Tänä päivänä olen 29- vuotias mies, minulla on oma asunto ja olen onnellinen aikuinen.
Ennen ei ollut niin. Muistan että minua alettiin kiusata kovasti kun olin kolmevuotias. Sain silloin ensimmäiset silmälasini jotka olivat pienillä pojilla siihen aikaan aika kummallisen näköiset, varsinkin niin pienellä kuin minä olin. Pian minut tunnettiin kaikkien muiden lasten puheissa "läskilinssinä". Kun menin ensimmäiselle luokalle kouluun, hetken asiat oli hyvin kunnes isommat oppilaat alkoivat kiusata minua. Tällä kertaa minut nimitettiin "silmälasikäärmeeksi" ja "rillikäärmeeksi". Niinhän siinä kävi että minun omatkin ikätoverini ottivat nämä minua osoittavat kutsumanimet omikseen ja minut tunnettiin pian koko koulussa juuri näillä nimillä. Viidennellä luokalla aloin rukoilla Jumalaa, koska joka ilta sänkyyn mennessäni en osannut tehdä mitään muuta kuin itkeä ja pelätä seuraavaa koulupäivää. Iltaisin sängyssäni vapisten ja itkien aloin ensimmäisiä kertoja ajatella että tapan itseni. Olin yksitoistavuotias. Yläasteelle mentäessä isompien poikien ja tyttöjenkin retuuttaminen oli arkipäivää. Silloin kiusaamistilanteita oppi kuitenkin välttelemään kun yritti pysyä tietyistä porukoista poissa. Ei sitä väistelyä kuitenkaan joka paikassa eikä koko ajan osannut niin hyvin hoitaa ja törmäykset olivat väistämättömiä. Täytin kuusitoista vuotta sinä syksynä kun menin ammattikouluun. Ammattikoulussa olin hiljainen enkä uskaltanut lähestyä muita nuoria, koska itsetuntoni ja kokemukseni kiusatuksi tulemisesta vaikuttivat liikaa sosiaalisiin taitoihini. Ammattikoulua oli käyty ehkä noin kaksi viikkoa kun jouduin saman ikäisten ja vähän vanhempienkin luokkalaisieni painostavaan otteeseen. Olin hento, laiha ja silmälasipäinen hyvin pelokas poika jolla ei ollut mitään saumaa puolustaa itseään vahvempiaan vastaan. Itsemurha- ajatukset alkoivat taas vallata mieltäni, mutta kaikesta huolimatta jaksoin yrittää rukoilla. Se oli ainut keino miten osasin käsitellä taikka purkaa tunteitani, pitää itseni jotenkin järjissäni. Ensimmäisen ja toisen ammattikouluvuoteni aikana minun henkinen terveyteni kuitenkin alkoi pettää, kovasta yrityksestä huolimatta. Voimani alkoivat loppua, lääkäriin en osannut hakeutua enkä voinut myöskään kenellekkään asioistani kertoa. Kaiken taakan ja kärsimyksen suljin sisääni, kunnes mielenterveyteni alkoi rakoilla. Olin pahasti paniikkihäiriöinen, joka tarkoitti sitä etten uskaltanut mennä ihmisten ilmoille esim. kauppaan tai ulos kaupungille. Kuvitelkaa, miltä tuntuisi jos teidat pakotettaisiin hyppäämään kerrostalon viidenneltä parvekkeelta alas ja te tietäisitte että ette voi selvitä siitä hengissä. Viimeiset ajatuksenne ennen hyppäämistä ovat, että ehkä tämä on vitsi tai ehkä näen unta ja pian herään, ehkä selviän jotenkin jos osaan tulla sopivasti jaloillani alas. Katsotte alas näkyykö siellä mitään pehmeämpää kohtaa mihin voisi yrittää tähdätä. Näette mielessänne kuinka maahan tullessanne kuulette selkärankanne rusahtavan poikki ja minkälainen sanoinkuvaamaton kipu siitä syntyy. Olette loppuelämäksenne halvaantuneet. Juuri sellainen tunne minulla oli, kun minun piti kävellä kaupungin läpi lähimpää kauppaan ruokaostoksille. Lisäksi aloin saada pahoja pakko- oireita, saatoin tuijottaa kaksi tuntia yhteen kohtaan sanomatta tai tekemättä mitään. Elämäni tuskaisessa, kuumassa ja hiostavassa pimeydessä oli alkanut.
Ennen ei ollut niin. Muistan että minua alettiin kiusata kovasti kun olin kolmevuotias. Sain silloin ensimmäiset silmälasini jotka olivat pienillä pojilla siihen aikaan aika kummallisen näköiset, varsinkin niin pienellä kuin minä olin. Pian minut tunnettiin kaikkien muiden lasten puheissa "läskilinssinä". Kun menin ensimmäiselle luokalle kouluun, hetken asiat oli hyvin kunnes isommat oppilaat alkoivat kiusata minua. Tällä kertaa minut nimitettiin "silmälasikäärmeeksi" ja "rillikäärmeeksi". Niinhän siinä kävi että minun omatkin ikätoverini ottivat nämä minua osoittavat kutsumanimet omikseen ja minut tunnettiin pian koko koulussa juuri näillä nimillä. Viidennellä luokalla aloin rukoilla Jumalaa, koska joka ilta sänkyyn mennessäni en osannut tehdä mitään muuta kuin itkeä ja pelätä seuraavaa koulupäivää. Iltaisin sängyssäni vapisten ja itkien aloin ensimmäisiä kertoja ajatella että tapan itseni. Olin yksitoistavuotias. Yläasteelle mentäessä isompien poikien ja tyttöjenkin retuuttaminen oli arkipäivää. Silloin kiusaamistilanteita oppi kuitenkin välttelemään kun yritti pysyä tietyistä porukoista poissa. Ei sitä väistelyä kuitenkaan joka paikassa eikä koko ajan osannut niin hyvin hoitaa ja törmäykset olivat väistämättömiä. Täytin kuusitoista vuotta sinä syksynä kun menin ammattikouluun. Ammattikoulussa olin hiljainen enkä uskaltanut lähestyä muita nuoria, koska itsetuntoni ja kokemukseni kiusatuksi tulemisesta vaikuttivat liikaa sosiaalisiin taitoihini. Ammattikoulua oli käyty ehkä noin kaksi viikkoa kun jouduin saman ikäisten ja vähän vanhempienkin luokkalaisieni painostavaan otteeseen. Olin hento, laiha ja silmälasipäinen hyvin pelokas poika jolla ei ollut mitään saumaa puolustaa itseään vahvempiaan vastaan. Itsemurha- ajatukset alkoivat taas vallata mieltäni, mutta kaikesta huolimatta jaksoin yrittää rukoilla. Se oli ainut keino miten osasin käsitellä taikka purkaa tunteitani, pitää itseni jotenkin järjissäni. Ensimmäisen ja toisen ammattikouluvuoteni aikana minun henkinen terveyteni kuitenkin alkoi pettää, kovasta yrityksestä huolimatta. Voimani alkoivat loppua, lääkäriin en osannut hakeutua enkä voinut myöskään kenellekkään asioistani kertoa. Kaiken taakan ja kärsimyksen suljin sisääni, kunnes mielenterveyteni alkoi rakoilla. Olin pahasti paniikkihäiriöinen, joka tarkoitti sitä etten uskaltanut mennä ihmisten ilmoille esim. kauppaan tai ulos kaupungille. Kuvitelkaa, miltä tuntuisi jos teidat pakotettaisiin hyppäämään kerrostalon viidenneltä parvekkeelta alas ja te tietäisitte että ette voi selvitä siitä hengissä. Viimeiset ajatuksenne ennen hyppäämistä ovat, että ehkä tämä on vitsi tai ehkä näen unta ja pian herään, ehkä selviän jotenkin jos osaan tulla sopivasti jaloillani alas. Katsotte alas näkyykö siellä mitään pehmeämpää kohtaa mihin voisi yrittää tähdätä. Näette mielessänne kuinka maahan tullessanne kuulette selkärankanne rusahtavan poikki ja minkälainen sanoinkuvaamaton kipu siitä syntyy. Olette loppuelämäksenne halvaantuneet. Juuri sellainen tunne minulla oli, kun minun piti kävellä kaupungin läpi lähimpää kauppaan ruokaostoksille. Lisäksi aloin saada pahoja pakko- oireita, saatoin tuijottaa kaksi tuntia yhteen kohtaan sanomatta tai tekemättä mitään. Elämäni tuskaisessa, kuumassa ja hiostavassa pimeydessä oli alkanut.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Yhdentoista vuoden kuluttua, ollessani 27- vuotias, olin ajautunut umpikujaan josta ei ollut mitään muuta pelastumiskeinoa kuin hakeutua lääkäriin. Se hetki ennen lääkäriin menoa, KUN MYÖNSIN itselleni että minulla on pahoja mielenterveysongelmia, helpotti minua aivan älyttömän paljon enkä enää kärsityn kymmenen vuoden jälkeen osannut enkä halunnut hävetä "hulluksitulemistani". Ainoa asia joka pyöri mielessäni oli se, että haluan saada apua ja haluan parantua. Haluan tulla normaaliksi, iloiseksi ja TERVEEKSI ihmiseksi. Enää en osannut hävetä lainkaan itseäni. Lääkärin tuoliin istahtaessani tunsin kuinka kevyt olo ja helpotus valtasi ruumiini. Kaikki se minun sisälleni kasaantunut viha, raivo ja paha olo alkoi ikäänkuin murtautua sydämestäni ulos. Yksitoista vuotta ne asiat olivat olleet minun sisälläni. Yksitoista vuotta ehdin kerätä sitä kovaa kipua ja hengitystä ahdistavaa tuskaa sisälleni ja ahtaa ne kaikki oman ruumiini sisälle, päähäni ja sydämeeni. Yksitoista helvetillisen pitkää vuotta, purkamatta niitä kertaakaan sisältäni pois tai päästämättä kertaakaan edes puhdasta ilmaa sisälleni, joka olisi voinut viilentää pahoja tunteita. Nyt lääkärin tuolissa istuessani, kahleet ikäänkuin alkoivat murtua sydämeni ympäriltä. Vaikka olisin kuinka yrittänyt saada niitä äkkiä takaisin kokoon ja teippailla niitä yksitellen yhteen jotta saisin padon pidettyä kasassa, niin en kyennyt siihen millään. Ensimmäisen kahleen murtumisesta lähti äkkiä etenemään nopea ketjujen katkeamissarja jota oli enää mahdotonta pidätellä. Yhdentoista vuoden tuska alkoi tunkea valtavalla voimalla - kuin valtava vesimassa joka on huomannut saaneensa otteen heiveröisestä ja väsyneestä muurista - sisältäni pihalle. Purskahdin itkuun enkä voinut pidätellä sitä mitenkään. En voinut puhua, annoin vain padon purkautua ja helpotuksen täyttää mieleni. Jokainen sana jonka yritin sanoa, jumittui kurkkuun ja nieluun. Luulin tukehtuvani.
Nyt hieman yli kaksi vuotta on kulunut tuosta hetkestä ja olen muuttanut uuden, paremman elämän toivossa kauas muille asuinsijoille. Olen tämän kahden vuoden ajan syönyt mielialalääkkeitä jotka ovat osittain auttaneet minua, mutta eivät täysin. Kovinta työtä olen yrittänyt tehdä itse. Tänä päivänä minua ei kiusata eikä minua pidetä pilkkana. Tai jos pidetäänkin jossain niin se ei minua liikuta. Minulla on oma elämä, saan olla itsenäinen ihminen ja tehdä mitä huvittaa. Kaksi viimeistä vuotta ovat olleet minulle kovaa työtä ja valtavaa kasvun aikaa. Olen enemmän alkanut miettiä elämän peruskysymyksiä, sen tarkoitusta ja sitä, mikä on elämässä oikeasti tärkeää. Olen kokenut ja huomannut, että tärkeintä ei ole raha, ei todellakaan. Jos ikävöi jotakuta tai kaipaa johonkin, ei rahalla saa sitä. Raha ei merkitse yhtikäs mitään silloin kun kysymys on ihmisen onnesta ja terveydestä. Terveyttä, eikä varsinkaan mielenterveyttä voi ostaa millään rahalla. Elän yhä toiveissa että joku päivä vielä parantuisin täysin ja voisin nauttia elämästä kuten tavalliset ihmiset. Koko aikuisikäni tähän asti olen ollu hiukan kuin unessa, tai paremminkin hämärässä. Olen kulkenut epävarmana, pelokkaana täysin tietämättömänä mitä edestäpäin löytää, vähän kuin käsikopelolla. Silti tänään koen olevani onnellinen, joskaan onni ei vieläkään tullut muuttamisesta toiselle paikkakunnalle, vaan omista asenteista ja arvoista joita olen työstänyt pari vuotta. Kun huomaa sen mitä elämältä haluaa, mitkä asiat ovat oikeasti elämässä tärkeitä ja mitä ei ole pakko saada, niin on helppo hengittää ja herätä aamulla uuteen päivään. Voi rehellisesti sanoa aamukahvipöydässä että "helvetti että minä oon maailman onnellisin jätkä!":) Onni tulee ihmisen omasta sydämestä, sisältä, mielestä sekä rakkaudesta ja tyytyväisyydestä itseään ja elämää kohtaan. Minä olen tyytyväinen tänä päivänä elämääni. Söin juuri uunissa lämmitetyn, rapean ruisleivän jonka päälle laitoin meetwurstia ja juustoa. Ai että maistui hyvälle! Ja minulla on vielä leipiä vaikka kuinka paljon, joten olen vapaa tekemään toisenkin jos kovasti haluan. Tämä on onnea!
terveisin Janne
Hei Janne! Tarinasi oli koskettava ja itsekkin olen nyt 25 vuotias ja kokenut myös kiusaamista koko lapsuus ikäni..vihdoin sain nyt hankittua itselleni apua ja toivon että rohkenisin avautumaan ja ehkä joskus saisin paniikkihäiriöni ja kiusaamiset koulussa ja kotona pois mielestäni :) Tämä on ollut todella rankkaa yrittää selvitä päivän rutiineista ja joka päivä pitää psyykata ittiä että pystyis elämään jotenki "normaalia" elämää...toivottavasti monet koulukiusaajat jne ymmärtäisi kuinka paljon he tekevät hallaa kiusatuille.. :(
olen ollut kiusattuna 2 vuotta! ja aion kostaa... esim. he kamppaavat minua maahan... nyt minä aion kampata heidät maahan! toivotaan että saan lopetettua sen omalta osaltani... ;)
ps. Olen 13 v
Näitä selviytymistarinoita lukiessa tulee mieleen, että olisiko se ilo ruisleivän lämmityksestä voitu saavuttaa ilmankin sitä usean vuoden yksinäistä helvettiä? Mitä tekisit nyt toisin jos osallesi ei olisikaan tullut väkivaltaa?
Tunnen yhden, jota kiusattiin päiväkodista asti. Opettajat eivät oikein välittäneet kiusaamisesta. Nykyään hän on jo aikuinen ja ei saa hyvin töitä huonojen arvosanojen takia. Mielestäni hän taisi olla kuitenkin älykäs, mutta kuitenkin...