Roslund & Hellström: Tyttö katujen alla

Ruotsin uuden dekkaristiparin kirjojen sijoittaminen tänne jännitysosastolle ei ole ihan oikea ratkaisu. Toisaalta, kaunotaiteilun ja jännityksen välistä puuttuu kokonaan osasto "Sosiaalidekkari", jota tämä teos epäilemättä on.
Tekijöillä on vankka kokemus rikoslain molemmilta puolilta ja se näkyy. He kuljettavat sujuvasti rinnakkain kahta tarinaa, saman asian tutkintaa yksilötasolla ja koko EUn mittakaavassa.
Ensisilmäyksellä tuntuu luonnottomalta ajatus katulapsista Tukholmassa. Jossain Pietarissa, ehkä, mutta pohjoismaisen hyvinvointivaltion ytimessä?

Keskushahmo, komisario Ewert Grens saa ruuhkaiselle työpöydälleen uuden jutun. Sairaalan kellarikäytävälle on ilmestynyt rotansyömä ruumis. Samanaikaisesti puretaan aamuyöllä bussilastillinen huumattuja lapsia keskustan kadulle ja jätetään kuin jätelasti.
Samasta on kyse, lapsista joita kukaan ei kaipaa eikä etsi. Grensin tutkimuksissa selviää, että Tukholman maanalaisissa tunneleissa, viemäri- ja kaapelikäytävissä asuu kymmeniä ihmisiä, joiden henkilöllisyys ei ole tiedossa. Työtoverien uurastus paljastaa, että samanlaisia lapsijätelasteja on kipattu muuallekin Länsi-Eurooppaan. Romania on ulkoistanut ja kilpailuttanut sosiaalihuoltonsa oikein kapitalismin parhaiden perinteiden mukaisesti. Poissa silmistä, poissa mielestä.
Grensin hahmo on äärimmilleen viety. Raivoisa, töykeä, tehokas ja samalla riipasevan surullinen. Vain päivittäiset käynnit hoitokodissa vaimon vierellä ja ajoittaiset yksinäiset tanssihetket Siw Malmkvistin 60-luvun hittien tahdissa pehmentävät mieskuvaa.
Siwinhän me varttuneet muistamme meidän Lasse Mårtensonin vaimona, silloin joskus.
Kirjan kerronta kulkee kahdella tasolla. Tässä ja nyt apaattinen tunnelista pinnalle noussut tyttö istuu vaiti kirkossa. Mitään ei tapahdu, päivä kuluu ja vain elämänsä katulapsityölle uhrannut diakoni yrittää saada kontaktia. Pari päivää aiemmin alkava aikataso lähestyy hitaasti nykyhetkeä, tutkimusten edetessä. Konstailematon, looginen kerrontakuvio vailla kikkailua.

Kirjan lukeminen on raskasta. Asian vuoksi, ei kerrontatyylin tai kielenkäytön.
Kysymykset, sanattomatkin, ovat painostavia eikä vastauksia ole.
Rohkenen suositella.

"Kaikki mikä tässä kertomuksessa on epätodennäköistä on totta."
Tekijät

"Pahinta ei ole se, että on poissa kotoa. Pahinta on se, ettei kukaan etsi."
Michaela, 16 v, katulapsi