Kerron oman tarinani, koska minulla on NÄIN NIMETTÄ siihen minulle aukottomasti kuuluva oma jokaiselle kansalaiselle kuuluva anonyymi sananvapauden oikeuteni ja lisäksi voin kertoa, että Suomi24 tulee saamaan kanteen peräänsä, jos tätä tekstiäni ( tai muutakaan minun koskaan Suomi24:n kirjoittamaa) koskaan _yhtään millään tavalla_ henkilöidään, tai jos sitä yritetään yhdistää reaaliseen henkilöön, tai eritoten _yhtään millään tavalla_ käyttää minua tai ketään vastaan.
Itselleni kävi siten, että asuin lapsena pienellä paikkakunnalla. Siellä niinsanotusti kaikki tunsivat ns. "kaikki". Suurin osa ihmisistä oli aina mukavia ja välittäminen pienessä kyläyhteisössä oli ihailtavaa. Silti jostakin syystä sain aina haukkuja tiettyiltä ihmisiltä - aikuisilta ihmisiltä ja jo pienenä lapsena, eli jopa ala-asteikäisenä jotkut aikuiset mielestäni arvostelivat minua ehkäpä jopa voimakkaammin kuin kenties joitakin muita, minkä tajusin vasta aikuisena, ja sain siis lapsena tehdä paljonkin töitä, että sain samat arvosanat koulussa, kuin ehkä jotkut muut samoilla arvosanoilla suoriutuneet. Ala- asteen jätin silti luokkani ylimpään parhaimmistoon kuuluvana, mutta se aika oli tehnyt minusta aran, koska ymmärsin - oikeastaan vasta aikuisena- että saamani v*ttuilu aikuisilta ei ollut mitään minun käytökseeni liittyvää, vaan kysymys oli kylän poliittisista kannoista, millä perusteella porsaat kohteli lapsiakin kouluissa.
Kun pääsin ylä-asteelle, sama pään aukominen jatkui. Minua kadehdittiin, kun olin virkamiesperheestä ja se osoitettiin minulle selvästi. Päälleni heiteltiin makkarankuoria, pyöräni hajotettiin kylän raitin kaupan pihalle sen jätettyäni, diskossa potkittiin päähän... Mistään en tehnyt ilmoitusta, koska oli sitä vielä minuakin pahemmin kiusattuja ja oli kai sentään joitakin, jotka minusta pitivätkin, eli yritin ajatella posiitiivisesti. Ja koulussa oli myös opettajia ja oppiaineita, joista pidin. Jollei opetus olisi ollut niin häiriintynyttä kouluhäiriköiden taholta, olisi keskiarvoni ollut parempi, mutta juurikaan mitän lukemattakin jätin yläasteenkin reippaaasti yli kasin arvosanalla.
Lukioon päästessäni, ko. paikkakunnalla, olin jo niin sairas kouluhistoriastani ja koulussa saamastani kohtelusta, että sairastuin anoreksiaan. Tämä olikin ilouutinen niille, joilla on mielikuvia tuntemattomista, eli minua suljettiin esimerkiksi vessaan etten päässyt sieltä ulos, haukuttiin laudaksi kun olin kuolemankielissä laiha ja pilkattiin, että mitäs sun ainekirjoitus ei oikein enää ole sitä tasoa kuin aiemmin. Osalla opettajistakin taisi olla hauskaa, kustannuksellani. Siihen ei kukaan puuttunut, että miten minua kohdeltiin, mutta siihen kyllä, että mikä oli psyykkinen tilani - yhdessä vaiheessa heiluin psykoosin rajamailla, koulukiusaamistraumasta. Ja jopa sitäkin yritettiin käyttää perhettäni vastaan, jopa sitä asiaa! Koskaan en voi antaa sitä anteeksi, vaikka kaunan kokemiseen en pysty, enkä halua edes muistaa niitä ihmisiä, jotka minua niin epäoikeudenmukaisesti kohtelivat.
Minut pelasti perheeni ja se, että oli kuitenkin sellaiset taloudelliset resurssit, että pääsin toisaalle suorittamaan lukioni loppuun. Ja sinä aikana unohdin kaikki painajaiseni lapsuuden kouluajalta, joita en enää halua muistella. Joskin sen verran heikkona silloin alle 18- vuotiaana olin, että kyllä se terapiaa vaati ja oli aika törkyisiä psykologian ammattilaisetkin, kun yritti nuorelle alaikäiselle kakaralle tunkea vakavampaakin mielisairautta diagnoosiksi. Mutta sehän sitten selvisi, että eipä ollut oikein diagnoosikentässä paikkaa, että ei voitu vakavaa diagnoosia psykkisestä sairaudesta siten tehdä. Vanhempani oli minut alaikäisenä ollessani, luonnollisesti huolissaan minusta oltuaan, hoitoon laittaneet. Olen onnekas, että minulla on niin välittävä perhe. Aivan äärimmäisen onnekas.
Ja vielä onnelisempi olen, jos ja en koskaan joudu olemaan missään tekemisissä niiden ihmisten kanssa, jotka minua peruskoulussa- ja lukion alussa kiusasivat. Minulla on kaikki hyvin, en ole lapsuusajan jälkeen koulukiusaamisesta kärsinyt, enkä tarvitse elämääni kokemistani epämiellyttävistä asioista muistuttavia puolituttuja.
Itselleni kävi siten, että asuin lapsena pienellä paikkakunnalla. Siellä niinsanotusti kaikki tunsivat ns. "kaikki". Suurin osa ihmisistä oli aina mukavia ja välittäminen pienessä kyläyhteisössä oli ihailtavaa. Silti jostakin syystä sain aina haukkuja tiettyiltä ihmisiltä - aikuisilta ihmisiltä ja jo pienenä lapsena, eli jopa ala-asteikäisenä jotkut aikuiset mielestäni arvostelivat minua ehkäpä jopa voimakkaammin kuin kenties joitakin muita, minkä tajusin vasta aikuisena, ja sain siis lapsena tehdä paljonkin töitä, että sain samat arvosanat koulussa, kuin ehkä jotkut muut samoilla arvosanoilla suoriutuneet. Ala- asteen jätin silti luokkani ylimpään parhaimmistoon kuuluvana, mutta se aika oli tehnyt minusta aran, koska ymmärsin - oikeastaan vasta aikuisena- että saamani v*ttuilu aikuisilta ei ollut mitään minun käytökseeni liittyvää, vaan kysymys oli kylän poliittisista kannoista, millä perusteella porsaat kohteli lapsiakin kouluissa.
Kun pääsin ylä-asteelle, sama pään aukominen jatkui. Minua kadehdittiin, kun olin virkamiesperheestä ja se osoitettiin minulle selvästi. Päälleni heiteltiin makkarankuoria, pyöräni hajotettiin kylän raitin kaupan pihalle sen jätettyäni, diskossa potkittiin päähän... Mistään en tehnyt ilmoitusta, koska oli sitä vielä minuakin pahemmin kiusattuja ja oli kai sentään joitakin, jotka minusta pitivätkin, eli yritin ajatella posiitiivisesti. Ja koulussa oli myös opettajia ja oppiaineita, joista pidin. Jollei opetus olisi ollut niin häiriintynyttä kouluhäiriköiden taholta, olisi keskiarvoni ollut parempi, mutta juurikaan mitän lukemattakin jätin yläasteenkin reippaaasti yli kasin arvosanalla.
Lukioon päästessäni, ko. paikkakunnalla, olin jo niin sairas kouluhistoriastani ja koulussa saamastani kohtelusta, että sairastuin anoreksiaan. Tämä olikin ilouutinen niille, joilla on mielikuvia tuntemattomista, eli minua suljettiin esimerkiksi vessaan etten päässyt sieltä ulos, haukuttiin laudaksi kun olin kuolemankielissä laiha ja pilkattiin, että mitäs sun ainekirjoitus ei oikein enää ole sitä tasoa kuin aiemmin. Osalla opettajistakin taisi olla hauskaa, kustannuksellani. Siihen ei kukaan puuttunut, että miten minua kohdeltiin, mutta siihen kyllä, että mikä oli psyykkinen tilani - yhdessä vaiheessa heiluin psykoosin rajamailla, koulukiusaamistraumasta. Ja jopa sitäkin yritettiin käyttää perhettäni vastaan, jopa sitä asiaa! Koskaan en voi antaa sitä anteeksi, vaikka kaunan kokemiseen en pysty, enkä halua edes muistaa niitä ihmisiä, jotka minua niin epäoikeudenmukaisesti kohtelivat.
Minut pelasti perheeni ja se, että oli kuitenkin sellaiset taloudelliset resurssit, että pääsin toisaalle suorittamaan lukioni loppuun. Ja sinä aikana unohdin kaikki painajaiseni lapsuuden kouluajalta, joita en enää halua muistella. Joskin sen verran heikkona silloin alle 18- vuotiaana olin, että kyllä se terapiaa vaati ja oli aika törkyisiä psykologian ammattilaisetkin, kun yritti nuorelle alaikäiselle kakaralle tunkea vakavampaakin mielisairautta diagnoosiksi. Mutta sehän sitten selvisi, että eipä ollut oikein diagnoosikentässä paikkaa, että ei voitu vakavaa diagnoosia psykkisestä sairaudesta siten tehdä. Vanhempani oli minut alaikäisenä ollessani, luonnollisesti huolissaan minusta oltuaan, hoitoon laittaneet. Olen onnekas, että minulla on niin välittävä perhe. Aivan äärimmäisen onnekas.
Ja vielä onnelisempi olen, jos ja en koskaan joudu olemaan missään tekemisissä niiden ihmisten kanssa, jotka minua peruskoulussa- ja lukion alussa kiusasivat. Minulla on kaikki hyvin, en ole lapsuusajan jälkeen koulukiusaamisesta kärsinyt, enkä tarvitse elämääni kokemistani epämiellyttävistä asioista muistuttavia puolituttuja.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.