Joo, voi syyttää mun teini-ikääki (15v) et joskus oon tällalailla mut en tiiä.
Joinaki päivinä oon silleen että nauran itteni kipeäks ja hymyilen, eli oon ihan ilonen ja normi, mut sit seuraavana päivänä saatan olla niin vitun surullinen ja syytän itteeni kaikesta.
Mulla ei oo kavereita. Naurakaa vittu vapaasti. En oo mitenkään omasta mielestä erilainen, ihan normi 15v tyttö joka tykkää muodista ja laittaa hiuksia, meikit jne. S
Syytän itteeni oman elämäni tuhoamisesta melkeinpä joka päivä, joskus enemmän ja joskus vähemmän. Mm. sillälailla että tutustuin tyyppeihin jotka sitten vaan puukotti selkään ja alko käyttäytyä niinku ei ois ikinä mua tuntenutkaa. Luokassa oon se ainoa jolle opettajan pitää aina valita joku pari vaikka johonki vitun paritehtävään tai ryhmätyöhön. En pysty puhumaan kellekkään koulussa, jos joku tervehtii ja kysyy kuulumisia niin just ja just uskallan piipittää jotain vastaukseksi, luulen aina että kaikki jotka juttelee mulle jotain niin ne vaan haluu saada hyvät naurut tai jotain paskaa.
On haukuttu läskiks, rumaks, friikiks. Pidän itseäni siis ihan kauniina, ja en ole mikään vitun läski, vaikka tiedän sen, niin kaikki toi paska mitä mulle sanottiin sattu pahasti.
Oon varautunu muiden ihmisten seurassa, koulussa en puhu kellekkään yhtään mitään jos mulle ei ensin puhuta. En yksinkertaisesti uskalla. En oo ennen ollu tällanen. Pari vuotta sitten olin ihan erilainen.
Ja teen jotain mitä en ikinä uskonu tekeväni elämässäni. Viiltelen. Enkä vaan kokeiluhalusta, pidän sitä itelleni joskus rangaistuksena ja joskus henkisen kivun lievityksenä. Tuntuu ettei se fyysinen kipu sillon oo mitään siihen henkiseen verrattuna. En oo nyt pitkään aikaan veitseen koskenu, mutta tuntuu siltä että lähiaikoina tartun siihen taas kuitenkin. Arvet joita en voi peittää edes meikillä on jäänyt käsiin, ja en voi laittaa enää tiettyjä vaatteita mistä pidän enää päälle, arvet näkyis. Isä on huomannu mun arvet, äiti, oikeestaan varmaan kaikki mun perheenjäsenet, mut ei ne oo sanonu yhtään mitään.
Ajattelen itsemurhaa ja kuolemaa oikeasti tosi paljon, joka päivä oikeastaan. Tunnen itteni niin vitun hyödyttömäksi, ja tuntuu ettei kukaan välitä.
Jouduin kasilla koulukuraattorille sen takia koska mulla ei oo kavereita. Sanoin että oon ihan okei sen kanssa, ja muut ihmiset huolehtii liikaa ja tekee tästä jutusta ongelman ja vaikeuttaa mun elämää. Käynnit jäi sitten siihen. Nyt en tiiä oliko se hyvä vai huono juttu. En tiiä itekkään valehtelinko vai en sillon ku sanoin sille ettei se ole mulle ongelma.
En viitti puhuu tästä vanhemmille. En tiedä oisko mulla jonkun sortin masennus tai jotain paskaa...
Vaikutan varmasti teille monille joltain säälittävältä 15-vuotiaalta lissulta joka ei osaa kirjoittaa muuta ku tällasta sekavaa paskatekstiä. Mut joo...
Joinaki päivinä oon silleen että nauran itteni kipeäks ja hymyilen, eli oon ihan ilonen ja normi, mut sit seuraavana päivänä saatan olla niin vitun surullinen ja syytän itteeni kaikesta.
Mulla ei oo kavereita. Naurakaa vittu vapaasti. En oo mitenkään omasta mielestä erilainen, ihan normi 15v tyttö joka tykkää muodista ja laittaa hiuksia, meikit jne. S
Syytän itteeni oman elämäni tuhoamisesta melkeinpä joka päivä, joskus enemmän ja joskus vähemmän. Mm. sillälailla että tutustuin tyyppeihin jotka sitten vaan puukotti selkään ja alko käyttäytyä niinku ei ois ikinä mua tuntenutkaa. Luokassa oon se ainoa jolle opettajan pitää aina valita joku pari vaikka johonki vitun paritehtävään tai ryhmätyöhön. En pysty puhumaan kellekkään koulussa, jos joku tervehtii ja kysyy kuulumisia niin just ja just uskallan piipittää jotain vastaukseksi, luulen aina että kaikki jotka juttelee mulle jotain niin ne vaan haluu saada hyvät naurut tai jotain paskaa.
On haukuttu läskiks, rumaks, friikiks. Pidän itseäni siis ihan kauniina, ja en ole mikään vitun läski, vaikka tiedän sen, niin kaikki toi paska mitä mulle sanottiin sattu pahasti.
Oon varautunu muiden ihmisten seurassa, koulussa en puhu kellekkään yhtään mitään jos mulle ei ensin puhuta. En yksinkertaisesti uskalla. En oo ennen ollu tällanen. Pari vuotta sitten olin ihan erilainen.
Ja teen jotain mitä en ikinä uskonu tekeväni elämässäni. Viiltelen. Enkä vaan kokeiluhalusta, pidän sitä itelleni joskus rangaistuksena ja joskus henkisen kivun lievityksenä. Tuntuu ettei se fyysinen kipu sillon oo mitään siihen henkiseen verrattuna. En oo nyt pitkään aikaan veitseen koskenu, mutta tuntuu siltä että lähiaikoina tartun siihen taas kuitenkin. Arvet joita en voi peittää edes meikillä on jäänyt käsiin, ja en voi laittaa enää tiettyjä vaatteita mistä pidän enää päälle, arvet näkyis. Isä on huomannu mun arvet, äiti, oikeestaan varmaan kaikki mun perheenjäsenet, mut ei ne oo sanonu yhtään mitään.
Ajattelen itsemurhaa ja kuolemaa oikeasti tosi paljon, joka päivä oikeastaan. Tunnen itteni niin vitun hyödyttömäksi, ja tuntuu ettei kukaan välitä.
Jouduin kasilla koulukuraattorille sen takia koska mulla ei oo kavereita. Sanoin että oon ihan okei sen kanssa, ja muut ihmiset huolehtii liikaa ja tekee tästä jutusta ongelman ja vaikeuttaa mun elämää. Käynnit jäi sitten siihen. Nyt en tiiä oliko se hyvä vai huono juttu. En tiiä itekkään valehtelinko vai en sillon ku sanoin sille ettei se ole mulle ongelma.
En viitti puhuu tästä vanhemmille. En tiedä oisko mulla jonkun sortin masennus tai jotain paskaa...
Vaikutan varmasti teille monille joltain säälittävältä 15-vuotiaalta lissulta joka ei osaa kirjoittaa muuta ku tällasta sekavaa paskatekstiä. Mut joo...
Vastaukset 10
Vanhimmat
Mene takaisin sinne kuraattorille.
Kannatan myös tuota kuraattoria, sillä jos omille vanhemmille puhuminen ei tunnu jostain syystä luontevalta. Tuskinpa kuraattori sua käännyttää ovelta ympäri ja sanoo, että sulla oli sillon mahdollisuus jota et käyttänyt (:
Ja sitäpaitsi, joskus tarvitsee vähän aikaa ennen kuin tajuaa mitä mieltä jostain tilanteesta oikeasti on.. kuraattori varmasti auttaa sua eteenpäin :)
Tsemppiä.
Justhan sä ite selitit ongelmas. Älä rakenna mitään muurii ympärilles vaan oot oma rento ittes ja puhu ihmisille. Jos aina piipität jotai ihan randommii niille jotka tulee puhuun sulle niii totta helvetissä ne nauraa sulle. Puhu kunnolla ja jos se mitä ne sanoo sulle nii on sun mielestä vittuilua näpäytä takasin. Rohkeuttavaan
mulla on toisaalta vähän sama, mut toisaalta tosi erilainen juttu. kavereita on ja ei kukaan ikinä uskois miten ahdistunu oon melkeen aina, koska piilotan sen tosi hyvin. mut jotenki vaan välillä ei pysty muuta aatteleenkaan kun itsemurhaa. enkä mä tiiä mitä tän asian kanssa tekis, oikeesti en mä voi mennä minnekään puhumaan kellekään enkä ees oikeestaan haluais, mutta tuntuu vaan et pilaan oman elämäni olemalla tälläne surullinen koko ajan :( mut koita sä jaksella, et oo yksin tässä maailmassa vaik tiiän et välillä varmaan siltä tuntuukin..
Edellinen kirjoittaja sais ite kyl hirttää ittensä. Who cares?
Aloittajalle ja toiselle epätoivoiselle: Älä missään nimessä luovuta! Mene puhumaan äidillesi, vaikka teillä ei olisi mitenkään hirveän hyvät suhteet, on hän kuitenkin sun äitis ja varmasti rakastaa sua ja haluaa sulle vaan ja ainoastaan hyvää! Sulla on koko elämä edessäsi, et voi aavistaakaan että miten ajatuksesi muuttuu kun kasvat aikuiseksi!
Tai mene kuraattorille tai muulle opettajalle sanomaan ongelmistasi! Sun pitää nyt toimia! Älä missään nimessä jatka viiltelyä tai ajattele kuolemaa tai itsemurhaa..
Olen melko samaa mieltä tuon "happy ending" kirjoittajan kanssa. Emme voi tehdä päätöksiä puolestasi. Neuvoja tosin voimme antaa, mutta ne ovat kaikki melkeinpä saman laisia. Itse sanon että jos haluat lopettaa elämäsi niin senkus teet sen. Mikäpä sinua estäisi? Voithan toivoa että kuoleman jälkeen pääsee parempaan paikkaan joten miksipä täälläkään enää kituuttaa? Jos tämä viestisi on jonkinlainen avunhuuto niin ikävä kyllä täällä Suomi24:ssa emme tarjoa pelastuksia. Tapa jolla saisit apua on mennä psykiatrille mutta se on turhauttavaa (tiedän kokemuksesta). Joten valitse viisaasti, pieni emo-ystäväni.
Mä muitten tavoin suosittelen sitä kuraattorille menemistä kyl, vaik se voi tuntuuki vaikeelta kertoo jolleki face to face tällasist asioist ja näin, nii siitä saattaa olla hyötyy, kannattaa kokeilla (:
Mut toi teksti oli miltei ku mun kirjottama siit puuttu vähän (mm läskiks haukkumine ---> anoreksia ja sitte kroonine valehtelu koska pelkäsin jos paljastan itestäni jotain nii sitä käytetää mua vastaa) ja tosin en oo viillelly, mut harkinnu ja itteeni kuitenki muin keinoin satuttanu ja oon saman ikänen ja samaa sukupuolta kans, tosin erona on se et mul on yks ystävä joka asuu liian kaukana ja oon sen kaa yhteyksis liian vähä ja must tuntuu et se on mulle tärkeempi ku mä sille D: mut si jotai pintapuolisii kavereit on vähä..
Mut mee ihmees sinne kuraattorille, oot ihana ja hyvä et jaksoit kertoo ees täällä vähän, tästä se lähtee! Älä vaan tapa ittees, ja suosittelisin jättää ton viiltelynki pois, oot ihana, voimia
ootko alottaja raumalta?
toijalasta
en____kykene_____lukemaan________nuin_______pitkää_______tekstiä
eikä tarvihe sanoo sitä vittua joka välis