita, vaaditteko liikaa toisltanne.
Nuo allekouluikäiset eivät osaa kertoa asioita, kuten tuossa kirjoitit, sanat ovat aikuisten suista. Näinhän uusperheissä usein on puhutaan lastern sanoneen, pienet lapset eivät tuollaisia asioita ymmärrä. heitä on aivopesty, jopa peloteltu, sen tosiasin tulet kyllä vielä kohtamaan lastesi kasVAESSA, että olet tehnyt virheistä suurimman lastesi elämän jatkoa ajatellen.
Miettikää nyt sitten ihan rauhassa mitähän se entinen puoliso on saanut kokea taholtanne.
Meillä ei kukaan ollut uskoton eli kolmas ei tullut väliin.
Mietintäaikaa oli runsaasti.
Lapsi ei tosiaankaan kiinnitä mitään, eikä se ole lapsen tarkoitus.
"Nuo allekouluikäiset eivät osaa kertoa asioita, kuten tuossa kirjoitit, sanat ovat aikuisten suista."
Olet oikeassa ja väärässä. Lapsi toistaa mitä aikuinen sanoo, mutta suuri merkitys on sillä MITÄ lapsi sanoo. Se riippuu tilanteesta ja siitä, onko lapsen vanhempi päästään vialla. Aivopesu on eri asia, kuin olemassa olevien tosiasioiden toteaminen, johon kukaan ei yllytä.
"pienet lapset eivät tuollaisia asioita ymmärrä"
Voisit olla yllättynyt, jos tietäisit mitä lapsi voi aikuisista aistia. Ymmärrys tulee iän myötä, mutta aistit on lapsella syntymästä asti.
Erosin lastani ajatellen, jatkan elämääni itseäni ja lastani ajatellen. Jos minä olen onnellinen, myös lapseni on. Oletko SINÄ onnellinen?
Minun entinen puolisoni ei ole saanut kokea mitään negatiivista taholtani, ei myöskään lapseni. Sinulla sen sijaan on kirjoitustesi perusteella syytä katsoa pitkään peiliin.
Suurin osa meistä sellaisia on, noita negatiivisia kirjoituksia kirjoittelee tänne palstan häirikkö.
Uusperhe-elämää takana kahdeksan vuotta ja rakkautta riittää, puolisoiden välillä ja lapsia rakastetaan on sitten minun tai sinun.
Mikään perhe, tai ihminen tai yhteisö, ym ei ole ongelmaton!
Ei myöskään uusperhe! Ihan turha väittää ettei ongelmia ole, silloin eletään kulisseissa ja ongelmat salataan.
Nyt puhuttiin toimivasta ei ongelmattomasta. Ongelmia tulee, mutta ne ratkaistaan YHDESSÄ, näin perhe säilyy ja voi hyvin.
Ikävä tuottaa pettymys mutta todella, suurin osa uusperheellisistä on onnellisia. Tiedetään mikä edellisessä liitossa meni pieleen ja eletään sen mukaan ettei uudessa niin käy.
Tarkennus vielä, siis ongelmia tulee mutta perhe-elo ei ole ongelmaista.
On eri asia onko ongelmaton perhe tai tuleeko ongelmia jotka ratkaistaan.
Sikäli kirjoitin itsekin väärin.
Meillä on ongelmia, jotka ratkotaan, mutta parisuhteemme sen enempää kuin uusperheemme ei ole ongelmallinen.
Näin tehdään myös ydinperheessä tai yritetään tehdä, kunnes se kolmas tulee siihen väliin! Jos he antaisivat rauhan pariskunnalle, ja aikaa selvittää asioita, myös he saisivat korjattua paljon, mutta kiire on kolmannella rikkoa!
Lopeta toi paskan jauhanta, ei sua KUKAAN USKO
Kirjoitin otsikon virheellisesti, "ongelmaton uusperhe"
Ongelmatontahan ei ole olemassakaan missään olosuhteissa.
"Ongelmia tulee, mutta ne ratkaistaan YHDESSÄ, näin perhe säilyy ja voi hyvin."
Olen kanssasi täysin samoilla linjoilla.
Mikään ei ole ongelmaton! Ei perhe, ei uusperhe, ei ykinäinenkään ihminen...
Kirjoitit tän jo eilen, ei tartte toistaa Lissu....
meillä myös toimiva uusperhe :) minulla 4 lasta ( 3v, 6v, 8v, 9v.) ja miehelläni ei yhtää omia. olemme olleet naimisissa 2kk ja yhdessä vuoden verran, yhteistä lasta yritämme useista keskenmenoista huolimatta :) mieheni ottanu lapset uskomattoman hyvin vastaan, pelkäsin alkuaikoina mitähän tästäki tulee mutta meillä menee tosi hyvin, mieheni haluaa yhteishuoltajuuden lapsiin, koska olen yksinhuoltaja ja lasten biologinen isä/exukko ei halua mitään lapsista, ei tavata, ei mitään.. Lapseni ottaneet hyvin nykyisen mieheni vastaa, ongelmia ei ole ollut. olemme kaikki hyvin onnellisia
Lissu!
No kovin on nopeasti sinunkin uusperhe tullut, eikö olisi ollut aikaa odottaa pitempään. Järkyttävää ja vielä tuon miehen haukkuminen, jonka kanssa on tehnyt neljä lasta, lopeta jo hyvä nainen, eihän sinulla ole mitään järkeä menossasi.
Mistähän syystä neljän lapsen isä ei halua mitään lapsista, ei tapaamisia eikä mitään. Olisi varsin mielenkiintoista kuulla kummankin osapuolen mielipiteet ja totuudenmukaisina, mikä vie lapsiperheen tuohon tilaan, että erotaan.
Siis vain totuus asioista, onko vaativa, nalkuttava alkka, vai baareissa istuva ukko. Mutta mikä saa nalkuttavaksi ja mikä vie baareihin istumaan tai sitten johonkin harrastuksen monina iltoina, pois kodista.
Siihen köytyy varmasti syy perheen sisältä, mikä ajaa noihin tapaoihin, jotka sitten vievät eroon ihmisestä, kuten tässäkin neljän lapsen vanhemmat, ovat varmasti rakastaneet toisiaan todella alussa, mutta mikä meni vialle.
ööö, mun mielest meil ainaki on ihan ongelmatonta uusperhe-elämää. mun vanhemmat eros 2009 kesäl ja vähän alle vuosi sen jälkeen mun nykynen äitipuoli tuli meil asumaan. alus oli pentä totutteluu kaikkeen, mut eihän tää muutos ollu loppujenlopuks muuta ku se et äitin tilal tuli äitipuoli. ja kyl mä äitilläki käyn näyttäytymäs kerran paris viikos ja mulle se on ihan hyvä käytäntö. ja 12-vuotias pikkuveli sopeutu siihen itseasias mua paremmin alussa
..heh juu juu.. aikuinen, joka puhuu teinin suulla... huomaa heti tekstist ett juttu on tyttä puppua. Yritetään niin kovin kirjottaa teinislangia...heh...jäit kiinni! Heh...
Meillä on tasapainoinen ja hyvä uusperhekokemus. Kumallakin oli ero takana ja lapsemme samanikäisiä. Minulla kolma lasta, miehellä yksi. Jotenkin se vaan on niin että me osasimme toisella kierroksella huomioida toista paremmin ja ilmaista itseämme paremmin. Lasten kanssa kaikki meni mutakttomasti alusta saakka. Tähän varmasti vaikutti myös se, että kummallakin on toimivat suhteet omiin exiin ja arvostetaan myös exien vanhemmuutta.
Vuodet ovat kuluneet ja lapsetkin jo itsenäistyneet omilleen, joten elämä sujui niin lapsi perheenä kuin nyt sen jälkeenkin. Mielestäni uusperheen kantavia voimia on se, ett'ä osataaan keskustella eikä uhrata negatiivisia ajatuksia exiin. Silloin kaikki voivat hyvin.
Luin näitä postauksii, ja aloin miettimään, kuinka paljon seki asia mua sit oikeesti satutti. Siihen on montatekijää, isäpuoli oli/on alkoholisti, ajattelin tosi negatiivisesti, enkä halunnu uutta "isää" ja pärjäsin vaan niin hyvin äitin kans.
Tähän tarinaa saa uskoo tai olla uskomatta, mut kokijana tiiän, et se oli aika helvetillistä enkä toivos tällasii muil.
Iskä ja äiti eros, ku olin 7-8v, sillon sitä ei tajunnu, ku se oli muutenki paljon pois. Mut tärkee iskä mulle oli sillon. Näkeminen siit vähästä väheni edellee, mut silti suhteet pysy jonkulaisina. 9 taisin olla, ku se muutti 300km päähän, joka ei lisänny näkemisii yllättäen. Nyt eksyn aiheesta, mut äiti joutu elättää mua ja mun isoveljee yksin, eikä sil mitää isoo palkkaa ollu, ja sillo asutti omakotitalos. 11v olin ku muutettii samal paikkakunnal, ku iskä oli muuttanu, joka oli aika iso muutos, kosk kaikki kaverit jäi sinne.
Äiti oli kysyny, et haluunko ketää miestä sinne, ja vastasin kieltäväst. sit pari v myöhemmin äiti ilmotti, et joku henkilö X tulee kylään illal (tai sit huomen, 3-4v sit tapahtunu), ku olin lähös kavereitten kans pihal. Ymmärrän kyl, et se on vaikeeta kertoo, varsinki ku äiti ties, et en ketää sinne haluu.
No ensitapaaminen ei mitenkää kauhee ollu, mut silti aloin vihata sitä oikeestaan jo siitä lähtien. Voitte itekki miettii, et jos asut vanhempas kans, ja sit sinne alkaa ilmestyyn joku täysin tuntematon ja ärsyttävä ihminen, joka alkaa sua käskeen ja opettaan. Se alko viikonloput viettään siel, eikä se oikeestaan ymmärtäny, et sen pitäs tutustuu, vaa aatteli, et oon aikunen, sillon ku olin ihan pien pentu (13v.).
Kasi luokka alko olee lopuillaa, ja ilmotti hakevans töitä paikkakunnalt, mis tää mies asu. Noin kuukaus ennen koulun loppuja äiti ilmottiki, et muutetaan sitte sen luokse, mut enmä siihen mitää sanonu. Olin aina vetäytyvä, ja mun kapinointi oli hiljasta ja huomaamatonta. Sinne mentiin, ja siel en enää voinu viettää mun omaa elämää, kosk lähin kylä (ja koulu) oli 25km pääs. Koulu alko tuottaa kauheeta stressii pitkän matkan takii, enkä enää vaa jaksanu totella sitä itsekeskeistä työnarkomaanijuoppoo, jonka jälkee suhteet meni kokonaa, ei enää puhuttu mitää. Ja tämä itsekeskeisyys lähinnä oli sitä, et jos katto vaik tv se saatto vaa tulla siihe ja vaihtaa kanavaa. Työnarkomaanina se tekee kokoajan töitä, ja sil on kokoajan stressitila pääl (käet tärisee, pulssi 90 vähintää), eikä se sit osannu ajatella, et miltä must tuntuu, ja et mitä se vois tehä paremmin. (Enkä usko, et vaik ois tiennykki, et ois mitää tehny)
Äiti tajus, et kaikki ei oo hyvin sen kans, mut eipä sekää mitää osannu tehä. Kuukausittain alko olee kauheet tappelut pääl, ja aloin jo haluumaa kauas pois, mut se vaa ei onnistunu. Nyt onneks oon päässy muuttaan omaan kämppään, mut siel joutuu silti joskus käymää. Vielkää me ei mitää puhuta, mut ei kyl enää tapellakkaa.
En usko, et kukaa voi ymmärtää kui paljo nuo tapahtumat mun elämää muutti, mut kyl kyyneleet silmist valuu silmist, ku tuota miettii. Mut tuost voi aikuiset miettii, et kannattaa miettii, et onko se uusperheys nii hyvä ratkasu. Ja kuitenki pienempänä osapuolena voin sanoo, et monesti teki miel vaa hakee keittiöveitsi ja sil sit vähä pelleillä, uhrina joko minä ite tai sit se mies..
Sori tää kirjotus tyyli, mut jääny vaa pääl, enkä nyt kauheesti jaksanu kiinnittää huomiota..
Tarinoita on yhtä paljon kun meitä ihmisiä...jokainen on ainutkertainen ja jos vielä löytää sielunystävän jakamaan elämää niin onnea heille...itselläni näin ei ole käynyt :( Erosin 2003 poikieni isästä,pojat olivat silloin 6-ja9-vuotiaat.Muutin takaisin tampereelle ja poikien isä jäi eri paikkakunnalle.Eli arjen pyöritin täysin yksin.Poikien isä ei koskaan soittanut miten pojille kuuluu.Olimme sopineet että pojat ovat joka toinen vkl isällään.Se toteutui.Mutta poikien lähtö oli aina yhtä kamala.Isä seisoi ovella kasvot ilmeettöminä kuin olisi tullut hakemaan jotain huonekaluja.Eikä asia ole tänä päivänä yhtään ihmeellisempi vaikka pojat nyt 17-ja14-vuotiaita.Käyvät harvemmin isällään ja menevät itse bussilla sinne.Eivätkä koskaan mielellään.Tarina jatkuu...no sitten tapasin vuonna 2004 tämän uuden miehen.Kaikki näytti lupaavalta.Vihdoin olin saanut jonkun jakamaan arjen lasten ja minun kanssa.Olin myös poikien puolesta iloinen että nyt heillä oli jonkinlainen miehen malli jota vaille he olivat aina jääneet.Tällä miehellä on tytär aikaisemmasta suhteesta ja oli silloin 3-vuotias kun tavattiin.Kaikki tapahtui näin jälkikäteen liian nopeasti.Ensin ilmestyi hammasharja,sitten muita tavaroita ja sitten koko paletti.Aloin aika pian odottamaan yhteistä lastamme ja tarvitsimme isomman asunnon.Yhtä virhe muuttoa lukuunottamatta löysimme kivan kodin.Mies alkoi olla omistushaluinen ja määräilevä.Meillä alkoi olla jatkuvasti riitaa.Aluksi niistä yleisistä eli kasvatusasioista talous yms.Sitten riidat siirtyivät yhä pienempiin ja mitättömimpiin asioihin.Minusta tuntui vaikka olisin tehnyt mitä niin aina tein kaiken väärin.Kun riitoja alkoi tulla useasti varsinkin viikonloppuisin kun kaikki oli kotona ajattelin että ei lasten tarvitse koko ajan kuunnella riitelyä selitin lapsille että äiti lähtee muutamaksi tunniksi pois niin tilanne rauhoittuu.Miestä en saanut lähtemään.Pojat kysyivät useasti että miksi äiti sinun tarvitsee aina lähteä ja puhuin siitä miehen kanssa niin hän vain sanoi että ei kenenkään tarvitse kotoansa lähteä.Eli aivan sama mitä sanoi....sitten kun olin poissa mies alkoi käyttämään poikiani "sylkykuppina"eli millon mitäkin valitusta jos sitä ei ollut niin se keksittiin...luulen jos kaiken pystyisin kertomaan moni ei edes uskoisi....nyt olen viime ajat antanut mennä toisesta sisään ja toisesta ulos.Haen lapsilleni ja minulle asuntoa.Mies on muutamalle tuttavallensa kertonut meidän erosta niin ettei hänen hermonsa enää kestä :)minun tarinani oli tämä.Toivon että löydän itselleni ja lapsilleni hyvän asunnon ja saamme tästä lähtien elää rauhassa.Toivon kuitenkin tsemppiä kaikille uusperheellisille!