Tarinani on pitkä ja kysymykset asiaan liittyen ovat tarinan lomassa.... mutta. En kysele itseni vuoksi, en mieheni, vaan lasten. Mitkä ovat parhaat keinot toimia lasten kannalta?
Tilanne on se, että yhteenmuutto miehen kanssa alkaa olla lähiaikoina edessä, minun kotiini siis. Miehellä on kaksi taaperoikäistä, minua ei ole äitiydellä vielä siunattu (josko koskaan)
Miehen toiveesta olemme lasten kanssa olleet alusta lähtien tekemisissä miltei aina, kun he isällään ovat. Suhteen ollessa vielä hyvin nuori, koetin itse pitää hieman "väliä" lapsiin, en siis mennyt käymään tai "ollut kotona", kun mies ehdotti tapaamista yhdessä. Tämä vain siksi, että suhteemme oli hataralla pohjalla, enkä tahtonut, että lapset tottuvat ja tykästyvät uuteen aikuiseen, joka mahdollisesti poistuu heidän elämästään. Mutta miehen ja minun suhteen kasvaessa ja siirtyessä vakaammalle pohjalle tapaan lapsia nykyisin aina kun he ovat isällään, ja toivoisin tapaavani heitä useamminkin, varsinkin kun isänsä tapaa heitä useamman kerran viikossa.
Ja siitä pääsemme ensimmäiseen ongelmaan. Joka on se, että lasten äiti on tiiviisti kuvioissa mukana.
Mies pyrkii siis tapaamaan lapsiaan muutaman päivän välein, joka minusta on aivan loistojuttu, sillä lapset ovat hyvin kiintyneitä isäänsä ja isä lapsiinsa. Mutta ongelma (minulle) on se, että mies tapaa lapsiaan AINA lasten äidin luona, jolloin he puuhaavat yhdessä ns. vanhana perheenä. Joka on tietysti tavallaan aivan ihana asia, että vanhemmat tekevät asioita YHDESSÄ, sovussa, lasten kanssa. Mutta. Aina? Minä en ymmärrä. Pitäisikö minun? Itse ajattelen niin, että olisi mukavaa, jos mies hakisi lapset itselleen iltapäiväksi/illaksi ja puuhaisimme yhdessä jotain. Siis ainakin välillä. Sillä koska lapset ovat isällään (poikkeuksia lukuunottamatta) joka toinen viikonloppu, niin se ensimmäinen päivä on varsinkin ujommalta lapselta taas totuttelua minun seuraani. Itse ajattelisin niin, että tuo ujous ehkä hälvenisi/helpottuisi, jos tapaisimme lasten kanssa myös tuolla väliajalla. Mutta käsittääkseni lasten äiti ei tahdo, että isä "ottaisi" lapsiaan tällä väliajalla (ja nyt tulee se ilkeä osuus; paitsi silloin, kun hänellä olisi muuta menoa ja hän tarvitsisi ns. lapsenvahtia)
Ja tästä pääsimme lasten äitiin. Hän on siis uudessa suhteessa. Ja käsittääkseni kaikki ns. lämpimämmät tunteet ovat mieheni ja tämän naisen väliltä kuolleet. Siis mieheni puolelta, sillä ainakin häntä ärsyttää usea sama asia kuin itseänikin... :( Meidän suhteemme alkoi aivan liian pian heidän eronsa jälkeen, ja tästä olen pahoillani, ja pahoitteluni olen ilmaissut myös lasten äidille. Mutta tästä on nyt jo kuitenkin aikaa. Ero oli melko vaikea, ja tuntuu siltä, että lasten äiti ei olisi millään tahtonut miehestä päästää irti. Ja minun on myönnettävä, että minusta tuntuu yhä siltä. Hän soittaa miehelle usein, ja välillä jopa monta kertaa esim. illan aikana(ja ilmeisesti varsinkin jos tietää minun olevan paikalla/miehen olevan luonani). Usein puhelu alkaa jollain lapsia koskevalla asialla ja jatkuu aivan muilla aiheilla. Miten minun pitäisi tähän reagoida? Varsinkin kun mies kiusaantuu näistä puheluista, hermostuukin usein. Mutta miehen negatiivisiin puoliin on mainittava, hän välttää riitaa viimeiseen asti. Eikä sano, että ei tahdo juoruilla puhelimessa, vastailla kysymyksiin omasta elämästään tai kuunnella naisen kiukuttelua milloin mistäkin asiasta (omien sanojensa mukaan toimia naisen likasankona), sillä todennäköisesti jos hän sanoisi lasten äidille; "älä soittele turhaan/älä kiukuttele minulle", tuloksena olisi todella muheva riita. Voinko rohkaista miestä joko olemaan vastaamatta lasten äidille (tosin, puheluhan saattaa koskea myös tärkeitä lasten asioita...) tai "rohkaisemaan" mielensä, että nostaisi aiheesta kissan pöydälle; "älä soittele minulle kuin tyttökavereillesi" ja ottamaan vastaan asiasta mahdollisen myrskyn? Vai onko normaalia, että yhteisiä lapsia omaavat ovat noin läheisissä väleissä? Olen ehkä tyhmä, mutta en todella tiedä.
.........
Tilanne on se, että yhteenmuutto miehen kanssa alkaa olla lähiaikoina edessä, minun kotiini siis. Miehellä on kaksi taaperoikäistä, minua ei ole äitiydellä vielä siunattu (josko koskaan)
Miehen toiveesta olemme lasten kanssa olleet alusta lähtien tekemisissä miltei aina, kun he isällään ovat. Suhteen ollessa vielä hyvin nuori, koetin itse pitää hieman "väliä" lapsiin, en siis mennyt käymään tai "ollut kotona", kun mies ehdotti tapaamista yhdessä. Tämä vain siksi, että suhteemme oli hataralla pohjalla, enkä tahtonut, että lapset tottuvat ja tykästyvät uuteen aikuiseen, joka mahdollisesti poistuu heidän elämästään. Mutta miehen ja minun suhteen kasvaessa ja siirtyessä vakaammalle pohjalle tapaan lapsia nykyisin aina kun he ovat isällään, ja toivoisin tapaavani heitä useamminkin, varsinkin kun isänsä tapaa heitä useamman kerran viikossa.
Ja siitä pääsemme ensimmäiseen ongelmaan. Joka on se, että lasten äiti on tiiviisti kuvioissa mukana.
Mies pyrkii siis tapaamaan lapsiaan muutaman päivän välein, joka minusta on aivan loistojuttu, sillä lapset ovat hyvin kiintyneitä isäänsä ja isä lapsiinsa. Mutta ongelma (minulle) on se, että mies tapaa lapsiaan AINA lasten äidin luona, jolloin he puuhaavat yhdessä ns. vanhana perheenä. Joka on tietysti tavallaan aivan ihana asia, että vanhemmat tekevät asioita YHDESSÄ, sovussa, lasten kanssa. Mutta. Aina? Minä en ymmärrä. Pitäisikö minun? Itse ajattelen niin, että olisi mukavaa, jos mies hakisi lapset itselleen iltapäiväksi/illaksi ja puuhaisimme yhdessä jotain. Siis ainakin välillä. Sillä koska lapset ovat isällään (poikkeuksia lukuunottamatta) joka toinen viikonloppu, niin se ensimmäinen päivä on varsinkin ujommalta lapselta taas totuttelua minun seuraani. Itse ajattelisin niin, että tuo ujous ehkä hälvenisi/helpottuisi, jos tapaisimme lasten kanssa myös tuolla väliajalla. Mutta käsittääkseni lasten äiti ei tahdo, että isä "ottaisi" lapsiaan tällä väliajalla (ja nyt tulee se ilkeä osuus; paitsi silloin, kun hänellä olisi muuta menoa ja hän tarvitsisi ns. lapsenvahtia)
Ja tästä pääsimme lasten äitiin. Hän on siis uudessa suhteessa. Ja käsittääkseni kaikki ns. lämpimämmät tunteet ovat mieheni ja tämän naisen väliltä kuolleet. Siis mieheni puolelta, sillä ainakin häntä ärsyttää usea sama asia kuin itseänikin... :( Meidän suhteemme alkoi aivan liian pian heidän eronsa jälkeen, ja tästä olen pahoillani, ja pahoitteluni olen ilmaissut myös lasten äidille. Mutta tästä on nyt jo kuitenkin aikaa. Ero oli melko vaikea, ja tuntuu siltä, että lasten äiti ei olisi millään tahtonut miehestä päästää irti. Ja minun on myönnettävä, että minusta tuntuu yhä siltä. Hän soittaa miehelle usein, ja välillä jopa monta kertaa esim. illan aikana(ja ilmeisesti varsinkin jos tietää minun olevan paikalla/miehen olevan luonani). Usein puhelu alkaa jollain lapsia koskevalla asialla ja jatkuu aivan muilla aiheilla. Miten minun pitäisi tähän reagoida? Varsinkin kun mies kiusaantuu näistä puheluista, hermostuukin usein. Mutta miehen negatiivisiin puoliin on mainittava, hän välttää riitaa viimeiseen asti. Eikä sano, että ei tahdo juoruilla puhelimessa, vastailla kysymyksiin omasta elämästään tai kuunnella naisen kiukuttelua milloin mistäkin asiasta (omien sanojensa mukaan toimia naisen likasankona), sillä todennäköisesti jos hän sanoisi lasten äidille; "älä soittele turhaan/älä kiukuttele minulle", tuloksena olisi todella muheva riita. Voinko rohkaista miestä joko olemaan vastaamatta lasten äidille (tosin, puheluhan saattaa koskea myös tärkeitä lasten asioita...) tai "rohkaisemaan" mielensä, että nostaisi aiheesta kissan pöydälle; "älä soittele minulle kuin tyttökavereillesi" ja ottamaan vastaan asiasta mahdollisen myrskyn? Vai onko normaalia, että yhteisiä lapsia omaavat ovat noin läheisissä väleissä? Olen ehkä tyhmä, mutta en todella tiedä.
.........
Vastaukset 3
Vanhimmat
Kuten varoitin, juttu on pitkä... :)
.....
Minun on myönnettävä, en pidä lasten äidistä. Olen tavannut hänet kerran ohimennen, ja se vain vahvisti käsitystäni, että hän on juuri sellainen ihminen, johon en niinkään välitä läheisemmin tutustua. Tosin varaan oikeuden muuttaa mieleni, jos tulen häneen tutustumaan paremmin ja hän osoittautuu täysin erilaiseksi, kun olen hänet "luokitellut" :D Mutta minun tämänhetkisistä tunteistani häntä kohtaan huolimatta hän on lasten äiti, paras mitä he voivat pyytää. Sillä vaikka en hänestä ihmisenä pidä, niin uskon hänen olevan kaikille lapsilleen aivan loistava äiti.
Täytyykö minun jatkossa niellä vastenmielisyyteni tätä ihmistä kohtaan ja pyrkiä hänen kanssaan läheisimpiin väleihin? Varsinkin, kun hän ei minusta myöskään pidä. Mitä äidit toivovat lastensa isien uusilta kumppaneilta?
Mutta ehkä se tähdellisin ongelma; minun roolini tulevassa perheessä? Vaikka voin sanoa rakastavani näitä kahta lasta, ja ikävöin heitä kovasti aina näkemisemme väliajat, ei minusta koskaan tule ÄITIpuolta, sillä mielestäni äidin ja isän velvollisuutena (ja oikeutena) on lasten kasvatuksellisesta puolesta huolehtiminen. Tämä minun ajatusmaailman mukaan tekee ihmisestä Äidin tai Isän. Totta kai toimin vastuullisena, rakastavana aikuisena, (keinoemo on mielestäni erittäin osuva titteli:)mutta missä menee se ns. raja, mihin asioihin minä voin puuttua ja neuvojani antaa, miten määritellään vanhemman uuden kumppanin velvollisuudet? Ja oikeudet, onko niitä? Mies sanoo; "komenna kuin omiasi komentaisit", mutta tämä on lapsettomalle vaikeaa. Voinko toimia, kuten KUVITTELISIN omieni kanssa toimivani? Vaikka tämä olisi ristiriidassa sen kanssa, miten mies OMIEN lastensa kanssa toimii? Miten vanhempi ylipäätään suhtautuu omien lastensa kasvatukseen liittyviin "vinkkeihin", kuten -ethän riehuta lapsia juuri hetkeä ennen uniaikaa, ja sitten kiroa, kun he eivät malta rauhoittua nukkumaan? En ole äiti, en äitipuoli, kaveri en lapsille koskaan tule olemaan. Olen jotain muuta, se keinoemo, mutta mitä kaikkea se käsittää?
Puhumme miehen kanssa näistä asioista melko paljon, mutta kokemuksia muilta kaipaisin. Tarinoita; miten teillä? Löytyy paljon juttuja, jotka käsittelevät lapsettoman miehen ja "lapsellisen" naisen yhteiselämää, mutta mitään konkreettista en asian toisinpäin ollessa ole löytänyt.
Olen tänne ennenkin kirjoitellut, mutta kirjoitellaan nyt sitten taas. :) Eli lapseton nainen olen, miehelläni kaksi lasta ja yhteiseloa on nyt takana muutama vuosi. Kovasti mietit asioita. :) Niin minäkin mietin aikoinaan, joskaan en miehen eksää vaan juurikin tuota omaa rooliani.
Mielestäni sinun pitää pitää ajatuksesi erossa miehen eksästä. Anna heidän keskenään löytää oma tapansa kommunikoida. Voit toki keskustella asiasta miehen kanssa ja ilmaista, mikäli jokin asia sinua mietityttää, mutta noin muutoin... Oli se miten älytöntä tahansa ja luotat kuitenkin mieheesi, niin anna hänen hoitaa koko juttu. Sinulla ei myöskään ole mitään velvoitteita lasten äitiä kohtaan, eikä hänellä sinua. Tai no se yksi on: molempien tulee kunnioittaa toisiaan, eli lapsille ei äidistä/äitipuolesta mutista. Mutta tekstistäsi paistaa, ettei teillä ilmeisesti kumpikaan sitä teekään. Turhaan siis mietit pitäisikö välit olla läheisemmät tai tuttavallisemmat. Ei tarvitse. Eiköhän se riitä, että kun tapaatte, osaatte käyttäytyä asiallisesti kuin ihmiset konsanaan. Itse en näiden muutaman vuoden aikana ole miehen eksää kertaakaan edes tavannut, mutta kun niin tapahtuu, niin tuskin mitään ongelmaa on. Käsipäivää ja tervehdys, meillä ei loka lennä kumpaankaan suuntaan.
Mitä taas tulee omaan rooliisi lasten kanssa, se muodostuu aikanaan. Älä tee tiukkoja linjauksia itsellesi etukäteen, tai ainakin anna itsellesi lupa joustaa niistä myöhemmin. Toiset suosivat vetäytyvää taktiikkaa, minä en. Minusta se vastuullisena aikuisena oleminen edellyttää, että ottaa siis sanan mukaisesti vastuuta lapsista. Ja kun sen tekee, sitä väistämättä osallistuu lasten kasvatukseen arjen kautta.
Meillä ajan kanssa ollaan edetty siihen, että minäkin ideoin miten voisimme osallistua lasten koulun käyntiin enemmän, missä vaiheessa opetamme sitä ja tätä, onko jokin harrastus järkevä jne. Mutta se tulee luonnostaan kun lapsiin kiintyy ja heistä välittää. Sitä haluaa lasten parasta ja miehen kanssa emme halua olla vain "viikonloppupaikka", vaan osallistua aktiivisesti lasten elämään muutenkin. Eikä toistaiseksi ainakaan näytä siltä, että lasten äiti olisi asiasta pahana, vaan ennemminkin taitaa iloita, että saa apua vastuun kannossa ja arjessa. Ei se kasvatuksellisen vastuun ottaminen ihmisestä äitiä tai isää tee, vanhemmuus on jotain paljon paljon enemmän. Minä olen lapsille tärkeä ihminen, mutta äiti on äiti ja iskä on iskä.
Tietenkään kaikki tämä ei ollut alkuun helppoa, kun pelkästään siinä oli opettelemista, että milloin lasta pitää komentaa, milloin halata, milloin antaa periksi ja milloin pistää jäähylle. Kun ei omia lapsia ole, yksinkertaisetkin asiat tuntuvat yllättävän monimutkaisilta. Ja kun siinä vieressä on vielä se valvova silmä jatkuvasti arvostelemassa. :D Mutta kyllä aika opettaa, ja se silmä kun siltä vain kysyy. Huumori pitää muistaa ja iloinen mieli. Asioista ei kannata tehdä suurempia kuin ne ovat, vaikka tunteet myllertäisivätkin (tätä en tosin itse osannut ;)).
Toivottavasti näistä on jotain apua. Mitään yhtä oikeaa tapaa toimia ei kuitenkaan ole, nämä ovat vain esimerkkejä minun elämästäni.
Kylläpäs tuli tekstiä! :)
Olen uusperhetilanteessa ollut jo pari vuotta. Meillä on myös uusperheessämme kaksi lasta.
Sinä et mielestäni ole äitipuoli, etkä keinoemokaan. Sinä olet aikuinen, joka on yhdessä lasten isän kanssa vastuussa lapsista, kun he teillä ovat. Ei sinun tarvitse ottaa mitään roolia tai muottia, johon survoutua. Sinun ei tarvitse olla lapsia kohtaan tietynlainen, riittää että olet oma itsesi :) Kohtele teitä kaikkia kotonanne olijoita (itsesi mukaan lukien) tasavertaisesti, eikä ongelmia pitäisi tulla.
"Mies sanoo; "komenna kuin omiasi komentaisit", mutta tämä on lapsettomalle vaikeaa. Voinko toimia, kuten KUVITTELISIN omieni kanssa toimivani? Vaikka tämä olisi ristiriidassa sen kanssa, miten mies OMIEN lastensa kanssa toimii?"
Yleisohjeena painottaisin toisen kunnioittamista vanhempana. Eli myötäile miehesi päätöksiä asioissa, jotka koskevat lapsia. Jos et ole tyytyväinen johonkin toimintatapaan, niin vedä mies syrjään niin että lapset eivät kuule ja keskustele asiasta.
Meillä "mukauduttiin" toistemme kasvatustapoihin sulavasti. Emme oikeastaan ole keskustelleet, kuinka toimisimme toistemme lapsia "ojentaessa". Tärkeintä on se, että kun tulee kinkkinen tilanne niin ensin kuunnellaan mitä lapsella on asiaan sanomista ja sitten aikuiset selvittävät asian, jonka jälkeen tulee ratkaisu. Lapsille on tietenkin kerrottu, että aikuista totellaan, oli se sitten kumpi tahansa. Tämä on toiminut ja ristiriidoilta on vältytty.
Sitten muihin juttuihin, eli miehesi exään. Olen oman exäni kanssa erittäin hyvissä väleissä, eli hyviä ystäviä ja joskus juttelemme puhelimessa muutakin kuin lapseen liittyviä asioita. Soittelemme ehkä kerran viikossa, emme suinkaan joka päivä. Alussa se ärsytti avopuolisoani, mutta kun herrat olivat muutaman kerran istuneet samassa kahvipöydässä niin yhteinen sävel löytyi ja sen jälkeen on kaikki ollut ok. En nyt ala sinua patistamaan samaan kahvipöytään miehesi exän kanssa, mutta avoin ilmapiiri ja niitä näitä juttelu voi auttaa asiaa. Jos miehesi exä soittelee jopa useasti saman päivän aikana, niin kyllä se minuakin häiritsisi. Joku raja pitää jokaisella asialla olla. Kehottaisin miestäsi ilmaisemaan nätisti, että nyt ei ehdi puhua tai soitellaan, kun on tärkeää asiaa.
Seuraavaksi se, että miehesi menee exänsä luo lapsia tapaamaan. Hieno juttu, mutta jos miehelläsi on mahdollisuus työltään ja heillä on yhteishuoltajuus, niin miksi eivät lapset voi olla hänellä useamminkin? Miksi joka toinen viikonloppu? Harva tapaamisoikeus on tn. ajanut tilanteen tuohon nykyiseen, eli miehesi menee exänsä luo lapsia tapaamaan, koska exä ei "anna" lapsia hänelle. Se asia ei ehkä sinänsä sinulle kuulu, mutta voit mielestäni reippaasti ilmaista tyytymättömyytesi (jos sellaista on) sitä kohtaan, että miehesi "luuhaa" exänsä luona niin usein. Ehkä miehesi voisi sopia exänsä kanssa erilaisen järjestelyn? Miehesi voisi myös kysyä, mikä on syynä sille, että lapset eivät voi hänellä olla väliajalla, jos siihen on mahdollisuus?
"Mitä äidit toivovat lastensa isien uusilta kumppaneilta?"
Jos kyseessä on normaali tilanne, eli eron jälkeistä katkeruutta ei ole puolin tai toisin, niin äidit varmaan pääasiallisesti haluavat, että heidän lapsiaan kohdellaan hyvin ja että heillä on hyvä olla. Uskoisin, että aikuisten asiat (riidat jne) halutaan pidettävän poissa lasten silmistä (ja korvista). Loput onkin sitten puhtaat vaatteet ja säännöllinen ruoka :D En voi kyllä puhua, kuin oman ja lähipiirini puolesta. Jollakin toisella voi olla asiasta eri käsitys.
"Mihin asioihin minä voin puuttua ja neuvojani antaa, miten määritellään vanhemman uuden kumppanin velvollisuudet?"
Mielestäni voit ottaa kantaa ja antaa diplomaattisia neuvoja kaikkeen, mikä sinun talouttasi koskee. En näe, että sinulla mitään velvollisuuksia on, muuta kuin tietenkin huolehtia lasten turvallisuudesta. Jos kokee uusperheyden velvollisuutena, niin siitä voi ongelmien syntyessä tulla rasite. Kannattaa siis olla avoimin mielin :) Toivottavasti tästä oli sinulle apua.