Hei te jotka olette hoitojen avulla tulleet raskaaksi! Oletteko kokeneet että olette olleet raskauden aikana huolestuneempia tai että lapsen turvallisuuden pelkääminen hoitojen jälkeen on todella ahdistavaa?
Itse olen tällaisessa tilanteessa, viimeinkin raskaana. Olen menossa jo kolmatta kertaa ultraan alkuraskauden aikana, nt ultraan on kaksi viikkoa aikaa, ja noin kahden viikon välein on tullut ultrissa ravattua.
Uniin tulee usein huolen täyttämiä ajatuksia siitä, miten tämä pitkään toivottu vauva jaksaa. Oireita on paljon, mutta silti niistäkin voi alkaa miettimään kaikkea, esimerkiksi kohdun kasvukivut ovat itseäni pelästyttäneet hyvin useasti että meneeköhän se kesken.
Mietin myös rahallisia asioita, tähän lapseen on satsattu valehtelematta useita tuhansia ja paljon raskaita vaiheita on takana. Pelkään, että jotain menee pieleen, ja olemme taas kalliissa ja raskaissa hoidoissa, uudestaan. Sen me kaikki kumminkin tiedämme, että se on niin raskasta aikaa elämässä, ja vetää mielen totaalisesta alas.
Kirjoitan tämän tänne palstalle, sillä täällä on myös paljon lapsettomuuden jo kokeneita nykyään lapsellisia ihmisiä. Odotus-palstalla valitetaan vain raskausoireista, parisuhteesta ja vertaillaan vauvojen vaunujen värejä, en aivan tunne kuuluvani joukkoon...
Itse olen tällaisessa tilanteessa, viimeinkin raskaana. Olen menossa jo kolmatta kertaa ultraan alkuraskauden aikana, nt ultraan on kaksi viikkoa aikaa, ja noin kahden viikon välein on tullut ultrissa ravattua.
Uniin tulee usein huolen täyttämiä ajatuksia siitä, miten tämä pitkään toivottu vauva jaksaa. Oireita on paljon, mutta silti niistäkin voi alkaa miettimään kaikkea, esimerkiksi kohdun kasvukivut ovat itseäni pelästyttäneet hyvin useasti että meneeköhän se kesken.
Mietin myös rahallisia asioita, tähän lapseen on satsattu valehtelematta useita tuhansia ja paljon raskaita vaiheita on takana. Pelkään, että jotain menee pieleen, ja olemme taas kalliissa ja raskaissa hoidoissa, uudestaan. Sen me kaikki kumminkin tiedämme, että se on niin raskasta aikaa elämässä, ja vetää mielen totaalisesta alas.
Kirjoitan tämän tänne palstalle, sillä täällä on myös paljon lapsettomuuden jo kokeneita nykyään lapsellisia ihmisiä. Odotus-palstalla valitetaan vain raskausoireista, parisuhteesta ja vertaillaan vauvojen vaunujen värejä, en aivan tunne kuuluvani joukkoon...
Vastaukset 4
Vanhimmat
Hei!
Kirjoituksesi kuulostaa tutulta. Huoli oli minullakin synnytykseen saakka. Minäkin kävin toisessa raskaudessa yksityisellä yhdessä ylimääräisessä ultrassa rv:lla 10, kun oli pientä vuotoa. Niin sain "sielun rauhan."
Ostin sitten kotidopplerin, oli tosi kiva kuulla pikkuisen sydänäänet :) Kuuntelin aina, kun liikkeitä tuntui vähemmän. Sitten taas helpotti, kun kuuli pienen sydämen sykkivän. En yhtään muista, että millä viikoilla sillä kuulee eka kerran. Mie muistaakseni ostin sen joskus rv16.
Hyvin kaikki menee! Nauti nyt raskaudestasi ja kasvavasta masusta :)
Paljon onnea ja turvallista matkaa!
Mukavaa saada vastauskin tänne melko hiljaiselle palstalle. Paljon kiitoksia rohkaisusta!
Se tästä vielä puuttuisikin jos vuotoakin tulisi, saisin takuulla sydänkohtauksen. Kyttään todella tarkkaan joka mahdollisessa välissä ettei vuotoja näy, ja pieninkin selkä/vatsakipu saa minut heti hermoilemaan, että onko se nyt jotain vakavaa.
Itselläni on tosiaan nyt tuo rv 10 viikko menossa, eli vielä on riskiaikaa jäljellä ainakin ne kaksi viikkoa. Ja senkin jälkeen tietysti koska vaan voi käydä mitä vaan. Ehkä tuollaisen doppler-laitteen voisi ostaa joidenkin viikkojen päästä. Jos kaikki on vaan silloinkin siis edelleen kondiksessa.
Onneksi on noita ultrakäyntejä, niiden avulla saa skarpattua itseään eteenpäin, maksakoon mitä maksaa. Masukaan ei vielä kasva, paitsi turvotusta on, mutta ehkäpä sinne asti vielä päästään. Vähän luulen että vaikka kaikki menisi nyt hyvin, niin synnytykseen asti myös minä hermoilen ja itken :o)
"Päivä kerrallaan" on kyllä hyvä tapa tässä vaiheessa, muuten sekoaa pää!
Täällä yksi monien vuosien lapsettomuuden jälkeen raskaana oleva. Alkuraskaudesta olin hyvin huolestunut kaikesta mahdollisesta. Ajoittain olin oikeastaan varma, että eihän tämä voi mitenkään onnistua, kun on niin monta asiaa, mitkä voivat mennä pieleen. Jopa oman miehen "sitten kun vauva syntyy" -puheet kiukuttivat tai ahdistivat välillä, kun itsestä tuntui, että entä jos ei synnykään! Ylimääräisen ultran meinasin parikin kertaa tilata yksityiseltä alkuraskaudesta, mutta sitten tajusin, että mielenrauhaa en pitkäksi aikaa onnistu ostamaan kuitenkaan. Enemmän kyse oman pään sisäisistä jutuista. Vaikka kävisin ultrassa, voi paniikki iskeä pian uudestaan. Dopplerin kuitenkin päätin ostaa ja siitä oli paljon iloa. Aivan muutaman kerran sydänääniä ei meinannutkaan löytyä, mutta minun pienen panikoinnin jälkeen mies kyllä onnistui ne löytämään. Lähes päivittäin kuunneltiin ääniä siihen saakka, että alkoi liikkeet tuntumaan. Jossain vaiheessa raskautta huomasin, että en enää pelkääkään yhtä paljon kuin aluksi. Vaikka vauvan syntymän ajatteleminen tuntui edelleen uskomattomalta, alkoi myös ajatus vauvan menettämisestä tuntua epätodelliselta. Vähitellen olen onnistunut siis (ajoittaisista pelon hetkistä huolimatta) myös nauttimaan raskaudesta. Olen myös yrittänyt ajatella mahdollisimman positiivisia ajatuksia, olla iloinen siitä, että onnistuin kuitenkin tulemaan raskaaksi ja meillä jo tavallaan on lapsi, vaikka ei vielä sylissä (tämä ajatus ei varmastikaan lohduttaisi yhtään, jos vauvan menettäisi, mutta on auttanut iloitsemaan raskaudesta). Minusta tuntui myös pitkään hyvin vaikealta ostaa mitään vauvalle. Pelkäsin jotenkin, että ainakin jos jotain kalliimpaa ostan, tulee varmaan keskenmeno. Sitten luin jostain netissä jonkun muun hoidoilla raskaaksi tulleen ajatuksen, että jos vauvan menettäisikin, eivät turhat hankinnat sitä surua juurikaan voisi lisätä. Ne olisivat pieni murhe siinä vaiheessa. Tajusin asian olevan juuri näin. Nyt olenkin onnistunut jo jotain hankintoja tekemään jopa niistä nauttien.
Neuvolassa olen myös ravannut milloin minkäkin murheen kanssa. Aina, jos kohdalle on sattunut joku muu, kuin oma hoitaja tai lääkäri, olen kertonut stressaamiseeni vaikuttavan pitkän lapsettomuuden. Eräs lääkäri sanoikin, että heidän on vaikea asettua tällaisten odottajien asemaan ja tunteisiin, kun näkevät niin paljon hyvin sujuvia raskauksia ja "onnellisia loppuja". Hänkin silti halusi ottaa huoleni tosissaan. Aina olen ajan saanut neuvolaan ja mielenrauhaa hetkeksi, kun olen sitä tarvinut. Huomasin myös, että kannattaa olla tarkkana tiedonjanonsa kanssa. Kävin lukemassa keskenmenopalstoja jne. muutaman kerran. Sitten eräs jo synnyttänyt ystäväni sanoi, että hänkin oli lapsen synnyttyä lueskellut kätkytkuolemista ja huomannut, että murhetta ja stressiä saa kyllä hankittua itselleen vaikka loputtomiin. Oli sitten vain päättänyt pysyä poissa tuollaisten "tietojen" ääreltä. Itse tein saman päätöksen ja olen antanut itselleni luvan lueskella lähinnä vain positiivisia tarinoita.
Jossain vaiheessa tajusin myös, että tämä huoli, jota lapsen puolesta tuntee, on vasta alkusoittoa. Huoli tietyllä tavalla varmasti vain kasvaa, kun lapsi syntyy, sitä oppii lisää rakastamaan ja kaikkea mahdollista pahaa pelkäämään. Tämä oli yksi oivallukseni, joka auttoi YRITTÄMÄÄN ajatella mahdollisimman positiivisesti. En voi kaikkeen suinkaan vaikuttaa, vaikka haluaisinkin. Voin kuitenkin olla iloinen juuri tästä päivästä ja hetkestä, kun kaikki on hyvin!
Tulipas tästä pitkä kirjoitus. Kaikkihan me olemme yksilöitä, mutta toivon, että jostakin kohdasta saisit itsellesi jotain, mikä auttaisi iloitsemaan ja luottamaan, että kaikki menee hyvin.
Hei sinullekin ja kiitos pitkästä viestistäsi!
Tuo on kyllä lohduttava ajatus, että "meillähän on jo tavallaan lapsi". Niinhän se juuri onkin. Syntyy se sitten lopulta elossa ja terveenä taikka ei, niin kyllä se lapsenalku kumminkin jo kumppanusten arjessa "elää" mukana. Lohduttava ajatus vuosien lapsettoman elämän jälkeen.
Tuosta palstojen lukemisesta olen samaa mieltä. Ei tarvitse kun googlettaa vaikka, että "rv9 0" niin johan on tarjolla kaikennäköisiä "kipuja ja vuotoja alkuraskaudessa rv9" ja "rv 9 löysimme ultrasta tuulimunan"-juttuja. Vaikka totisinta tottahan nuokin on ja aina mahdollisia, niin jatkuva niihin törmääminen kyllä lisää sitä mielen ahdistavaa kehää. Keskenmenotarinaan osuessani olen joskus viime viikosta asti vasta osannut jotenkin järkevämmin suhtautua. Ajatellut, että todella surullista että juuri tälle kirjoittajalle oli käynyt näin, mutta että se ei silti kerro mitään, että minulle nyt kävisi se sama.
Ihan parin päivän päästä tulee täyteen se maaginen 12 0 mitä monet varmasti odottavat innolla. Niin minäkin olen odottanut ja kärsinyt. Ja joo, tiedän että tuon rv määrän saavuttaminen ei "vielä takaa mitään" niinkun monet henkilöt jaksavat palstoilla juuri muistuttaa (aika ilkeää tavallaan muistuttaa tuota kun pelokas odottaja sen asian varmasti jo tiedostaa muutenkin) niin pieneneehän se riski jo kumminkin noilla viikoilla, tutkittua se on. Aion iloita vaikka monen silmissä 12 ekaa viikkoa onkin varmaan tosi vähän!
Olo alkoi joskus viime viikolla eli rv 10 jotain paranemaan pikku hiljaa, siis henkinen olo ja tietynlainen usko. Ikään kuin vauva olisi vain viestinyt minulle sanattomasti, että hänellä on kyllä kaikki hyvin. Niin ultrakin eilen näytti, uskomatonta ja totta.
Vessassa käydessä katson kyllä paperit aina tarkkaan ettei verta näy, ja vatsakipujen sattuessa mietin ensimmäiseksi pahinta. Ja sitten hengitän syvään ja sanon itselleni, että noita kipuja on ollut viikkokausien ajan, ja silti kaikki on aina ollut hyvin. Se auttaa! Dopplerinkin tilasin, se toivon mukaan auttaa synkimpiin hetkiin.
Niissä hoidoissa ei todellakaan turhaan ravata!!!!!!!!!! Joskus välillä tunsin etten saa takuulla ikinä lasta ja kaikki tuntui niin toivottomalta. Siellä se nyt kumminkin köllii, ja hän ei ole ensimmäinen eikä viimeinen hoitojen avulla luotu pikku ihme. :o)