Muita yksinäisiä nuoria aikuisia?

Et ole yksin. Olen ikäisesi ja samankaltaisessa tilanteessa. Olen kyllä aina ollut itsenäinen enkä ole kaivannut valtavaa populaatiota ympärilleni, mutta viime vuosina on alkanut tuntua, etten tunne ketään eikä kukaan tunne minua. En päästä ketään lähelle, suru on jumittunut sisälleni. Perhepiirissäni surua ei ole juuri näytetty ja minusta tuntuukin, että jos itkisin ahdistustani, kukaan ei osaisi auttaa minua vaan ahdistuisi minun ahdistuksestani. Tai sitten minut leimattaisiin suvun heikoksi lenkiksi ja alettaisiin etsiä syyllisiä.

Kannattaa yrittää uudelleen...elämässä joutuu pettymään ja usein..mutta siltikin voi mennä eteenpäin ja onnistua. Jos olet ikääkuin liian ylivilkas ja puhelias-oletko koskaan käynyt tukimuksissa?(voi olla luonteen ominaisuutesikin:)) Sinulla voi olla pulputuksen takana vaikka adhd tai kilpirauhasen liikatoiminta..tai sitten sinun pitää opetella rauhoittumaan ja kuuntelemaan. Älä usko että kaikilla ikäisilläsi olisi aina menoa...Kylläpä on niitä jotka valittavat tismalleen samaa asiaa! Oletko ajatellut mennä vaikka työväenopistoon? Musiikki? teatteri? liikunta..kielikurssit yms..netistäkin voi joskus löytää kaveria mutta mietipäs noita edellisiä juttuja..Onnea matkaan! :)

Nojoo, elämänohjeiden ja muiden "näin pääset ongelmastasi eroon" tyylisten heittojen heittely on helppoa - ulkoistetaan vastuu jollekin muulle niin voidaan tuntea että autettiin jotenkin vaikkei tarvinnutkaan tehdä mitään asian eteen. Yksinäisyys on kuitenkin jotain minkä voittamiseen tarvitaan toisen ihmisen olemassaoloa, ei direktiiviä.

Ehkä olisi aika ottaa lusikka kauniiseen käteen ja turhaakin turhempien ohjeistusten sijaan tarjota jotain joka nyt edes teoriassa voisi auttaa - Miksi kävelevä kinkku kertoisi nälkäiselle mistä ruokaa löytää sen sijaan että hyppäisi lautaselle? Eikö siinä ole jotain... perustavaa laatua olevaa vääryyttä jolle en nyt keksi mitään hienoa sanaa?

Voit ihan vapaasti siis pistää viestiä jos haluat puhua asioista jotka painaa mieltä tai ihan muuten vaan jutella. En tiedä olenko kummoinen ystävä, mutta olen sen verran avoin luonteeltani että saat kyllä oikein yrittämällä yrittää ennenkuin rasitun :)

Erakoilla on kaikista hauskinta, usko pois.

Hei!

Laita ihmeessä sähköpostiosoitteesi, jos et halua, että joku sinut tunnistaa, tee vaikka pikaisesti uusi :) Olen kans 19-vuotias yksinäisyyttä kokeva nainen, Oulusta. Olisi kiva tutustua!

rölli!

Hetkinen muutin mieleni.Tähän osoitteeseen kari.kyttälä@poliisi.fi.Odotan innolla viestejänne.

Huijasin, en ole poliisi,Ei kai mua nyt rankaista.apuva!Pahoittelen. Mutta ei kannata tosissan luottaa netissä liikkuviin hörhöihin.

Nimi ei miestä pahenna, jos ei mies nimee

Joo-o.

Minultakin on mennyt koko nuoruus ohi. Hauskanpito. Ensirakkaus. Kaikki mitä nuoruuteen normaaleilla ihmisillä kuuluu.

Menin lukioon toiselle puolelle Helsinkiä jostain syystä, jota en vieläkään oikein käsitä. Samalla katosivat ylä- ja ala-asteelta peräisin olevat KOULUkaverit, joiden kanssa en tosin tekemisissä koulun ulkopuolella juurikaan ollut. Lukiossa "tunsin" pinnallisesti yhden käden sormilla laskettavan määrän ihmisiä.

Lukion jälkeen luin pääsykokeisiin ja pääsin suoraan yliopistoon. Tutustuminen uusiin kanssaopiskelijoihin oli tehty meille helpoksi: kaikenmaailman pippaloita ja tapahtumia järjestettiin ennen opiskelujen alkamista. Jotenkin onnistuin jättämään tuonkin mahdollisuuden käyttämättä. Nyt olen opintojeni loppupuolella enkä tunne koulustani kuin muutaman ihmisen, joista yhden kanssa olen tekemissä koulun ulkopuolella pari kertaa vuodessa. Muilla vuosikurssilaisillani on ystäviä satapäin - onhan koulussamme opiskelijoitakin tuhansia. Eniten ottaa päähän se, että nämä "verkostoitujat" ovat vieneet kaikki parhaat työpaikat, vaikka he eivät ole taidoiltaan sen parempia kuin muutkaan. Itse en kehtaa mennä esimerkiksi firmojen järjestämiin tapahtumiin, koska olisin siellä ainut, joka ei tunne ainuttakaan toista.

Sitä väkisinkin ajattelee, että itsessä täytyy olla jotakin vikaa. Olen kaksi kertaa mennyt täysin uuteen sosiaaliseen ympäristöön (lukio ja yliopisto) enkä ole kummallakaan kerralla onnistunut saamaan yhtäkään kaveria.


Tsemppiä kaikille!

kyllä meitä on vaikka kuinka paljon!

Minusta on harmi, että kaltaisiasi yksinäisiä nuoria on Suomi täynnä. Miksi yksinäiset nuoret ei näe läheisiä kohtalotovereitaan, jotka ovat vailla ystäviä ? Sinulle on ehdottomasti myönteistä, että olet puhelias. Itse nuorena keksin, että pääsen paremmin kontaktiin muiden kanssa: osoittamalla hyvää huumorintajua, laskemalla leikkiä ja hymyilemällä vieraillekin ihmisille. Myös uteliaisuus on plussaa ja usein olemalla avoimen kiinnostunut toisista ihmisistä saat uusia ystäviä. Älä puhu vain itsestäsi, kysele kaikkea mahdollista nuorilta joitten seuraan haluaisit päästä. Aloita vaikka uusi harrastus - miten olisi melonta ? suunnistus tai vaikka erämaaretkeily, missä lajeissa olisit varmasti yksi nuori muitten joukossa. Syvempi ystävyys vie aikaa, ja sellaiset suhteet hioutuvatkin vasta pitemmän ajan kuluessa. Kaltaisiasi hyviä ystäviä tarvitsevat mm vammaiset ja maahanmuuttaja nuoret Olen itse nuorena jättänyt kaikki kouluaikaiset kaverini, jotka käyttivät kohtuuttoman paljon alkoholia, mistä en pitänyt. Uusia ystäviä sain tyttöporukoista, joitten mukana lähdin kesäisin Interrailille. Tässäkin on yksi idea.. Kerää 3-5 tytön tai nuoren porukka ensi kesän Interrailille tai Lapin vaellukselle.
Minä olen itse 55-vuotias ja netin kautta sain uuden ystävän Turkin matkalle. Hänen kanssaan jaamme naisten salaisuuksia, mitä en kerro muille kavereillenikaan. Etäisyys ei haittaa, kun soittelemme ja lähettelemme e.maileja toisillemme.
Kesän blogikirjoituksissani kerron uudesta ystävästäni ja lomastamme :
http://kaukomaa.blogspot.com/
Tsemppiä sinulle jatkossa.

Mä oon myös tosi yksinäinen.Mulla on rakastava perhe,äiti,isä ja kaksi siskoa,ja pari kaveria mutta kun jouduin kuntoutuskeskukseen jossa oon päivät pitkät yksin huoneessani ja surffailen netissä.Kukaan ei puhu mun kanssa vaikka pyytäisin,ei lähde lenkille eikä edes kato mun kanssa telkkaria,tänne mut on hylätty ja valitetaan etten oo tarpeeksi sosiaalinen.Kyllähän mä puhuisin ja olisin iloisempi jos joku sattuisi joskus juttelemaan mun kanssa mut ei noi hoitajat välitä musta.Sitte jos joskus oon niin masentunut ja ahdistunut että viiltelen tai hajotan tavaroita niin valitetaan siitä,miksen tullut puhumaan hoitajille että on kurja olo,mut eihän ne kuuntele!Kotona asiat on paremmin mut kun pääsen kotiin vaan kuuden viikon välein yhdeksi yöksi,joka kerta tulen itkien takaisin kun haluaisin vaan jäädä perheen ja kavereiden luo,ne rakastaa mua mut täällä ollessani ne ei voi auttaa mua.En ymmärrä miksi joudun olemaan täällä,eristyksissä.Oon ollut täällä yli kaksi ja puoli vuotta,nyt vasta on alettu puhumaan että voisin ehkä muuttaa pois.Nyt pelottaa että pärjäänkö enää muualla,oonko liian laitostunut jo kun oon ollut ja kärsinyt täällä niin kauan.Elossa mut pitää vaan toivo siitä että vielä joskus pääsisin perheeni luo,lähelle niitä asumaan eikä mun tarvitsisi elää yksin.Välillä vaan tuntuu etten jaksa enää odottaa,että olisi helpompi vaan luovuttaa ja kuolla niin ei tarvitsisi kärsiä.

Täällä kans yksinäinen tyttö.. Onhan meitä näköjään jonkun verran.. Kiva tietää ettei ole ainut nuori ihminen, joka joutuu lähes joka ilta nyhjöttämään yksin kotona.

Tytöt eli naiset eivät koskaan ole yksinäisiä paitsi jos elopainoa on yli sata kiloa tai pollassa viiraa. Laihduttakaa tai menkää ryhmäterapiaan.

Yks juoppo tuli kerran jutteleen.

En etsi sit seuraa mitenkään erityisesti, mut kerrompa omankin tarinan.

Pitää tässä itsekin purkaa, kun satun olemaan aloittajan ikäinen mies Suomen kartan puolivälissä sijaitsevalta rannikolta. Vaikka miehen iässä olenkin niin näytän liian pojalta ja tämä herättää ikäisissäni naisissa ilmeisesti vihan tunteita.

Olen huomannut, että vaikka kavereita onkin ja pukeudun siististi, opiskelen ja pitäis olla kaiken jotenki ok ajokortittomuutta lukuunottamatta. Harrastan melko aktiivisesti kahta lajia, toista kesällä, toista talvella. Silti puuttuu jotain olennaista. Tunnen itseni yksinäiseksi kaikkien pussailevien parien rinnalla kaupungilla. Tytöllä ja pojalla kummallakin leveä hymy. Mutta kumma kyllä, muutamat tutut tytöt joita olen tuntenut melko kauan, eivät ollenkaan ole ärsyyntyneitä seurastani, ulkonäössänikään ei kuulemma ole vikaa. Nämä tosin ovat jo ihan nuoruudentuttuja ja varattuja.

Jotenki alkaa suorastaan vituttaan tämä sama kuvio: Koulu, koti, harrastus jossa ei muutenkaan pahemmin vastakkainen sukupuoli liiku ja sieltä taas kotiin. Opiskelupaikassa missä aloitin, niin ei mennyt montaa päivää, kun luokan ujoimmillakin pojilla oli jo tyttöjen kans juttuja. Suoraan ilmaisten: vittu tää on perseestä, mut koittas kestää.

Kohtalotovereita löytyy aina, kukaan ei ole yksin tilanteissa, aina on joku samassa jamassa, vaikka toivottomalta tuntuukin!

Tulipas romaani, mut propsit lukijalle. Olen sairaana, joten ajankohta on erikoinen!

Nuori ehkä nainen. Uuh, jopa tulee vastauksia. Lähettäkää paskiaiset viä rahaa tolle.

Ihan perus kusetus.

Tässä ainakin yksi 24v mies Helsingissä. Sähköpostia saa pistää: jartzahi @ trashmail.me

sähköpostittelu, soittelu, ok.

Kusetusta, saatana! Tää viesti ei toimi!!!

Ala- ja ylä-asteella olin niin sanotusti supliikki tapaus. Osasin heittää läppää kenelle vain ja mistä vain. Kun aloitin toisen asteen opiskelut lukiossa, kaveri porukka hajosi ja minusta tulikin ujo. En uskaltanut ottaa kontaktia muihin luokkalaisiini ja illat olin vain kotona.

Armeijassa minun oli pakko asustaa muiden kanssa samassa tuvassa. Mutta jo lukiosta asti vaivannut ujous oli siltikin läsnä. Kävin keskusteluja kuraattorin ja lääkärin kanssa, mutta suoritin armeijan alta pois periaatteen takia.

Jatkoin opiskeluja armeijan jälkeen, mutta en halunnut ottaa kontaktia muihin luokkani opiskelijoihin. Syytä en tiedä.

Nyt olen huomannut, kuinka kaikki muut ala- ja ylä-aste aikaiset ystäväni ovat joko avo- tai avioliitossa. Ujous on liian suuri että uskaltaisin ottaa kontaktia vastakkaiseen sukupuoleen. Pelkään tekeväni itseni naurunalaiseksi tai sanovani jotain erittäin tyhmää. Ravintoloissa en käy ja melkein kaiken vapaa-aikani vietän kotona neljän seinän sisällä.

Toden näköisesti tulen viettämään myös lopun elämääni yksin, koska näen kontaktien luomisen liian pelottavaksi.

Naiset ovat kuvottavia. Ne on niin jäisiä, inhoan niitä!

Kiitos kaikille asiallisesti vastanneille :)

Voisin vähän yrittää valottaa tilannettani lisää. Aloitusviesti oli vähän angsti painotteinen, koska sain juuri tiistaina tietää ainoan kaverini muuttavan toiselle puolelle Suomea opiskelemaan. :( Olimme kavereita pari vuotta sitten kunnes välit katkesivat ja löysimme toisemme uudelleen tämän kesän alussa. Ehdimme käydä pari kertaa kaupungilla, mutta nyt kaikki on taas pilalla. :( Aina käy näin, kaverit vaihtavat koulua, muuttavat tai häipyvät muuten vaan. Ja muut eivät sitten kestä käytöstäni.

Ongelmani on, kuten jo aikaisemmin kirjoitin, rasittavuuteni. Sen lisäksi että puhun paljon, juttuni ovat kaiken huipuksi välillä outoja. En osaa oikein puhua mistään ns. tyttöjen jutuista, vaan rakastan pohtia ja miettiä eri asioita. En ole mikään poikatyttö, meikkaan kyllä yms. mutta en vain jaksa jatkuvasti puhua meikeistä ja ihmissuhteista. Tämän takia monet tytöt tuntevat pitävän minua outona ja he sanovat sen päin naamaa. :( Hyväksyn sen, että minua pidetään outona, koska koen olevani sellainen. Mutta silti olisi hienoa, että olisi joku, jonka kanssa voisi puhua ihan mistä vain eikä tarvitsisi pelätä friikiksi leimautumista.

Minua ei varsinaisesti haittaisi elää yksin koko elämääni, koska rakastan omaa rauhaa. Yksinäisyyteni tuntuu pahalta sen vuoksi, että yksin olemista ja elämistä katsotaan usein kieroon, vaikka olisi itse valinnut elämäntapansa. Olenko todellinen luuseri, jos en pääse tai halua koskaan naimisiin?

No, voisin joka tapauksessa antaa sähköpostiosoitteeni. Toivottavasti kaikki eivät pelästyneet tätä vähän ylipitkäksi venähtänyttä viestiä (ja viestin sisältöä?). [email protected]

"Olen 19-vuotias nuori nainen. Kaikilla samanikäisille tutuilla on isot kaveripiirit ja menoa joka viikonloppu, kun taas minä istun vuodesta toiseen sisällä ja itken yksinäistä elämääni. Onko kohtalotovereita? Tahtoisin vain tietää, etten ole ainoa, jolta koko nuoruus valuu hukkaan. "

Ymmärrän hyvin mistä puhut, sillä itselleni tämä on myös hyvin tuttua ja oma nuoruuteni oli myös just tollaista. Olen itse kymmenen vuotta sua vanhempi ja mulla on myös just samanlainen elämäntilanne, kun ketään kavereita ei ole ja kaikilla ikäisilläni nuorilla kun on aina erittäin laajat kaveripiirit ja menoa usein joka viikonloppu.

Alunperin oon kotoisin pieneltä paikkakunnalta, jossa asuminen oli täyttä tuskaa mun kaltaiselle itsenäisesti ajattelevalle ja asioita kyseenalaistavalle persoonalle. Jätin aikoinaan mm. rippikoulun ja armeijan suorittamatta ja tästä syystä johtuen sain aina kuulla jatkuvaa vittuilua joka paikassa, kun kotiseudullani nämä asiat ovat sellaisia, joita kukaan ei saisi ikinä kyseenalaistaa. Muutin muutama vuosi sitten Helsinkiin, koska halusin päästä isoon kaupunkiin ja suvaitsevaisempaan ilmapiiriin, jossa tällaisia valintoja ei tarvisi olla aina kaikille perustelemassa ja selittelemässä.

Nuorempana kävin kyllä joskus baareissa, mutta sekin tuntui vaan tosi tylsältä, kun joutui olemaan useinkin koko illan ilman minkäänlaista juttuseuraa ja sitten tuntui ahdistavalta nähdä aina, kun kaikilla muilla nuorilla oli kyllä koko ajan kavereita ja juttuseuraa ympärillään. Täällä Helsingissä asuessa en ole käynyt baareissa kun ihan muutaman kerran, vaikka oon täällä jo usean vuoden ajan asunut. Kertaakaan en nuorena käynyt missään laivaristeilyillä, ulkomaan matkoilla tai festareilla, eli kaikki tollaiset jutut jäivät multa aivan täysin kokematta, kun ei sitä yksin viitsinyt koskaan mihinkään lähteä.

Yhtäkään kaveria ei mulla kotiseuduille jäänyt, kun melkein kaikkien koulukavereiden kanssa on mennyt välit poikki jo vuosikausia sitten. Harmillista on vaan se, kun täältä Helsingistäkään ei ole löytynyt mistään uusia kavereita. Tämän vuoksi vietänkin just suurimman osan ajasta töissä, kun vapaa-aikana saa vain tuntea olonsa turhaan yksinäiseksi, kun joutuu olemaan yksin omassa pienessä asunnossaan.

Nyt mulla on ollut jo parin vuoden ajan haaveena päästä laivaristeilylle, joko Tallinnaan tai Tukholmaan. Mutta ongelmana on vaan se, kun mulla ei ole ketään kavereita joiden kanssa voisin sinne lähteä. Yksin en vaan haluaisi lähteä missään tapauksessa, kun kuitenkin ihmiset kyselevät mm. laivan baareissa just sitä, että miksi oikein oon yksin laivamatkalla ilman ketään kavereita ja sitten joutuu taas nolatuksi muiden ihmisten silmissä, kun ei ole ketään kavereita mukana kuten kaikilla muilla nuorilla.

Täällä myös yksinäinen tyttö. Ystäviä on muutama, mutta välillä tuntuu ettei yhdellekkään voi puhua murheistaan. Kaikki ovat parisuhteessa, muuttaneet yhteen, yksi naimisissa ja yhdellä jo perhe. Itse istun yksin illat sinkkuna lemmikkieni kanssa kotona. Tuntuu että elämässäni ei ole muuta kuin lemmikit, kaiken lisäksi olen työtön, ollut jo pitkään.
Ensirakkauteni kanssa erosin muutama vuosi sitten ja sen jälkeen ei ole sen kummemmin mitään ollutkaan, pelkään myöskin että jos ihastun, siitä ei kuitenkaan tule mitään ja taas elämä hymyilee entistä vähemmän...
Tapasin mukavan miehen, soiteltiin ja tavattiin, ihastuin ensisilmäyksellä. Ihastumiset osaan pitää alussa omana tietonani, mies antoi ymmärtää ja sitten loppui yhteydenpito. Minä en ala kenessäkään roikkumaan enkä tyrkytä itseäni kenellekkään, tänään poistin miehen numeron ja kaikki viestit. Tuntuu jo niin turhauttavalta edes tutustua yhteenkään mieheen kun aina tuntuu käyvän näin.

Olen muutaman vuoden vanhempi kuin aloittaja, en siis vielä kovin vanha, mutta olisin hyvinkin valmis perustamaan perheen jne. Ja tämänkin asian jos sanot jollekkin näin nuorena, vastaushan kuuluu "oot vielä nuori, kyllä se ns. oikea tulee vielä vastaan", tuota ei vain jaksa enää kuunnella.

Tekisi mieli pakkaa kamat ja muuttaa aivan eri paikkakunnalle ja etsiä uusi kaveri piiri, mutta pelottaa se että löytyykö niitä kavereita. Kaikki sanoo että kyllä, mutta miten voi olla varma, ei mitenkään.

hei voin sanoa sulle meitä on paljon yksinäitä kaiki ei kerro että ovat yksi toivon sulle kaikea hyvä sulle olen 52v ja olen yksi täälä ruotsissa sanon lycka till älä anna periksi kyllä aurinko sullekin kohta paista

En jaksa enää tätä iän ikuista yksinäisyyttä. Olen miettinyt itsemurhaa jo vuosia ja olen aivan varma, että teen sen vielä. En ole ehkä vaan pystynyt tekee sukulaisten vuoksi.. Mutta keksin yksi päivä ratkaisun, itsemurha näyttämään onnettomuudelta. Tuli aika vapautunut olo, kun keksi keinon, mutta tapaa en vielä ole keksinyt..

itsemurha on pikatie helvettiin
Jeesus on elinehto

ÄLÄ HYVÄ IHMINEN TEE ITSEMURHAA.Raamattu on totta on Jumala joka auttaa.Taivas ja helvetti ovat totta.Mene seurakuntaan siellä on toimintaa ja saa kavereita.Sinä joka olet työtön ja yksinäinen, on erilaisia kursseja, halpoja,sieltä saa elämään mielekkyyttä. Jos itse olisin työtön menisin päivisin kielikursseille, iltaisin jumppaamaan viikonloppuisin seurakuntaan, hakisin kirjastosta kilokaupalla kirjoja,lenkkeilisin, hankkisin koiran kutoisin villapaidan ym, mutta olen perheellinen kaikki aika menee työssä ja kodinhoidossa.Nuoret ihmiset elämä on täynnä kaikkea kiinnostavaa, opiskelkaa niin pitkälle kun pystytte, tehkää kaikkea, keksikää, saatte itsetunnon ja kyllä niitä kavereita siihen siunaantuu ja muistakaa rukoilla, Jumala vastaa,olen kokenut monta, monta kertaa.

Nauttikaa yksinäisyydestä,kuunnelkaa itseänne,löytäkää rauha.Maailma on muutenki täysin paska,ilman idiootti kavereita.

Pari lausetta

-> lidl

Samaa mieltä


-> Ketjun aloittajalle

"Muita yksinäisiä nuoria aikuisia?"

-Minä! (Huutaa muiden joukossa)

Olen kohtalotoverisi!