Tsemppiä liikuntavammaisille!!!

Ihanaa kuulla että sinulla on hyväksyvät ystävät ja työkaveritkin ovat suvaitsevaisia =)

Itse menetin aika monta kaveria sen jälkeen kun jouduin tähän tilanteeseen. En ilmeisesti sopinut heidän imagoonsa, mutta toisaalta, tämä oli myös hyvä elämänkoulu. Siinä eroteltiin jyvät akanoista ja vain tosiystävät jäivät. He kohtelevat minua tasavertaisena eivätkä anna vammani häiritä. Ne muut taas, jotka hylkäsivät, jaksavat vieläkin nyrpistellä nenäänsä kun vastaan sattuvat kävelemään. Ilmeisesti pelkäävät että invalidisoituminen on tarttuvaa lajia.

En todellakaan ymmärrä sitä ajatusta perusterveiltä, että mitä ihmeen häpeämistä on siinä jos joku muu joutuu käyttämään apuvälineitä selvitäkseen.

Monesti olen kohdannut myös tämän ilmiön, että kun menen vaikka täpötäyteen raitsikkaan, ihmiset pitävät istumapaikoistaan kynsin ja hampain kiinni ettei vaan tarvitsisi terveitä jalkoja rasittaa seisomalla. Ja jos erehdynkin sanomaan että voiskos päästä istumaan, käännetään kasvot kohti ikkunaa ja ihmetellään että onpas lämmin/sateinen sää ulkona.Ei ne kepit ole kuitenkaan kyllästetty millään näkymättömyysnesteellä.Ja en tosiaan ole ainoa invalidi joka joutuu tälläisen kohteeksi. Siis mikä helvetti ihmisiä oikein vaivaa?
Tosin poikkeuksiakin löytyy jotka sitten osaavat ajatella järjellä ja ovat kohteliaita,ja suurkiitos heille siitä!! Mutta valitettavan usein tosiaan tilanne on juuri se että olet yhteiskunnan hylkiö jos et ole perusterve.

"Tiedä sitten miten vammasta kannattaa ilmoittaa, kun se on hyvin lievä, ei vaikuta elämääni paljoakaan, mutta haluan rehellisesti kertoa, että olen pikkuisen erilainen kuin moni muu."

Samaa olen miettinyt itsekin, kun joskus olen harkinnut profiilin tekoa jonnekin treffipalstalle. No, on jäänyt aina tekemättä kun en ole keksinyt miten asian muotoilisi.
Ap:n puolesta olen iloinen, että satuit törmäämään siihen hyvään tyyppiin. Itselläni alkaa kai kolmenkympin kriisi pukata päälle, koska viime kuukausina on alkanut tuntua niin pahalta yksinolo, ja halu löytää kumppani on koko ajan mielessä.
Ehkä voisin löytääkin jonkun jos heittäisin kaikki vaatimukset romukoppaan, mutta siinä pettäisin itseäni. Ja vaatimukset eivät siis kohdistu ulkonäköön, vaan luonteeseen. Haluan miehen, jolla on edes samansuuntaiset arvot itseni kanssa. En haluaisi ajatella, että perussairauteni vuoksi on vaan parasta napata kiinni ensimmäinen joka minut huolii, vaan haluan ihan oikeasti löytää sen elämänkumppanin, joka tekee arjesta vähän helpompaa, ei vaikempaa...
Ai niin, miehen löytämisessä ei suinkaan auta se, että perussairauteni lisäksi olen ujo, introvertti ja sosiaalisissa tilanteissa aina täysin pihalla. :D