Ainoa pysyvä elämässä on muutos.
Olemmeko yhä yhtä mieltä?
Aina, ja joskus, mietin mitkä ovat sellaisia asioita, tapahtumia, joiden tiedän vaikuttaneen elämänkulkuuni, persoonaani, minuun eniten.
Ovatko ne luonteenpiirteitäni, mitkä niistä ovat sukupolvien ketjulta perittyjä, mitkä elämän muuttumisen muovaamia? Ovatko ne elämän varrella tapahtuneita asioita, iloja ja suruja, tai ihan vaan pikaisia sattumia? Ovatko ne ihmisiä, jotka ovat pikavisiitillään tai yhdessä kulkemalla pistäneet elämääni uusiin puihin? Ohjaako olemistani eniten opittu käyttäytyminen, niin rakentavassa kuin hajottavassakin tormelluksessa?
Näitä tienristeyksiä joskus mietin, kuten itsekukin. Mikä teihin on vaikuttanut eniten?
Olemmeko yhä yhtä mieltä?
Aina, ja joskus, mietin mitkä ovat sellaisia asioita, tapahtumia, joiden tiedän vaikuttaneen elämänkulkuuni, persoonaani, minuun eniten.
Ovatko ne luonteenpiirteitäni, mitkä niistä ovat sukupolvien ketjulta perittyjä, mitkä elämän muuttumisen muovaamia? Ovatko ne elämän varrella tapahtuneita asioita, iloja ja suruja, tai ihan vaan pikaisia sattumia? Ovatko ne ihmisiä, jotka ovat pikavisiitillään tai yhdessä kulkemalla pistäneet elämääni uusiin puihin? Ohjaako olemistani eniten opittu käyttäytyminen, niin rakentavassa kuin hajottavassakin tormelluksessa?
Näitä tienristeyksiä joskus mietin, kuten itsekukin. Mikä teihin on vaikuttanut eniten?
Vastaukset 31
Vanhimmat
Olen huomannut, että minun elämäni on rytmittynyt 2- ja 3 vuoden sykleihin. Sen jälkeen on tullut aina täysi suunnanvaihdos esim. työpaikkojen opiskelujen yms suhteen. Prosessin käynnistää yleensä tympiityminen, kyllästyminen haasteiden puute. Muutoksen alullepanija olen minä itse eivät olosuhteet..
Mikään ei ole pysyvää. Luonteenikin muuttuu kasvamisen myötä. Ihmisuhteet ovat aaltoilevia vaikka pysyvätkin lämpiminä.
Eniten vaikitti oleskelu ulkomailla, josta sain runsaasti itseluottamusta ja itsetuntemusta. Riskien otto elämässäni eli tiettyjen päätösten tekeminen ilman ennalta varmistettua tulosta kasvattivat paljon.
Olen huomannut aivan saman. Itselläni nuo syklit menevät viiden vuoden jaksoissa. Uskon, että muutoksen synnyttävä voima on nimenomaan se, että uskaltaa kasvaa ihmisenä ja sitä kautta asiat vain vaihtavat suuntaa. On rohjettava hypätä silloin, kun on hyppäämisen aika.
Mikään ei tosiaan ole pysyvää, ei edes se, mikä tuntuu pysyvältä. Ja se tässä elämässä onkin minusta parasta. Aina voi suhtautua vatsaa kutittavalla odotuksella ja ihmetyksellä elämänsä kulkuun, kun ikinä ei tiedä mitä seuraavaksi tulee. Turhautuisin hengiltä, jos tietäisin, että tämä sama jatkuu ja jatkuu.
Omaan elämääni on vaikuttanut aikanaan ainakin päätös lähteä opiskelemaan taidetta. Se oli lähtölaukaus aivan uudelle ja ikiomalle elämänuralle, jota olin jo hyvin nuoresta mielessäni pyöritellyt. Sen jälkeen asiat ovat kulkeneet monellakin tavalla ja saralla oikeaan suuntaan, melkein itsestään.
Mielestäni elämä on valintoja. Niitä on vain uskallettava tehdä ja sen jälkeen kannettava vastuu siitä mitä on valinnut. Ja aina voi valita uudelleen, muuta lopullista ei ole kuin kuolema.
olo; suunnan muuttaminen, ennakoimattoman riskin ottaminen, itse vastaaminen syntyneestä tekeleestä on siis tehnyt sinusta nykyisen ihmisen.
Ihmisen energiakeskusten (7 chakraa) painopisteen väitetään vaihtavan paikkaa 7 vuoden välein, mikä muuttaa elämässä opeteltavan asian uudeksi, tai sitten jo monensilla kierroksiilla eri vaikeusasteelle. Täytyy tutkia elämää eteenpäin, niin jospa vaikka tulee samaan päätelmään. Itse olen huomannut muutaman, jopa 7 - 8 vuoden jaksoja. Opiskelut ja työt tietysti rytmittävät. Mikä sitten saa aikaan ns. alan tai työpaikan vaihdokset?
ja sattumaa. Jos muutos on ainoa pysyvä, ihmiselämässä se kai on kasvua. Voi joko jämähtää paikalleen, piilotella itseltään muumaailman lisäksi (~Pistää pellot kesannolle.), pystyynkuolla. Tai voi uskaltaa katsoa näkemäänsä, muuttua, hypätä.
Tuleeko ihmisestä tienviitta, se vesakosta haettu reunakeppi, jos ei vielä uskalla?
Tai kuten Juicen kappaleessa "puhelinpylvään elämää"; tieto kulkee langoissa, itse vain kannattelee niitä -nykyään tuskin sitäkään.
Sanot: "Ja aina voi valita uudelleen,,,". Lohdullista harhaan kurvailleelle, tai tienviitalle. Aivan irallaan aatteellisista yhteyksistä: Onko tuo armoa, itselle ja muille?
Valitsemalla, vaikeistakin paikoista menemällä ja jokatapauksessa selviytymällä saa rohkeutta elää.
Elämä kulkee "melkein itsestään", kuten sanot, kun uskallettuaan katsoa elämänsä valinnan paikoissa valitsee ja kantaa vastuun. Mikä merkitys sattumalla on? Valitseeko yksilö minne risteyksistä kääntyy ja sattuma on käsikirjoituksen kohtauksien vaihtoehtoisia juonenkäänteitä? Onko se "johdatusta"?
Muutos.
Muutos eri muodoissaan.
Luopuminen on yksi niistä vaikuttavimmista muodoista.
Kun läheinen kuolee yllättäen. Luopuminen. Ja kaikki se, mitä luopuminen tuo mukanaan.
Kun rakkaussuhde päättyy. Luopumista. Ja kaikki se mitä se tuo mukanaan.
Ja suru. Suru on kaiken avain. Ihan tosi.
Suruhan on kaunis, herkkä, rakentava olotila.
Se kuuluu kaikkeen luopumiseen.
Kaikki kasvu (muutos) vaatii ensin luopumista jostakin. Sitä luopuu jostakin, jotta kasvaa uutta tilalle. Ja se luopuminen (vaikka koulun päätäjäiset nuorelle etc.) vaatii oman suruprosessinsa.
Ymmärrätkö?
Ja tuo kaikki on muutosta. Pientä, sievää muutosta tässä olemisessa ja elämisessä. Sitä normaalia arkipäivää, joka jokaista meitä kohtaa.
Rakkauskin kuuluu siihen.
Rakkautta ei voi ottaa.
Sen saa lahjana. Siten sen voi vain vastaanottaa.
Rakkautta voi antaa. Lahjana. Jos on ensin saanut lahjan rakastaa...
Veloituksetta. Ja luottamuksella.
Uutta ei voi rakentaa (muutos), jos yrittää rakentaa sellaisen vanhan perustalle, joka ei kestä. -Kaikkea vanhaa ei täydy purkaa... Kun olisikin sitä viisautta tajuta, mitä purkaa ja mitä ei...
Tienristeyksessä minäkin. Muutoksia tapahtuu. Jotakin muutoksia tapahtuu tiedostamattani. Ja suuri osa muutoksista (sismpäni ulkopuolella) ovat sellaisia, jotka vaativat tietoista tekemistä.
Rakkaus on sellaista, mikä on kaikessa aina mukana. Silloinkin, kun ei ole sitä ihmistä, rakkaussuhdetta.
Mitäpä siihen osaisi lisätä.
Luopuminen, johon voi valmistautua, muuntuu irti päästämiseksi, surutyöksi myös etukäteen. Mihin tulisi valmistautua tiedossa jo olevan lisäksi?
Yllättäen vaadittu luopuminen kirpaisee.
"Jokainen uloskäynti on sisäänkäynti johonkin muuhun." (Stoppard)
Surussa on toivo eteenpäinmenosta. Elämän menetyksen, lopullisen sureminen tuntuu lohduttomimmalta. Lohduttomuus pysäyttää tienristeykseen.
Rakkaus on kuin kauttakulkuliikennettä; lahjan saa lainaksi, välitettäväkseen eteenpäin.
"Rakkaus on sellaista, mikä on kaikessa aina mukana. Silloinkin, kun ei ole sitä ihmistä, rakkaussuhdetta." Ja suurin niistä on rakkaus.
" maailmankaikkeudessa on vain yksi laki joka ei koskaan muutu; se, että kaikki muuttuu ja kaikki on tilapäistä"
Paitsi rakkaus, sen voima ei koskaan muutu, vaikka se itsessään muuttaa kaiken.
,,, ja käärme syö häntänsä.
Rakkaus on se epeli, iiviö, häirikköope,
joka muuttaa minut, muuttaa muut.
Jos minua on joskus rakastettu, voinen luottaa siihen, että joku joskus vielä rakastaa taas.
Jos olen joskus kyennyt rakastamaan, voinen luottaa siihen että osaan vielä uudelleen.
Eli kuin ajatus:
"Kun on siunattu rakkaudella"
(,,,:lesbous suomalaisessa kaunokirjallisuudessa, Saukkonen Helena).
..on vaikuttanut eniten se hetki, kun tajusin, että voi olla täysin oma itseni ja hyvä sellaisena kuin olen.
Uskallus elää!
eli yksityinen kokemus,
jonka kipinä sytytti uskalluksen?
Yleensä rakkaus tekee tuollaista jälkeä. :)
..kyllä se oivallus tulee lopultakin jonain tiettynä hetkenä. "Lamppu" syttyy ja siinä se on!
Tapahtui tietyn tyyppinen valaistuminen.
Se varmaan onkin sellainen kosminen rakkaus, että olemassa oleva itse on oikein.
Rakkaus toiseen ihmiseen on hieno juttu, mutta laajuudessaan sittenkin suppea ja kestossaan satunnainen.
ai kenen mielestä hyvä? et ainakaan monen mieleen täällä.
Kyl kyl, samoil linjoilla ollaan. Ei ole hetkeä ilman muutosta; kasvamista, kuolemista ja syntymistä.
No pidetäämpä tätä nyt sitten terapia viestinä.
Mun elämäni kulkua on muuttanut hyvin monet eri asiat. Niin pienet kuin suuremmatkin. Näin lonkalta voisin heittää aikas monta tapahtumaa..
Mutta tässä viimeaikoina (siis reilu vuosi sitten) kaikkein suurimman muutoksen minussa sai aikaan pikku pikku auto kolari, vähän myöhemmin elämääni hivenen ravisteli "kaapista ulos-tuleminen"
Tässä viimeisen vuoden aikana olen saanut laittaa koko elämäni uuteen järjestykseen. Olen joutunut ajattelemaan paljon asioita. Oli hivenen ongelmia vanhempien kanssa. Oli masennusta ja muuta, eikä elämä oikein tuntunut luistavan.
Pahin vaihe on ohi, mutta kyllä ne vuoden takaiset tapahtumat vieläkin vaikuttaa vähän elämääni.
No sen kolarin jälkeen olen ihan eri ihminen kuin ennen. Ainakin olen saanut paljon itseluottamusta ja opin, että elämässä taitaa olla muutakin kuin urheilu, enkä tunne enää pelkääväni kuolemaa.
En ole koskaan tuntenut, että se olisi ollut mulle mikään rangaistus tai muutenkaan huono kokemus. Se oli vain osa tätä elämää.
Me olemme vain toisillemme ja itsellemme lainassa.
..ja etenkin tuo viimeinen lauseesi kosketti minua.
Juu, samoilla linjoilla myös. Joka päivä tavallaan kuollaan ja synnytään, koska mikään ei ole pysyvää. Se kai tän elämän pelottavuus ja toisaalta viehätys on...epävarmuus. Kuolema elää jokaisessa hengenvedossa. Ainakin mulle itselleni kuoleman kokemusten läheisyys on ollut merkittävää. Olen itse ollut vakavassa auto-onnettomuudessa ja monissa muissa läheltä piti tilanteissa. Olen myös pienestä asti seurannut rakkaiden ihmisten kuolemia, eikä elämä koskaan ole ollut itsestäänselvää missään mielessä. Kuoleman läheisyys tai läsnäolo kirkastaa elämän ja poistaa ainakin osan peloista, jotka usein juontaa juurensa siitä samasta kuolemanpelosta. Nuo hetket ovat tavallaan vähän kuin pieniä valaistumisia, mahdollisuuksia kurkistaa jonnekin tai jostakin ja nähdä kaikki vähän eri valossa tai perspektiivistä...kasvua...kunnes ollaan taas lähtöruudussa tai ainakin melkein.
Onneksi täydellinen tasapaino on elämässä mahdotonta...sehän olisi sama kuin kuolema. Jatkuva muutos, valon ja varjon vaihtelu, elämän ja kuoleman loputon kiertokulku ja kaiken epävarmuus....jatkakaa tästä.
siis joutunut suuremmin treenaamatta tilanteeseen, jossa huomaa ne asiat, joiden varassa elämä kulkee, joihin voi luottaa.
Vaikuttiko "kaapin kaatoosi" se, että kerrot olevasi onnettomuuden jälkeen eri ihminen kuin ennen? Paljon on ollut sinulla ja ihmisilläsi asioita, joihin suhtautua.
karisee, muuttaa suuntaansa, kohdatessa kuolemia, joiden edessä omat toiveet ja pyynnöt eivät tehoa.
Aivan, lähtöruudussa, tai ainakin melkein.
Niin, hieno kirjoitus todella. Lainassa ollaan, mutta toivottavasti mahdollisimman pitkään ja terveinä :) On tämä sen verran hieno juttu tää elämä...alamäistä ja kuopista huolimatta..tai ehkä juuri niiden takia. Mut jokainen hengenveto voi olla viimeinen ja sen yritän muistaa. Tulee mieleen se buddhalaismunkki, joka pakeni kirsikkapuuhun tiikeriä. Tajutessaan oksan katkeavan ja elämän päättyvän tiikerin nälkäiseen kitaan munkki otti suuhunsa kirsikan ja nautiskeli sen makeaudesta. Mikä upea päivä, mikä kaunis kirsikkapuu ja miten makealta se kirsikka maistuikaan.
Hassuun sana muotoon osasit kysymykses heittää.
Millä tavalla mun pitäis toi kysymys ymmärtää?
Toi munkki vertaus oli hyvä. :D
"Onneksi täydellinen tasapaino on elämässä mahdotonta"
Mikään ei ole mahdotonta.
Mitkä asiat muodostaa tasapainon? Mitä on oltava, jotta on tasapainossa?
Tasapainon ja epätasapainon erotus on sinällään täydellinen. Ehkäpä ainoa asia, mikä tässä maailmassa on täydellistä.
Mikä se tasa- ja epätasapainon summa tai erotus sitten on? oiskohan se elämä.
Elämä on täydellistä.
Haluan myös uskoa ettei mikään ole mahdotonta tai paremmin että kaikki on mahdollista :) Täydellistä tasapainoa ei voi olla, kuten ei täydellistä tasapainoakaan....se on se heiluri, joka liikkuu koko ajan noiden kahden välillä tai kiertokulku...olisiko tämä se mitä kuvasit tasapainon ja epätasapainon erotukseksi. Voidaan sanoa että elämä on täydellistä tai että se on epätäydellistä...oikeastaan saman asian jatkumot. Olet täydellinen juuri sellaisena kuin olet, eikä susta mitään vikaa puutu, kuten ei minustakaan. On tää monimutkaista ja kuitenkin ah niin pyhän yksinkertaista. Sun kanssa keskustellessa menee aivot solmuun, mikä on vaan hyvä asia. Pysyypähän hereillä :) Kiitos vaan.
tai sitten en, että ensin sinusta tuli aivan toinen ihminen sitten, hieman myöhemmin muutit kaapista pois. Mietin sitä, että vaikuttiko tuo "uusi ihmisyys" siihen ettet enää tyytynyt asustelemaan kaapissa?
Jopas on huvittavaa. :D *reps*
Tulin kaapista ulos, koska katsoin sen olleen hyvä ajankohta kertoa vanhemmille olevani lesbo.
Tulipahan hoidettua asiat siinä sivussa, että elämä pääsis takaisin omiin juomiinsa.
En nyt varsinaisesti tunne olevani toinen ihminen, mutta käsitys elämästä on muuttunut melkoisesti. Ainakin asioita katsoo eri perspektiivistä.
Tuosta edellistä kirjoituksesta jäi mieleeni perin kryptinen toteamus:
"Täydellistä tasapainoa ei voi olla, kuten ei täydellistä tasapainoakaan."
Täytyy myöntää että ihan viisaita puhut. Olettaen tietysti, että tasapaino on ihan eri asia kuin tasapaino.
Elämä on jo itsessään täydellinen tasapainon järjestelmä. Ottaen huomioon, että elämään kuuluu myös ei eläminen.
Vaikka kaikki tuhoutuisi, se on vain osa tasapainoa. Kaikki oli kunnes tuli tasaus ja kaikki katosi.
Vaikka määreet on järjellä ajatellen aivan päin vastaiset, ne onkin niin lähellä toisiaan, että ne ovatkin yhtä. Toista ei ole ilman toista. Ei ole täyttä ilman tyhjyyttä.
Päästään eroon dualistisesta ajattelusta.
Tyhjyys ja täysi on yksi ja sama.
Näin ajatellen tuli mieleen jo aikas vanha filosofia puolillaan netettä olevasta vesilasista. vaikka vesilasi on puolillaan se voi silti olla kokonaan täynnä tai sitten kokonaan tyhjä. Riippuu miten ajattelee.
Myös puoliksi tyhjä ja puoliksi täynnä. Jos lasi on jompaa kumpaa näistä, niin kumpi on se tyhjä puoli, ylempi vai alempi?
Niinpä niin...aivot solmusta pois vähäksi aikaa taas. Kaikki on tosiaan suhteellista. Ja sen vesilasin tyhjyys tai täyteys riippuu siitä, miltä kantilta sitä katsoo ja kuka sitä katsoo. Jos annat sen lasin minulle, kysyt kysymyksesi saatan pudottaa sen lasin lattialle, jolloin se menee säpäleiksi ja vesi imeytyy lattianrakoihin. Mikä nyt on tyhjä tai täysi?
jolloin tajusin luettuani kirjan virtahepo ...:ssa
mistä kaikki alkoi ja mihin tie vie..siitä kirjasta löysin viisauksia, jotka tiesin mutten tajunnut niitä ennenkuin luettuani ne kirjasta.
kai perustuu uteliaisuutemme, viestintähalukkuus, että tietonsa tueksi joku hetki iskee läpi myös tajun siitä kuinka tie kulkee.
Suurin jysäys oli noin kolmikymppisenä, kun yllättäen huomasin rakastuneeni naiseen. Kiusallista, kurjaa, ihanaa. Kaikki muu sitten on melkein mennytkin suunnitelmien mukaan - jos niitä sattui olemaan. Kerran olin jäädä työttömäksi, mutta sepä tilanne kääntyi viime hetkillä onnekseni, ura vain nousi töyssyn jälkeen. Pani kyllä vakavasti ajattelemaan, tunnen yhä myötätuntoa muita kohtalotovereita kohtaan, joilla ei ole ollut yhtä hyvää onnea matkassa. Ihan puhtaasta onnesta/epäonnesta se monasti on kiinni.
Noin kai se jokseenkin.
Kaikki muut muutokset ovat olleet vähittäisiä ja niihin on ehtinyt sopeutua (eli niitä voi kuvitella tavoitelleensa ja saaneensa). Monet moraalisista fiksaatioistani pohdiskelin ja päätin jo 12-13 vuotiaana, taidan olla jämähtänyt, kun pidän suurimmasta osasta niistä kiinni edelleen. Kaiken kukkuraksi: niiden lisäksi on tullut hankittua muitakin ihanteita, joihinkin on joutunut pettymään, muutamia on pitänyt tarkistaa. Politiikan suhteen on liikkuvuus ollut suurinta, mutta sekin jähmeästi melkein 10v-jaksoissa.
Kirjat taitavat vaikuttaa minuun yleisesti ottaen eniten, kirjallisuudesta saadut ajatukset.
ovat muistutuksia kuolevaisuudestamme. Havainnollistamisvälineitä siitä ettei kaikki ole yksinoman kiinni valinnoistamme. On myös sattuma, onnea ja epäonnea, joista valita. Tietyt sattumat tosin tulevat eteemme vasta valitsemallamme tiellä.
Jos suunnittelee, kaavailee elämänsä mahdollisimman tarkkaan itseään ja olosuhteitaan kuunnellen ja kantaa vastuun valinnoistaan, voiko lopulta todeta, että meni suunnitelmieni mukaan ?
Kehittyykö myötätunto siitä, että edes joskus on joutunut valitsemaan, harkitsemaan elämänsä kulkua ? Ettei koko maailma ole alunalkaen minun, kunhan vain lyön palstani paalutuksen siihen ja pidän tontillani mahdollisimman suurta meteliä.
Aivan! Kuten sanot, vähittäiset muutokset narraavat minua. Sopeutumiseni uskottelen olevan valintojani ja päätöksiäni. Monet on konstit ihmisellä viihtyä elämässään!
Niinpä, jotkut joutuvat pohtimaan olemisensa hyvin varhain, lapsena. Eikä se todellakaan pahaa tee. Aikuisena voi kysyttäessä kerta toisensa jälkeen vääntää rautalankamallia tivaajille.
...sen verran, että useimmat meistä ihmisistä ovat kai "hyviä", ajatellaan hyvää, toivotaan hyvää. Noin ylimalkaan. Kaunosieluinen myötätunto saa aivan uutta syvyyttä, kun yllättäen onkin itse osa jotain näytelmää. Näytelmää, joka ei ole näytelmä, vaan totta. Kyllä se aina jotain uutta tuo nuppiin. Olen vakuuttunut siitä, että ilman epäonnistumisia (omasta syystä tai muista syistä johtuvista) me oltaisiin aika mahdottomia ihmisinä.
Tuo mainitsemasi "itsensä narraaminen", sopeuttava itsesuggestio, on mielestäni suhteellisen välttämätön taito ihmiselle, jos aikoo elää kohtuullisen terveenä ja liikoja raivoamatta tässä maailmassa. Taipuu vaan ei taitu - no ei nyt mihin tahansa tarvitse taipua silti.