Olen koko ikäni kirjoittanut,keskeneräisiä tarinoita on koneellani nytkin useita, novelleja on valmiina. Faktaa on vaan se, että muu elämäni vie kaiken aikani, enkä ehdi kirjoittamaan. Kirjoittaminen on itselleni kovin tärkeää, pelkkä ajatuskin saa siivet kasvamaan selkään, olen onnellinen kirjoittaessani ja kun en kirjoita ajattelen sitä kuitenkin aina. Samalla kello käy....tunnen ahdistusta siitä, että vanhenen ja kirjoittamisen aika juoksee ohitseni. Hukkaan mahdollisuuteni. Kuinka vanha on ollut vanhin tietämänne esikoisen kirjoittaja? Joudun odottamaan vielä muutaman vuoden, että voin panostaa kirjoittamiseen vapaa-aikanani ja jos silloin olen liian vanha ja joutuisin unohtamaan koko asian, olisi se kuin pieni kuolema. Mitään varmaa ei tietenkään ole, että kukana mitään julkaisisi, mutta edes mahdollisuus olisi olemassa.
Esikoinen ja kirjoittajan ikä?
Zelandon
22363
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 22
Vanhimmat
Keski-ikä kaunokirjallisella esikoiskirjailijalla on 32-34 puolella nykyään, lyriikassa usein nuorempia kuin taideproosan puolella, toisinaan parikymppisiä, korkeakoulunsa aloittaneita, keskeyttäneitä nuorukaisia.
Sisko Istanmäki debytoi proosapuolella varsin iäkkäänä. Esikoisromaani Niin paljon parempi mies ilmestyi muistaakseni 1991 eli kirjailijan oltua eläkeiässä 64-vuotiaana.
Kyllikki Villa debytoi runokokoelmalla vuonna 1976 ja oli silloin 53-vuotias. Viime vuonna ilmestyi Likeltä hänen viimeisin kaunokirjallinen teoksensa. Kirjailija on kohta 88-vuotias ja esiintymisestä päätellen pirteä luova, eloisa nainen.
Mikäpäs kiire ihmisellä on: ei kypsä ikä kirjoittamiseen ole hukkaan heitettyä aikaa. Tietysti jos haluat julkaista suuren joukon kirjoja on hyvä aloittaa nuorempana, loppuun palaminen ei ehkä tapahdu niin nopeasti ja vanhemmiten ikä tuottaa monenlaista harmia kirjoitustyössä.
Kirjailijan ura on täynnä epävarmuutta ja epämahdollisuuksia, toimiin voi tarttua tai niitä voi siirtää. Yleensä siviilielämän säätäminen antaa tilaa kirjailijan työlle, mutta toisaalta se voi sotkea ihmissuhteita peruuntumattomasti.
Kirjoita joka päivä liuskan tai puolen verran. Saat aineistoa kuitenkin kasaa ja parin muutaman vuoden kuluttua olet valmis keskittymään enemmän kirjoittamiseen. Kirjoittamalla aika ei ehkä tunnu juoksevan liian nopeasti ohitsesi.
Silmiin pistävää on ihmisten kiire kirjailijaksi tulemisessa, teosten julkaisuun saattamisessa. Inhimillistä - kyllä. Oleellista? Muistan toki omasta nuoruudesta kuumeisuuden asian ympärillä, mutta jotenkin olin ainakin aistivinani, että tässä lopulta käy kuten haluan ja ymmärsin rauhoittua esikoisteoksen kirjoittamiseen.
Mieti Zelandon vaihtoehtoja, niitä toki löytyy. Muista, että kaikki kirjalliset urat jäävät aina kesken. Linnakin suunnitteli romaaneita loppuun asti, Waltari, Moravia, Duras ja mone, monet muut.
-----Sisko Istanmäki debytoi proosapuolella varsin iäkkäänä. Esikoisromaani Niin paljon parempi mies ilmestyi muistaakseni 1991 eli kirjailijan oltua eläkeiässä 64-vuotiaana.------
Mielestäni 64-vuotias ei ole varsin iäkäs, työelämässäkin voi tänä päivänä olla 68-vuotiaaksi asti ja jos kirjoittaa, niin eihän sillä mitään yläikärajaa ole.
Kun me kaikki ei olla pieniä runotyttöjä, jotka haluaa välttämättä debytoida 20-30 -vuotiaana ja se esikoinen on - yllätys yllätys - omaelämänkertaan perustuva romaani. Nämä terapiakirjat ovat harvoin kelvollista tekstiä, kirjoittajan seuraava tai vasta sitä seuraava voi sitä jo olla.
Pois kyseiset välivaiheet.
Hieman jyrkästi ja epäasiallisesti todettu, että kaikki taide-esikoisteokset olisivat tuomittu terapiakirjallisuuden halpakastiin.
Ajatellaan runoudessa vaikkapa Väinö Kirstinän, Kari Arponpuron, Eeva-Liisa Mannerin tai Mirkka Rekolan teoksia. Proosan puolella Raija Siekkisen, Hannu Raittilan, Juha Seppälän tai Jari Tervon proosaesikoiset ovat kaukana halvasta, omaelämäkerrallisesta helppohintaisuudesta.
Kirjailijan elämänkaari ei ole sidoksissa ikään, vaan tuotantoon.
Mutta olen samaa mieltä, että yläikärajaa ei ole, tuotannon taiteellinen kestävyys on mielekäs mittari ja sen voiman osoittaa aika, usein ohitse taiteilijan oman fyysisen elämänkaaren.
Mielestäni on mielenkiintoista lukea kirjailijan nuoruuden tuotantoa (esim. Waltari, Faulkner, Steinbeck, Eino Leino, Hannu Salama, Eeva Joenpelto) ja verrata sitä hänen myöhäistuotantoonsa. Fanien kannalta olisi tietysti miellyttävää, että kirjailijat ovat tasaisesti julkaisevia, elävät nuoruuden esikoisteoksista vielä vanhuuteen.
Mutta Eco aloitti suht vanhana ja on tehnyt kiehtovan tuotannon.
No olisihan se nyt ihme, jos nuoruudentuotanto olisi samanlaista kuin mitä kirjailija on kirjoittanut kymmenen, kaksikymmentä tai kolmekymmentä vuotta myöhemmin. Ihminenhän muuttuu koko ajan. Ja kirjoittaminen kehittyy, jopa suht lyhyessä ajassa. Jos alkaa kirjoittaa säännällisesti, niin pari vuottakin voi muuttaa tekstiä.
Niin, siksipä suosittelen pitkän uran rakentamista: kirjoittamisvarianttien takia.
"Hukkaan mahdollisuuteni."
Mutta sehän on oma valinta, mihin haluaa priorisoida voimansa: perheeseen vai uraansa. Balettitanssijat aloittavat tarhaikäisenä uransa ensimmäiset oppitunnit, pienet viulustit myös - ei siis mitään uutta. Taidekoulut ovat paikkoja, joissa he siiloutuvat motiivinsa ja kunnianhimonsa kanssa eteenpäin. Suomessa on vielä aika rauhallista taidekoulutuksen saralla verrattuna muihin maihin Euroopassa, Yhdysvalloista puhumatta.
En tarkoita, että lasten ja nuorten ylimotivoiminen on hyvä asia, se on vain yksi tapa valita elämässään kiehtovia polkuja ja linjoja. Tuumaan vaan, että jos olisit julkaissut jo nuorena, valinnut kirjailijan ammatin, olisi perheen pitänyt hyväksyä ammatin tuomat varjot ja ajan kulutuksen eri tavalla kuin nyt, kun (jostain selittämättömästä syystä) olet antanut muun elämän viedä. Mutta se on ollut valintasi. Oliko se hyvä valinta, sen osaat päättää elämäsi finaalissa, et ehkä nyt.
Millainen kunnianhimo sinulla on? Mittaa se leikkaamalla päiväsi muusta osuudesta 3-4 liuskan kirjoittamiseen osuutesi, kokoa hyvä käsikirjoitus, lähetä se kustantajille, kilpailuihin ja katso, mitä tapahtuu. Haaveilu on eri asia kuin eläminen taiteessa ammattimaisesti. Valittaminen on helppoa, toteuttaminen on raskaampaa.
Mutta ehkä innostut ja kokeilet. Kunnianhimo ja lahjakkuus ovat hieno yhdistelmä. Miksi hukata niitä toissijaisiin sijaisjuttuihin, muiden elämien korjaamiseen tai tukemiseen? Ole täysi omassa lahjakkuudessasi, taiteesi maailmassa ja tarjoa meille lukijoille jotakin unohtumatonta!
Mutta eihän kaikkina ikäkausina kiinnosta samat asiat. Itse rupesin kirjoittamaan yli viisikymppisenä (en ole vielä saanut läpi), ei minua nuorena kirjoittaminen kiinnostanut ollenkaan. Eikä sillä ole mitään tekemistä perheen perustamisen kanssa. Satsasin työelämään, mutta myös terveys tai sen puute vaati osansa.
Usein ihmettelen näitä ihmisrobotteja, jotka suunnilleen siitä saakka kun oppivat kävelemään tietävät mitä aikovat elämässään tehdä. Alkavat kymmenvuotiaana lukea Kauppakorkeakoulun pääsykokeisiin tai laatia esikoisteostaan....mistä näitä elämänsuunnittelija-automaatteja oikein tulee maailmaan?
Jokainen aikakausi luo omat trendinsä. Nykyään osa (tosin pieni osa) lapsista ja nuorista ovat hyvin itse-ehtoisesti uratietoisia, mitä se heillä sitten tarkoittaakaan. En tiedä onko se huono asia, ainakin opettajat mielellään tukevat kunnianhimoisia lahjakkuuksia, ehkä enemmän kuin vähälahjaisempia, hitaasti oppivia ja huonosti motivoituneita oppilaitaan.
Varmasti popkulttuurin ilmiöt tukevat tätä ajatusintoa. Haastatteluissa usein popartistit antavat kuvan pitkästä määrätietoisuudesta omien tavoitteiden saavuttamiseksi, on sitten Britney Spears, Lady Gaga tai American Idolsin voittaja, tanssijat, kuvataiteilijat, kirjailijatkin. Kyse ei liene automaatista, lähinnä tyylinäkemyksestä. Nuorista ei ole kiinnostava olla tavis luuseri, vaan erityinen individuaali persoona, mitä se sitten lienee.
Useimmat kirjailijat ovat jo nuorena innostuneita kirjallisuudesta, filosofiasta ja itsensä ilmaisusta monin eri keinoin. Toisaalta iäkkäällä on lyöntietu: valtaisa katkera onnistumisten, epäonnistumisten ja päätelmien vuosikokemus, jonka hyödyntäminen kirjallisessa tuotannossa voi ola paikallaan. Kun asiaan liitetään korkea onnistumismotivii, rajaton lahjakkuus ja vuosien dramaturgiset päätelmät, iäkäs voi lyödä itsensä läpi kirjallisella taistelukentällä!
----valtaisa katkera onnistumisten, epäonnistumisten ja päätelmien vuosikokemus, jonka hyödyntäminen kirjallisessa tuotannossa voi ola paikallaan.-----
Tässä on nyt vain niin, etten kirjoita omasta elämästäni ollenkaan, en mitään joka edes liippaa sitä. Käsikirjoitukseni sijoittuu ulkomaille ihan vieraaseen kulttuuriin.
---vuosien dramaturgiset päätelmät----
Mitähän ne voisivat olla? Kokemuksia omista perhedraamoista? Niitäkään ei löydy minun tekstistäni.
Mitä tulee aiheeseen yleisesti, niin en kritisoi lapsena aloitettua tavoitteellista työtä, on hyvä, että joillakuilla on siihen mahdollisuus. Se vaatii kuitenkin esimerkiksi kannustavat vanhemmat - tai ylipäätään jonkunlaiset vanhemmat tai kasvattajan. Meillä vanhemmalla ikäpolvella ei kaikilla ollut edes vanhemmat tiedossa, joten edellytyksiä sellaiseen ei ollut. No, vanhemmiten on sitten kyllä sitä tavoitteellisuutta tullut.
"Taide on taide" kirjoittaa: "Toisaalta iäkkäällä on lyöntietu: valtaisa katkera onnistumisten, epäonnistumisten ja päätelmien vuosikokemus, jonka hyödyntäminen kirjallisessa tuotannossa voi ola paikallaan. Kun asiaan liitetään korkea onnistumismotivii, rajaton lahjakkuus ja vuosien dramaturgiset päätelmät, iäkäs voi lyödä itsensä läpi kirjallisella taistelukentällä!"
Tämä kuulostaa minusta kyllä hiukan yltiöoptimistiselta. On totta, että taiteenlajeista kirjallisuus on se, jonka harrastamisen voi aloittaa myöhemmällä iällä (näinhän ei ole esim. musiikin eikä oikein kuvataiteenkaan puolella, mikäli aikoo menestyä). Silti lapsena aloitettu määrätietoinen harjoittelu tuottaa tulosta myös kirjoittamisessa. Kannattaa myös muistaa, että kustantamot ovat ennenkaikkea kiinnostuneita "urista", siis kirjailijalupauksista, joilla voisi kuvitella olevan edessään varteenotettava kirjailijaura. Siinä joukossa viisikymppinen "rajattomine lahjakkuuksineen" ei välttämättä ole se paras vaihtoehto. Olen kuullut, että esim. USA:ssa voidaan satsata nuoreen kirjailijaan, vaikka tämän esikoisteos ei niin mykistävä olekaan jos vain hänessä on nähtävissä potentiaalia.
Omalta kohdaltani voin sanoa, että kirjoittaminen olisi kannattanut aloittaa nuorempana. En ole kovin vanha nytkään, mutta kuitenkin päälle tuon kolmenkymmenen, mikä on ensi teostaan julkaisevien keski-ikä. Haluaisin nimittäin ammattimaiseksi kirjailijaksi, en pelkästään yhden kirjan julkaisijaksi. Ehkä jotain kompensaatiota saa akateemisesta/humanistisesta koulutuksesta, mutta pidän silti omaehtoista lukemista ja kirjoittamista kaikkein tärkeimpänä kirjailijan koulutuksena.
----Kannattaa myös muistaa, että kustantamot ovat ennenkaikkea kiinnostuneita "urista", siis kirjailijalupauksista, joilla voisi kuvitella olevan edessään varteenotettava kirjailijaura. ----
No mistähän se kustannustoimittaja voi sen kirjoittajan iän päätellä, kun lukee esikoiskässäriä? Ei minusta ainakaan löydy edes googlaamalla mitään, jos tyyppi on pirun utelias eikä fb-profiilini ole näkyvissä vieraille.
Jos kustantaja sitten päättääkin julkaista ja ilmoittaa siitä ja kustannussopimusta tekemään marssiikin tyyppi, joka on vaikkapa 60-vuotias tai 70-vuotias, niin ei kustantaja varmaankaan siinä vaiheessa pyörrä päätöstään. Ja jos sopimus tehdään, niin totta mooses myös tulevat kässärit kelpaavat, jos vain laatu riittää.
Jos minä olisin kustantaja, antaisin kyllä arvoa sille että kirjoittajalla on ikää. Kirjoja kuitenkin ostavat eniten varttuneet naiset, jotka muutenkin ovat kulttuurin suurkuluttajia. "Keski-ikäiset naiset ovat uusiutuva luonnonvara", kuten Jouko Turkka aikoinaan totesi. Ja kun itsellä on ikää ja elämänkokemusta, lukee mieluusti kirjoja, joiden kirjoittajalla on niitä myös.
Mulla on kyllä ne keskeiset henkilöt 30 . Ja aihepiiri on mikä on. En oikein usko, että kohderyhmä on sama, joka lukee Laila Hietamiestä tai jotain vastaavaa. En lue itsekään keinutuolitekstejä, sellaisia en osaisi enkä haluaisi edes kirjoittaa.
Toki jos kirjani julkaistaan, niin joku voi lukea sen vain siksi, että herrajjjestas kirjoittaja on vanha, kuuskymppinen, vanhempi kuin olen itsekään, miksi semmoinen kirjoittaa esikoisromaanin?
Kysyin aiemmin, mistä kustantaja voi tekstiä lukiessaan päätellä sen iän, ei sitä tietenkään saatteessa mainita. Ei välttämättä tekstistä eikä aihepiiristä, jos ne eivät ole kovasti johonkin ikäkauteen viittaavaa.
Minä kuulun varttuneisiin, mutta en lue Hietamiestä. Hieman kyllä olen ennakkoluulonen nuorten kirjoittajien kirjoille: mitä kolmikymppinen voi kertoa elämästä kuusikymppiselle? Esim. Pulkkisen Totta epäilytti kovasti: mitä nuori nainen voi tietää vanhojen elämästä ja miksi hän ylipäänsä kirjoittaa aiheesta syöpä? Pakko kyllä myöntää, että ihan hyvin hän siitä selviytyi. Ihminenhän on lopultakin sisältä ihan melkein sama vaikka ikää on tullut: nahka rypistyy, mutta sisus on kuin nuorena.
Minusta Pulkkinen on kehittynyt: hän onnistui Totta-romaanissaan kuvaamaan vanhempia ihmisiä ihan uskottavasti. Sen sijaan Rajassa minua ärsytti se nainen, Anja muistaakseni nimeltään, minua vuosia nuorempi, mutta jotenkin jäykkä ja sovinnainen, ei tämän päivän viisikymppinen.
Yhtä lailla minulta voitaisiin kysyä, että miten, kalkkis, luulet voivasi kuvata kolmekymppisiä, heidän ajatusmaailmaansa ja heidän välisiään suhteita. Ihan aiheellinen kysymys.
No onko tuo Kupzika iäkkäälle henkilölle sopiva nimimerkki mielestäsì?
Taidat olla psykologiselta iältäsi koko lailla nuorempi, sitä kolmeakymmentä vuottakin nuorempi, kovin teiniltä tuo kuulostaa.
Mikä muuten on Kupzika? Jokin sika?
Lainaus:
"Omalta kohdaltani voin sanoa, että kirjoittaminen olisi kannattanut aloittaa nuorempana. En ole kovin vanha nytkään, mutta kuitenkin päälle tuon kolmenkymmenen, mikä on ensi teostaan julkaisevien keski-ikä. Haluaisin nimittäin ammattimaiseksi kirjailijaksi, en pelkästään yhden kirjan julkaisijaksi."
Juuri näin ajattelen itsekin: kirjailijan ammatin oppii hitaasti, työ tekijäänsä eniten neuvoo ja pitkä sisäänajo kirjailijuuteen juuri julkaistujen teosten osalta on minusta se kirjailijan paras korkeakoulu.
Haluan itse ammattikirjailijaksi, joka kuuluu tähän teos pari per vuosi -ryhmään, joka saa apurahoja ja on palkintoehdokkaana. Mielenkiintoni kohde on muu kuin sivutoiminen kirjailijan toimi tai harrastaminen. Rohkeutta olen saanut kirjoituskilpailuissa sijoittumisella sekä romaanikäsikirjoitukseni kirjallisesta palautteesta, jonka pohjalta tehty muokkaustyö on nyt toimittajalla syynättävänä. Odotusajan käytän toisen romaanin suunnittelemiseen, kielikokeiluihin, sketsauksiin jne.
Mutta kirjoittaa voi niin monella tasolla. Kaikki ovat mahdollisia, harvat ovet kuitenkin avautuvat. Odottavan aika on pitkä, raskas ja jännitteinen - ei vain itselle, vaan myös ympäröiville ihmisille.
onko sillä iällä mitään merkitystä? Toi joku Veera Laitinen julkaisee eka kirjansa 14 vuotiaana. Kirjoittanu jonkun Surunsyöjät nimisen romaanin ja varmaan ensi vuonna tulee lisää ko se on joku sarja
Yhtä paljon kuin painolla tai sillä, onko kirjoittaja sini- tai ruskeasilmäinen.
Nyky-yhteiskunta on vinoutunut ikäajatuksissaan. Kai kohta sikiöt toimivat muotialalla...
Mielikirjailijani, Bryce Courtenay, julkaisi ensimmäisen kirjansa, omaelämäkerrallisen Power of One, muistaakseni 55-vuotiaana. Hänestä on tullut Australian luetuin kirjailija, hyvin tuottelias ja rakastettu.
Kyllä hän tietysti on aina osannut kirjoittaa, mutta tosiaan alkoi julkaista vasta keski-ikäisenä. Eikä se, että kirjoittaa ensimmäisen kirjansa omista kokemuksistaan, tarvitse olla teosta huonontava tekijä, jos osaa kertoa tarinan hyvin. Itsekeskeisyys pitää koulia pois. Huumoria on hyvä olla ja viisautta. Tarinankertojan lahjat lienee jo syntymässä hankittava...