Monella meistä on koti-kaverina, kissa, koira, marsu, kani, hiiri tms
todella rakas kumppani, mitä hänelle kuuluu,
ja mitä mieltä olet eläin-kumppanista ?
todella rakas kumppani, mitä hänelle kuuluu,
ja mitä mieltä olet eläin-kumppanista ?
mitä asuintoverillesi/lemmikillesi kuuluu
suvi.tuuletar
32170
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 32
Vanhimmat
Voi, minulla on koir asuin/elinkumppanina, enkä voisi kuvitella elämää
ilman tätä uskollista ystävää. Hän kuuntelee ja lohduttaa, saa minut ulkoilemaan
ja hyvälle tuulelle, jos joku murhe painaa päälle
En halua mitään lemmikkiä. Ne sitovat liikaa. Annan mieluummin aikani kanssaihmisille. Pidän enemmän kasveista kuin eläimistä. Nekin ovat parhaimmillaan ulkona luonnossa.
Kesäisin minulla on paljon lemmikkejä, oravia, sorsia, västäräkkejä, pupujussikoita, räklän pahuksia, lokkia, pikkukaloja, hämähäkkejä, kärpäsiä, tuhatjalkaisia, matoja, harakoita, variksia ja se pöhelö tikka joka hakkaa peltihuppua sähköpylväässä.
Ne on kivoja kavereita ne ei sido itseensä ja talvella niillä ja minulla on muut kujeet..
Pidätkö ihmisistä?
Kyllähän lemmikit on kivoja, jos niitä saisi pitää vain sellaiset ihmiset, jotka osaavat ja pystyvät pitämään niistä huolta.
Lemmikin luontaiset, lajille ominaiset piirteet pitäisi osata ottaa huomioon, lemmikkiä valitessa.
Koiria otetaan huusholliin, kun lapset niin halusivat.
Kuitenkaan ei osata, eikä välitetä kouluttaa koiraa, vaan annetaan sen kaikki huonot piirteet tulla vallitsevaksi.
Mielestäni lain pitäisi määrätä kotieläimen lemmikiksi ottavalle koulutusta ja soveltuvuustesti, ennenkuin saa ottaa eläimen kotiinsa.
Koiratarhan lähellä asuvana, näen todella surkeita tapauksia lähes päivittäin.
Känniset taluttavat koiria, repien ja kiskoen niitä hihnassa, karjuen ja huutaen eläimelle.
Pienet lapset taas ulkoiluttavat isokokoisia koiria, joille he eivät mahda mitään, kun koira haluaa "irroitella".
Parhaita kotieläimiä minustakin on ne oravat ja linnut metsässä, sekä kymmenet vesilinnut merellä.
Niitä ei kyllästy katselemaan, eikä niitä tarvitse ulkoilutta eikä ruokkia.
Ymmärrän kyllä, että monesti uskollinen kotieläin on jollekin se ainoa uskollinen ystävä.
Sellaiset ihmiset kyllä, uskoakseni, huolehtivatkin eläimen koulutuksesta ja huolenpidosta.
Hänelle kuuluu pelkkää vanhuutta, ja vaivaisuutta, mutta rakkautta saa, ja antaa.
Itse uskon, ettei ihminen, joka ei rakasta eläintä, osaa todellisuudessa rakastaa ihmistäkään.
Ihan kuin Tase pappa sanoi, eläimen hankkiakseen, pitäisi läpäistä tutkinto. Tosin, paljon perimmäinen ja todellinen tutkinto pitäisi vaatia lasten hankintaan.
Eläin on ihana, mutta tämä saa olla meidän viimeinen. Kun koiran elämä kantaa jopa 20 vuoteen, en enää halua uutta hankkia. Itse kuolen varmasti aiemmin.
.
Minäkin hupakoin...mäykkäristä...nyt tämän viimeisen läpikäytyäni...ei enää kärpästä isompaa.
Kävin ite joskus -70- 80luvukka SKL - kasvattajakurssin, kehäsihteeriksi opein, ja ne tentit oli kyllä vaativia. En ole seurannut viäkö niitä pidetään.
Useinhan koiranpentu valitaan sööttiyden takia, tietämättä mitään millainen on roduntausta, mitä pienempi ego sen isompi koira...ja kun ei taito riitä..saadaan räksy ja vanhempana jopa vaarallinen ´lemmikki´.
Käyn koiranäyttelyissä , ja monasti osun oikeaan kuka lajinsa voittaa...sitä ystävä ihmettelee, olisiko vain aikansa mukana kulkeneen silmää? ;)
Kannatan ehdottomasti jonkunlaista "ajokorttia" vallankin noille isoillekoirille.
Laittaisin sinulle tuhat plussaa, mutta tämä vehkeeni ei suostu niitä antamaan.
Minusta on karmeaa, kun joskus koiranpentu hankitaan perheen lasten pehmoleluksi.
Meillä koiralle on aina annettu oma arvonsa.
Mihin kukakin hankkii vaikkapa jonkin Jättikoiran?
Mihin se mahtuu, mitä se syö, mitä se pask..ulostaa?
Mitäpä se minulle kuuluu.
Rauhaa ja rakkautta tarvii eläin, kuin ihminenkin.
Nyt vain tuosta meidän tytöstä ei enää meinaa nähdä, mitä hän kaipaa. Kulta on meille, itkettää, jo mahdollinen ero. Pikkukulta.
.
Noita ajatuksia kävin itekkin läpi, yritin tolkuttaa itelleni et kysehän kuitenkin on lemmikistä...ei anoasta tyttärestäni...mut en kykene sanoin kuvaamaan miten pelkäsin.
Sinulla on vaikeat ajat tulossa, onneksi osaat ottaa sen reaalisesti...itketään ja surraan sitten yhdessäkin, joskus vain on pakko tuollainenkin kohdata.
Piikki vasta sitten kun ei enää mitään voida tehdä...on minun mielipiteeni. Missä käymme, on ihana ellutohtori ..näkee et on haluamassaan ammatissa, ...parkaisin et miten mä pärjään...jos jotain..., antoi käyntikorttinsa ja sanoi 24/7 soita.
Onneksi ei tarvinnut, vaan soittivatpa vielä kotiin kysyen kuijaa menee? No joo, yksityinen mut siltikin.
Kiitos, että joku ymmärtää yskän, ei vain kettuile.
Kun lemmikki on perheessä lähes 20 vuotta, ei se ole enää mikään tekolempi.
Se on suurta rakkautta, puolin, jos toisinkin. Jos joku ei sitä ymmärrä, on tunteeton kakkiainen.
Nytkin hän tuossa tollottaa minua, taitaa olla aika laittaa hänet sänkyyn. Mustat silmät minua toljottaa, korvat pystyt. Ihana, eläin. Vanha neiti.
.
Olen täysin samaa mieltä, jos ei pysty rakastamaan eläimiä, ei pysty myöskään rakastamaan ihmistä.
Minullakin on onnekseni kesät talvet luonnon eläimiä ympärilläni.
Valitettavasti fasaanit ja oravat ovat tältä seudulta kadonneet, kiitos
villiminkkien. Osa niistä vain pääsee karkuun ja osan ovat päästäneet
nämä vastuuttomat eläinaktivistit.
Olen jyrkästi kettu/minkki tarhausta vastaan, se pitäisi lopettaa suomessakin.
ne eläimet eivät kuulu häkkiin, eivätkä luontoon.
Pidän eläimistä, mutta en lainkaan samalla tavalla kuin tietyistä ihmisistä. Rakastamisesta ei mielestäni voi olla kyse eläimen ja ihmisen välillä. Näin itse arvioituna esim. rakkaussuhteeni toiseen sukupuoleen ovat olleet/ovat hyviä. Noin viisitoista vuotta ulkoilutin seinänaapurin koiria, ehti olla kolme, yksi kerrallaan. Hän sanoi, että muista, että ihminen on tärkeämpi kuin koira, jos tulee vaaratilanne. Hänellä on aina ollut koira, mutta luopui siitä, kun muutin pois. Hän ei mielestään voinut ulkoiluttaa sitä tarpeeksi, vaikka koiralla oli pitkähkö vaijeri, joka antoi melko paljon elintilaa. Hän myös pystyi viemään koiran eläinlääkärille lopetettavaksi eikä halunnut pitkittää tämän elämää sairaana.
Eipä ole enää asuintovereita/lemmikkejä. Exä on siirretty ulkoruokintaan, lapsi on kasvanut aikuiseksi, linnut ja koirat ovat kuolleet enkä enää ole ketään uutta tänne ottanut.
Luonnossa käyn katsomassa erilaisia eläviä säännöllisesti, siellä ne minun nykyiset lemmikkini, villeinä ja vapaina...
Eipä ole enää lemmikkiä minullakaan. Kaksi ihanaa kissaa on ollut. Molemmat löydettyjä. Nuorimmasta jouduin luopumaan, kun imusolmukesyöpä tuhosi kaiken.
Vain 9 vuotiaaksi eli. Toinen oli 15 vuotta, kun vuosi takaperin jouduin luopumaan siitä, kasvaimia oli vatsa täynnä. Ei niitä tuskia voinut enää katsoa.
Se niistä luopuminen on niin raskasta, sitä itketään etukäteen ja jälkeen päin. Vieläkin tulee itku, kun muistelee. Olen päättänyt, ettei enää mitänän eläimiä minulle.
Lapset ovat aikuisia, yksi lapsenlapsi onneksi on, mies ollut taivaan laulukuorossa jo 16 vuotta. Joten yksin asustelen, muutama kärpänen silloin tällöin vierailee....
Löytökissoja olen minäkin toimittanut useita kissatalolle, hoidettaviksi ja edelleen sijoitettaviksi.
nyt kun syksy koittaa näitä kissanpentuja alkaa ryömiä metsistä ihmisasutusten liepeille. Siihenkin ovat syynä kettutarhaajat, he ruokkivat näitä villiintyneitä kissoja tarhoillaan, välittämättä niistä sitten sen enempää.
Ennen naapurin koiria meillä oli kissojen aika, kun naapureilla oli. Ne tulivat meillekin tuuletusikkunasta ja makoilivat aikansa joko sängyllä tai piilopaikoissaan, joita keksivät. Minulla oli isohko komero, jonne oli tuuletusaukosta tullut hiiri. Naapurin kissa nappasi otuksen ennen kuin se ehti tekemään reikiä jokaiseen jauhopussiin.Tuonne komeroon tuli joskus tuhohyönteinen, olikoha riisihärö. en torjuntaan ei kissa riittänyt. Koko komero piti tyhjentää, puhdistaa ja desinfioida. Sen jälkeen olen säilyttänyt kuivatavarat pelti- tai muovitölkeissä.Noista pikkuötököistä en välittäisi seuralaisina, hämähäkit saavat olla, koska pyydystävät muita.
Koira on aina kuulunut elämääni. Tämä kuudes on varmaan viimeinen. Elämässäni on ollut mm. labbis ja dalmatialainen, täysin erilaisia luonteeltaan. Tämän edeltäjä oli saksanpaimenkoira, sen kanssa teimme paljon työtä, mm suojelukoulutusta. Se oli omaa luokkaansa, siitä ei koira parane. Kouluttamaton räyhäävä sakemanni tai muu isokokoinen koira on ympäristölle kauhistus.
Hyvää koirulille kuuluu, makaa tuossa pää jalkani päällä, kesä on ollut ihana. Haisee koiralle, turkki pitäisi taas pestä.
Olemme hoitaneet lapsenlapsia ja koirakin on päässyt kesälaitumelle kirmaamaan vapaana lasten kanssa. Tätä neitoa ei ole koulutettu sen pahemmin, hallitsee kyllä kunnon kotikoiralle tarpeelliset asiat ja sillä on turhankin ystävällinen ja lempeä luonne.
Kaupunkioloissa se vie minut lenkillä säässä kuin säässä ja pitää pirteänä.
Koirat ovat vuosien myötä pienentyneet, ihan siitä syystä, että päivittäinen kymmenen kilometrin lenkki ei enää tule kyseeseen. Tunnista kahteen tulee ulkoiltua päivässä sään mukaan, mutta lyhyemmissä pätkissä.
Kissa on, tosin nyt matkoilla jossakin lähimetsikössä, tulee taas kun joutaa :)
Näitä "matkoilla" olevia kissoja on harmiksi asti. Sotkevat porkkana-, kukka- ym penkit.
Mä vieroksun noita pikkujyrsijöitä. Myyrät syövät pensaiden juuri. Vesimyyrät, jotka elävät muuallakin kuin veden ääreesä, varastavat perunatkin vaosta. Myyrä päivässä turvaa kissan kalsiumin saannin, ja suojelee pensaita juurivarkailta. Hiiretkin olis ikäviä alivuokralaisia, jos ne jostain pääsisivät sisään, rotista puhumattakaan.
Mun pihassa oleilee pari omaa ja muutama naapurin kissa, mutta mun kukkapenkit ja kasvimaat saavat aina olla ihan rauhassa. Mansikoilla on tietenkin mansikkakate. Kukkapenkissä on maanpeittokasvit ja kasvimaalle laitan kylvön jälkeen aina halla-harson. Hallaharso suojaa kylmältä, paahteelta ja kuivumiselta. Se suojaa myös tuholaishyönteisiltä, eikä tarvitse myrkyttää oman maan satoa. Hallaharsoa kannattaa siis pitää aika pitkään.
Kun kasvit ovat taimella, ja hallaharso painaa jo lehtiä mutkalle, otan harson pois. Taimien seasta vain osin vapaa maa ei ole enää houkutteleva paikka kaivauksille. Kävelyväylillä mulla on ruskeita fenolivanerisuikaleita, jotka huuhtelen aina kastelun yhteydessä. Aiemmin mulla oli lautoja kävelyväylänä. Ei tuu rikkaruohoa, ei sotkeennu jalat ja se estää kosteuden haihtumasta. Taimirivit ovat aika tiuhassa ja niiden väliin olen laittanut 7-10 sentin kokoisia kiviä.
Kasvimaiden suojaus ei ole kovin vaativa älylaji, eikä siitä ole mainittavasti vaivaa, mutta joskus tarvitaan jotain, mistä voi valittaa.
Älyä tai ei, mutta minunko pitäisi tehdä tontistani irrallaann kulkeville kissoille suotuisa paikka?
Kerro nyt vielä, älylläsi, että mitä laitan puisille terasseille, ettei kissat käy siinä kuseskelemassa. En todellakaan nauti kissankusen hajusta.
Tota mä just tarkoitin! Ei kivet, hallaharsot ja mansikkakatteet mitään lisäarvoa kissoille tuo vaan Sinulle ja sinun kasvimaillesi. Harmittelemalla ja vihottelemalla et ratkaise olemassa olevaa ongelmaa, mutta voit kokeilla hyviä ehdotuksia, joista koituu muutakin hyötyä.
Teilläpäin on ilmeisesti leikkaamattomia kollikissoja. Leikattu kissa ei vaella pitkälle, eikä ruiki, ellei ole esimerkiksi virtsakiviä. Leikatun kissan pississä ei myöskään ole voimakasta hajua.
Meidän ja naapureiden pihoissa partioivat omat ja naapureiden kissat ovat kaikki leikattuja, eivätkä vieraammat kissat uskalla tulla tämän 6-8 kissan löyhän lauman alueelle. Mulla on talvisin terassilla yksi puinen tuoli ja siinä lampaantalja. Saavat olla ihan rauhassa. Vähän niinkuin homeopatiassa: Vaiva hoidetaan sillä, mikä on sen aiheuttanut.
Jos leikatut kissat eivät viihdy tontillasi, sen ottaa reviirikseen joku leikkaamaton kolli, vaikka vähän kauempaakin tuleva, ja se käy toistuvasti öisillä partiointiretkillään laittamassa omistusmerkkejä. Kissat jakavat joka tapauksessa kaikki maa-aluee omien lakiensa mukaan, sanoi EU-direktiivi mitä hyvänsä.
Karkotteita saa ihan kaupasta...
Puhuva ropotti paras, se vataa ja muistuttaa asioista, ei tuu riitaa, ei väsy eikä tarvi olla huolissaan kuinka se pärjää vaikka olis pitempään poissa kotoa, sen hankin heti kun saavat myyntiin asti niitä !
Siihen asti tyydyn kaksilahkeiseen kollin metästämiseen, seki on hauskaa hommaa, aika kuluu kummasti .
Meillä on parhaimmillaan, tai pahimmillaan, viisi kissaa.
Asuimme maalla, jostain syystä siellä oli paljon hylättyjä kissoja jotka olivat kuitenkin kesyjä. Naapurini teetti kissallaan pentuja, jätti sitten heitteille ja löytyi niitä muualtakin.
Kaiken kaikkiaan olen leikkauttanut ja hommannut kodin ainakin kahdellekymmenelle kissalle.
Kaikki sen aikuiset kissat, jotka jäivät meille asumaan, ovat saaneet armollisen lopun tultuaan vahuuden takia siihen kuntoon että elämä olisi ollut yhtä kärsimystä.
Eläin rakkaan hyvän eläinlääkärin avustuksella on loppu tullut, kaikki ovat haudattuna mökillemme samaan paikkaan. Siellä on myös pieni pikinokka Ruotsin lapinpystykorva Emma, vieläkin on ikävä, Emma eli 16-vuoden kunnioitettavaan koiran ikään.
Nyt on yksi kissa, Kaapo, hain sen edempää, netissä oli ilmoitus että kissa annetaan pitovaikeuksien takia, Kaapo joutui olemaan paljon yksin kerrostalossa, se ei sopinut tämän kissan luonteelle lainkaan.
Kaapo on ollut meillä yli viisi vuotta, On tasavertainen, tärkeä perheenjäsen. Saa olla vapaasti ulkona, on onnellinen ja tasapainoin kissa.
Silloin viiden kissan aikaan ei hoitaminen tuntunut raskaalta kun olin nuorempi, iso työ niissä oli, onneksi naapurit toivat kaloja ruuan jatkeeksi.
Sinähän olet pelastanut monet kisut, hyvään elämään. On se kiva, että vielä on eläinrakkaitakin ihmisiä. Tuntuu vaan noita kissan ja koiran vihaajia olevan joka puolella.
Eläinten asuinpaikka on ehdottomasti maalla , kerrostalot on eläimille suurta kärsimystä, en ota koiraa, en kissaa kerrostaloon kärsimään, samoin asukkaat karsii niistä.
Minun rakas koirani oli japaninpystykorva,14 ihanaa vuotta olimme toistemme parhaat kaverit.
Kun aikoinaan näin sellaisen koiran ensimmäisen kerran,ajattelin silloin et tollanen se on.Näin kohtalo ohjasi,kissamme katosi ja sen tilalle tuli tämä ko.koiralapsukainen.
Vuosien varrella meille kotiutui myöskin kulkukissa ja he pikkuisen taistelivat mun suosiosta.Kaikki meni hyvin,kun muutin puutalosta kerrostaloon,kissalle täytyi löytyä uusi koti,se ei ollut koskaan asunut kerrostalossa,pääsin kissan menneisyyden jäljille.
Se sai kodin tuttava rouvan luota ok-talosta ja eli pitkälle yli 20 v saakka,eläinlääkärin mukaan.
Koirastani jouduin luopumaan kuitenkin ennen sitä,raskain päätös mitä olen joutunut ikinä tekemään.
Muutama päivä meni sumussa,en muista päivistä,ajankohdista mitään.
Aivan kuin minussa olisi tapahtunut henkinen kuolema koirani lähdettyä.
Uutta en ole voinut ottaa juuri senvuoksi,luopuminen oli niin raskas asia,koska sinun pitää päättää toisen kuolemasta.Se on niin väärin.
Olisin toivonut et koirani olisi nukahtanut viimeiseen uneen luonnollisesti,viereeni.
Se olisi ollut helpompaa.Tuossa uurnassa se oottaa nyt minua,lähdemme sitten yhdessä tuonpuoleiseen.
"suvi.tuuletar"
Aattelinpa kaivaa verta nenästäni ja laittaa tähän lainauksen yhdestä kommentistani toiseen aloitukseen.
"Asian voisi kuvailla siten että tappajakoiran omistajakaan ei voi ymmärtää koiranvihaajia. Oma kun on kotioloissa niin lutunen tai puutarhassa hiipivää Kissaansa kyynelehtien, rakkaudella katseleva.
Tämä siis ei mitään vihaa minnekään, vaan silkkaa opetusta"
H. :)
Et sinä kaiva verta nenästäsi.
Juuri noinhan se on, meidänkin katti on niin lutunen kotona, mutta vihaa lajitovereitaan, on tappelun arpia kaulalla kun muina miehinä astelee ruokakupille yöllisiltä retkiltään. Ei tulisi mitään jos vielä olisi useampi kissa kuten aikaisemmin.
On voinut tappaa vaikka valkoselkätikan, se ei ymmärrä harvinaisuuden päälle.
Sitä voi pitää ulkona kun ei ole kovin lähellä tietä eikä naapureita kesällä, talvella kylillä ei liiku takapihaa edemmäksi.
Kissa on peto, ei se kaikki eivät kesyynny kunnolla kuin päällisin puolin, joskus pedon luonne tulee helposti esiin, itse erehdyin varoittamatta silittämään Kaapoa mahan puolelta kun oli sylissä, iski hampaansa ranteeseeni.
Tuli viikon antibioottikuuri kun ranne turposi ja tulehtui.
Kyllä katti tiesi mitä tuli tehtyä, mateli maassa jaloissani hyvä että ei itkeä tirauttanut.
Kaikesta huolimatta kissa on minulle hyvin rakas, en luopuisi siitä mistään hinnasta.
:D
Voi auli-auli, nauratti, vakava asia.
Kaapo kaunoinen.
Meilllä taitaa tuon oman lemmikin viimeiset ajat olla käsillä.