Koivujen lehdet
huojuvat kuin
humalaansa
tuulettaen,
tyvestä katkenneet
oksat huutavat
hulluna hentoja
elonmerkkejä,
ihmisen lailla
vajoavat ajatukseen
keskelle tavallisten
kuolevaisten maailmaa
Rikkoen ja sotkien
kaikki kauniit
idyllit,
purkaen vihaisuutensa
sirpaleiksi
ja
laantuen viimeisillä
hengenvetosillaan
suruksi,
aivan kuin kuura
olisi peittänyt kylmillä
ajatuksillaan ollen
samalla armoton
ja kaunis
Tuntui kuin päättäväisyys
asuisi noissa
puuskissa,
täynnä syvää
henkeä ja voimaa,
muistellen kaikkia
vanhoja ja viisaita
ammoisia aikoja,
jolloin oli aikaa
rakastaa ja kuinka
hän sydämessään toivoikaan
ettei näitä
laineita vietäisi häneltä
taas kerran pois
Kuinka hän aikanaan
tunsikaan itsensä
lahoksi,
vuosirenkaiden
muistuttaessa
ajan raastavasta kulusta
ja nyt kun hän
katsoi sopusuhtaista
jäntevää runkoaan
tuulen keinuttaessa
mielen liikkeitä,
kaikkien hengittäessä
samaa ilmaa
ja silti ymmärtämättä
toistensa kaipauksen
tuomaa ikävää
Iloita ja olla tyytyväinen
toisen lähdöstä
tuottamatta
huonoa karmaa
tuulen tuivertaa,
tuntea eletyn elämän
halu ja kiihkeys,
kaikki se
kipinänä levinnyt
toivo, jota
ei voi varastoida eikä
kahlita, sen
on vain annettava
vieriä käsistä
elämään ja
toivoa sisimmässään sen
palaavan.
Se tuuli jos palaa,
kohtaisi kodin
toisissamme,
suutelisi huulille
merkkinä todellisesta
rakkaudesta,
sitä hän toivoo,
enemmän kuin elämä
oli hänen päälleen
onnellisia hetkiä jo varistanut,
tuulisina hetkinä
totena kotirantaan kantanut
http://www.youtube.com/watch?v=2WbslLuql5Q
huojuvat kuin
humalaansa
tuulettaen,
tyvestä katkenneet
oksat huutavat
hulluna hentoja
elonmerkkejä,
ihmisen lailla
vajoavat ajatukseen
keskelle tavallisten
kuolevaisten maailmaa
Rikkoen ja sotkien
kaikki kauniit
idyllit,
purkaen vihaisuutensa
sirpaleiksi
ja
laantuen viimeisillä
hengenvetosillaan
suruksi,
aivan kuin kuura
olisi peittänyt kylmillä
ajatuksillaan ollen
samalla armoton
ja kaunis
Tuntui kuin päättäväisyys
asuisi noissa
puuskissa,
täynnä syvää
henkeä ja voimaa,
muistellen kaikkia
vanhoja ja viisaita
ammoisia aikoja,
jolloin oli aikaa
rakastaa ja kuinka
hän sydämessään toivoikaan
ettei näitä
laineita vietäisi häneltä
taas kerran pois
Kuinka hän aikanaan
tunsikaan itsensä
lahoksi,
vuosirenkaiden
muistuttaessa
ajan raastavasta kulusta
ja nyt kun hän
katsoi sopusuhtaista
jäntevää runkoaan
tuulen keinuttaessa
mielen liikkeitä,
kaikkien hengittäessä
samaa ilmaa
ja silti ymmärtämättä
toistensa kaipauksen
tuomaa ikävää
Iloita ja olla tyytyväinen
toisen lähdöstä
tuottamatta
huonoa karmaa
tuulen tuivertaa,
tuntea eletyn elämän
halu ja kiihkeys,
kaikki se
kipinänä levinnyt
toivo, jota
ei voi varastoida eikä
kahlita, sen
on vain annettava
vieriä käsistä
elämään ja
toivoa sisimmässään sen
palaavan.
Se tuuli jos palaa,
kohtaisi kodin
toisissamme,
suutelisi huulille
merkkinä todellisesta
rakkaudesta,
sitä hän toivoo,
enemmän kuin elämä
oli hänen päälleen
onnellisia hetkiä jo varistanut,
tuulisina hetkinä
totena kotirantaan kantanut
http://www.youtube.com/watch?v=2WbslLuql5Q
Vastaukset 5
Vanhimmat
Huomenta, ikävöijä!
Mihinkäs hurrikaaniin olet törmännyt, poikkesiko Irene sun tontille? :))
Syksy on muistojen ja haikailujen aika, minusta ehkä romanttisempi kuin kevät, tuulineen ja sateineen. Ja kohta tulee taas tähdenlennot :)
Upea runo, siihen oli helppoa samaistua, ikävä kyllä.
Piti toivottaa sulle tyyntä päivää, mutta sitten taitaa mennä ihan metsään... joten tuulista päivää sinne :)
Iltaa vaan,
Juu, kuulin tuulee biisin radiosta ja iski herkkä hetki, sanat alkoivat pyöriä päässäni tuottaen kaipuuta ja sielun sympatiaa, synnyttäen myös monenlaista ikävää.
Sitä vaan tuntee kelluvansa suloisessa ja haikeassa tunteessa. Sydämen kuvia silmissä ja kasvoja, joita on koskettanut, todetakseen toden todelliseksi.
Sisältäen myös sitä riipivää ikävää, tunnetta toisen kaukaisuudesta ja poissaolevuudesta.
Myös ikävöidä jotakuta jota ei koskaan enää näe, muistella kasvoja joita ei enää koskaan voi koskettaa. Kaipaus syntyy syvällä sisälläni ja pysyy siellä, vaikka kuinka purkaisin sitä teksteiksi, häviten jälleen ja palaten sopivassa ympäristössä ja tunnelatauksessa.
Katu täyttyy askelista, elämä on kuolemista…kunnes ”syksyn” jälkeen tuntee aina uuden ”kevään”. Sitä se tämänkin syksyn sävel on meille kaikille.
http://www.youtube.com/watch?v=VbJQKsHBBC8
Kiitos Putkivalo raikkaasta tuulahduksesta ;)
Tiedän muru, sun surusi... mä silutan täältä.
Tuohon Syksyn säveleen ei voi kuin vastata että
http://www.youtube.com/watch?v=GIfLUD5qIFE&feature=related
Ujoja poikia, unohtivat sytyttää valon tuossa videossa :))
Onneksi sulla oli sitä suloista haikeutta myös, muuten joutuisit kestämään putkis-ruttauksen ;)) Pidä kiinni siitä, ja ennen kuin huomaatkaan on taas uusi kevät..
Hienoa tekstiä taas sulta, kuin
syksyn ensimmäinen myrskytuuli
olisi heilauttanut ja ravistellut
mielenkin armottomalla puuskallaan.
Tämä oli taideteos omassa sarjassaan
elikkä erikoinen ja voimakas ja yllätyksekseni
runosi päättyi positiivisesti (jos nyt oikein ymmärsin)
"totena kotirantaan kantanut"
"Kaipuu on
tuhanneksi pirstonut
tämän sydämen.
Mutta yksikään siru
ei ole mennyt hukkaan"
Kiitos sinulle oikein paljon Liona32