Kävelen pitkin metsätietä. Ympärilläni on pelkkää pimeyttä.
Suunnistan muistojeni varassa, tiedän että muutaman metrin päässä on pieni lampi.
Kävimme siellä usein pieninä, vaikka vanhempamme kielsivät. Se oli yhteinen salaisuutemme.
Olit paras ystäväni, rakastin sinua. Mutta nyt olet poissa, poissa tästä maailmasta.
Saavun lammelle, se on pysynyt muuttumattomana lähes koko elin-ikäni, lampeni.
Istuudun sen reunalle, lampi on joskus ollut koristelampi, mutta nyt se on kasvanut lähes umpeen.
Kaivan nyytistäni kynttilän, sytytän sen ja katselen ympärilleni. Puiden ääriviivat näyttävät uhkaavilta, mutten välitä, ne ovat vain puita.
Katselen lammen pintaa, se on aivan tyyni. Näen kuvani sen pinnasta, hymyilen. Minua on sanottu kauniiksi, en sitä mielestäni ole, kasvoistani kuvastuu suru, suru, joka on varjostanut elämääni lähes koko elämäni.
Kaivan pienen purkin nyytistäni ja avaan sen. Pillereitä, pakotieni tästä maailmasta. Kaadan pillerit kädelleni, niitä on monta, eri kokoisia ja muotoisia. Olen säästänyt niitä, ajatellut, että tämä ei voi mennä pahemmaksi. Olin väärässä.
Avaan suuni ja pistän pillerit sinne. Nielaisen, kurkussani tuntuu oudolta, mutten välitä, se on kohta ohi. Laskeudun selälleni ja katselen taivasta, tähdet tuikkivat kauniina, niin etäisinä.
Suljen silmäni.
Olen tulossa rakas.
A/N: tässä tämä oli, en ole kovin hyvä kirjoittamaan, mutta oli pakko kirjoittaa jotkin ja päätis sitten julkaista tämän sitten täälle teidän kiusaksenne...
Suunnistan muistojeni varassa, tiedän että muutaman metrin päässä on pieni lampi.
Kävimme siellä usein pieninä, vaikka vanhempamme kielsivät. Se oli yhteinen salaisuutemme.
Olit paras ystäväni, rakastin sinua. Mutta nyt olet poissa, poissa tästä maailmasta.
Saavun lammelle, se on pysynyt muuttumattomana lähes koko elin-ikäni, lampeni.
Istuudun sen reunalle, lampi on joskus ollut koristelampi, mutta nyt se on kasvanut lähes umpeen.
Kaivan nyytistäni kynttilän, sytytän sen ja katselen ympärilleni. Puiden ääriviivat näyttävät uhkaavilta, mutten välitä, ne ovat vain puita.
Katselen lammen pintaa, se on aivan tyyni. Näen kuvani sen pinnasta, hymyilen. Minua on sanottu kauniiksi, en sitä mielestäni ole, kasvoistani kuvastuu suru, suru, joka on varjostanut elämääni lähes koko elämäni.
Kaivan pienen purkin nyytistäni ja avaan sen. Pillereitä, pakotieni tästä maailmasta. Kaadan pillerit kädelleni, niitä on monta, eri kokoisia ja muotoisia. Olen säästänyt niitä, ajatellut, että tämä ei voi mennä pahemmaksi. Olin väärässä.
Avaan suuni ja pistän pillerit sinne. Nielaisen, kurkussani tuntuu oudolta, mutten välitä, se on kohta ohi. Laskeudun selälleni ja katselen taivasta, tähdet tuikkivat kauniina, niin etäisinä.
Suljen silmäni.
Olen tulossa rakas.
A/N: tässä tämä oli, en ole kovin hyvä kirjoittamaan, mutta oli pakko kirjoittaa jotkin ja päätis sitten julkaista tämän sitten täälle teidän kiusaksenne...
Vastaukset 2
Vanhimmat
Onhan näitä luettu. Alku lupasi parempaa kuin mitä loppu antoi.
Mutta muita näytteitä luen aina mielelläni. Ihminen on kehityskelpoinen luontokappale. Tarvitaan vain remmi.
Olen kokevinani tekstissäsi jonkinlaista ilmaisun helppoutta ja sujuvuutta (joko luontaista tai työn kautta siihen saavutettua, millä ei tietenkään ole mitään väliä). Kyllä sinulla näyttäisi kynä kädessä pysyvän, mutta tekstisi sisältö tuntui aika kliseiseltä. Kenenkään ei tule ymmärtää tätä väärin, olen kyllä kliseiden ystävä, ja varmaankin niitä on teidän kirjailijoiden helppo ja hyödyllinen harjoittelumielessä pyöritellä. Itsekin sanoit, että oli "pakko kirjoittaa jotain" eli jotain sinussa kytee, ja nyt ehkä sitten odottelemme vain sitä 'originellimpaa' ideaa, jonka kautta kykysi todella pääsevät oikeuksiinsa. Jonain näistä päivistä. =)