Kuten tunnettua, tunne minuudesta on voimakas, ja hallitseva osa elämäämme. Olen pohtinut, että mitä sille voi tehdä, kun jokainen "voitto" tuntuu vahvistavan sitä toisaalta.
Minulla kävi niin, että kärsin vuosia surkeasta itsetunnosta, johonka sisältyi alitajuinen "kumpa vaan tajuaisivat kuinka hieno minä oikeasti olen" -ajattelu. Mm. buddhalaisuuden avulla tulin sinuiksi itseni kanssa, tai ainakin paremmin sinuiksi (huvittavaa: tulin sinuiksi minän kanssa)). Tasapaino pysyy edelleen melko hyvin, mutta olen huomannut, että mitä minättömämpi yritän olla toiminnassani, sitä enemmän ego alkaa pitää sitä omana meriittinään.
Egoni siis glorifioi sitä, kuinka Minä olen vapautunut itsekkyydestä, joka suurinta osaa ihmiskuntaa vaivaa. Aika itsekästä, eikö? Se sentään on positiivista, että huomaan asian, enkä (mielestäni) käyttäydy sen vuoksi ylimielisesti. Välillä... okei, ollaan rehellisiä: usein huomaan kuitenkin ajattelevani: "Tuo ei pysty edes tämän vertaa hillitsemään egoansa, ja minä sentään pystyn vaikka olen tällainen toope". Tiettyä ylimielisyyttä siis.
Nämä tunteet ovat kuitenkin pääsääntöisesti sanojen tavoittamattomissa, joten näitä on hankala selittää. Toivon kuitenkin, että joku ymmärtää mitä tarkoitan. Olisin kiinnostunut kuulemaan onko muilla samantapaisia kokemuksia, ja kenties jotain vinkkejä tämän ylimielisyyden lieventämiseksi.
Kiitos ja rauhaa.
Minulla kävi niin, että kärsin vuosia surkeasta itsetunnosta, johonka sisältyi alitajuinen "kumpa vaan tajuaisivat kuinka hieno minä oikeasti olen" -ajattelu. Mm. buddhalaisuuden avulla tulin sinuiksi itseni kanssa, tai ainakin paremmin sinuiksi (huvittavaa: tulin sinuiksi minän kanssa)). Tasapaino pysyy edelleen melko hyvin, mutta olen huomannut, että mitä minättömämpi yritän olla toiminnassani, sitä enemmän ego alkaa pitää sitä omana meriittinään.
Egoni siis glorifioi sitä, kuinka Minä olen vapautunut itsekkyydestä, joka suurinta osaa ihmiskuntaa vaivaa. Aika itsekästä, eikö? Se sentään on positiivista, että huomaan asian, enkä (mielestäni) käyttäydy sen vuoksi ylimielisesti. Välillä... okei, ollaan rehellisiä: usein huomaan kuitenkin ajattelevani: "Tuo ei pysty edes tämän vertaa hillitsemään egoansa, ja minä sentään pystyn vaikka olen tällainen toope". Tiettyä ylimielisyyttä siis.
Nämä tunteet ovat kuitenkin pääsääntöisesti sanojen tavoittamattomissa, joten näitä on hankala selittää. Toivon kuitenkin, että joku ymmärtää mitä tarkoitan. Olisin kiinnostunut kuulemaan onko muilla samantapaisia kokemuksia, ja kenties jotain vinkkejä tämän ylimielisyyden lieventämiseksi.
Kiitos ja rauhaa.
Vastaukset 7
Vanhimmat
... tunteitasi ja käytöstäsi lisää. Sitähän olet näköjään jo tehnytkin. Tunne omasta erinomaisuudesta muihin nähden voi vähentyä, jos yrität tuolloin aktiivisesti miettiä positiivisia puolia tuosta ihmisestä, puolia joissa hän on sinua parempi ja hienompi. Tällöin ylimielisyys ainakin menee helpommin ohi, ja ehkä ajan kanssa tunne tulee yhä harvemmin.
Älä ole liian ankara itsellesi !
Yritä olla myötätuntoinen itseäsi kohtaan.
Tuo sun juttu on kyllä hankala sisäistää. Olen aikalailla samassa veneessä.
Minusta se on hyvä että tiedostat ajatuksesi ja sen että huomaat ajattelevasi toisesta ihmisestä, että hän ei pysty hillitsemään egoansa kun taas sinä pystyt. Kirjoituksestasi päätellen osaat suhtautua asiaan myös huumorilla, mikä on tärkeää.
Ja jos huomaat pitäväsi itseäsi kehittyneempänä kuin mitä joku toinen on, kannattaa ajatella että ehkä toisen ihmisen asemassa ja hänen olosuhteissaan menettelisit yhtä egoistisesti. Olemme kukin menneisyytemme, päätöstemme ja olosuhteidemme summa.
Tärkeintä on mielestäni tiedostaa se että, aha, nyt mieleen nousee egoistisia ajatuksia. Tai kun olet kokenut "voiton" niin kuin sanoit niin voi katsoa sitä tunnetta joka siitä syntyy ja sekin menee aikanaan ohi.
Itse olen huomannut että mitä paremmin itselläni (esim. taloudellisti, töissä jne.) menee, niin sitä helpompi on olla kärsivällinen ja myötätuntoinen muissa tilanteissa. Eli siis kun on joku elämän osa-alue kunnossa. Mutta kun suhteuttaa asian esim. niin että millaista olisi harjoittaa myötätuntoa eri maassa, jossa olisi vaikka sota? Huomaan, että en ehkä olisikaan niin myötätuntoinen ja kärsivällinen kuin nykyisessä "lintukodossa". Silläkin tavalla oma "hyvyys" saa oikeat mittasuhteet.
Kiitoksia kaikille vastauksista. Olen yrittänytkin suhtautua tuohon "ongelmaan" (mitä tämä on verrattuna vaikkapa syöpään) myötätuntoisesti, eli niin että en ota itseäni niin vakavasti.
Aloitin juuri eilen sellaisen projektin, että luen sattumanvaraisen sivun Buddhan opetuksia -kirjasta (Jack Kornfield, suom. T. Saarikoski), ja pidän sitä ikäänkuin sen päivän opetuksena, oli se sitten mikä tahansa, ja yritän muistaa sen joka tilanteessa ko. pvänä. Sattui se, kun Buddha oli jonkun kuninkaan kanssa juttusilla, ja ohi kulki joitain askeesin harjoittajia. Kuningas kysyi onko joku heistä arhat. Buddha sanoi, että toisen ihmisen ominaisuuksia ei voi tietää, ellei ole elänyt kyseisen ihmisen elämää valppaasti tiedostaen, eikä hänen viisauttaan voi selvittää kuin puhumalla hänen kanssaan tietoisesti ja myötätuntoisesti kuuntelemalla.
Tilanne on tavallaan käänteinen kuin ongelmani, mutta sama asia. Vielä kiitoksia kaikille teille. Ponnistelkaa lakkaamatta! =)
Vaikea asia... Itsestäni huomaan että minun on vaikea sulattaa eräällä keskustelupalstalla yhtä tyyppiä joka on aina rääpimässä kaikkien ihmisten jutut oman mielensä mukaan, toitottamassa jotakin ihmeellistä totuutta ainoana oikeana (eikä voi ymmärtää että näkemyksiä on vaikka kuinka monta erilaista, eikä mitään ainoaa oikeaa ole...) Jos minua ei egoni rassaisi niin kauheasti, enhän minä jaksaisi siitä kiinnostua että joku on vielä vähän pentu. Kai sitä on sitten itse vain tautisen vakava teini hengessään, joka katselee nokka rutussa itseään hieman nuorempia. Ja joku vanhempi katsoo meitä kumpaistakin ja hymyilee sisäänpäin...
Kai se on parasta unohtaa kaikenlaiset kehittyneisyys-luokitukset ja keskittyä vaan kokemaan asioita vailla jatkuvaa mittaamista, luokittelua... Lähteä siitä lähtökohdasta että me kaikki olennot olemme täällä yhtälaisen tasa-arvoisia ja -vertaisia, koska olemme kaikki elossa ja kaikki saman muutoksen lain alaisia.
ego on aina olemassa, se vaan muuttaa muotoaan. En näe siinä mitään pahaa jos ego pönkittyy hyväntekeväisyydestä. Egon merkitys vähenee ajan myötä, sanon minä reilu parikymppinen kaikkitietävä :)
"..sanon minä reilu parikymppinen kaikkitietävä :)"
Kaikkitietäviä olemme. Tiedämme kaiken sen minkä tiedämme, kaiken vähän vähästä :)