Koska tämä palsta yleensä pursuu juuri sellaisia aloituksia, jotka käsittelevät kysymyksiä siitä, miksi joku kirjoittaa ja haluaa peräti kirjailijaksi, tai muuta vastaavaa, päätin kokeilla tätä keskustelunavausta tällä otsikolla, sillä alunperin suunnittelemani otsikot "Miksi kirjoittaa" tai "Syy kirjoittamiseen" olisivat olleet juuri liian harhaanjohtavia. Mutta asiani on tämä:
Lainasin tänään jälleen pitkästä aikaa japanilaisen Nobel-kirjailija Yasunari Kawabatan (1899-1972) teoksia, ja pohdin, kuinka kriitikot olivat hänenkin tapauksessaan julistuksissaan vertailleet tämänkin mestarin kirjallisia aikaansaannoksia tämän kotimaan ja -kansan kulttuurin toiseen ilmenemismuotoon, kuvataiteeseen, ja eritoten tussipiirroksiin. Ajatukseni kulkeutuivat myös Kawabatan teoksia lueskellessani siihen, kuinka "pitkässäkin muodossa", ts. romaanissa hänen kirjoitustapansa on monille japanilaisille tyypillisesti erittäin lyhytvirkkeinen ja -sanainen. Hetken irtonaisesti tekstiä tarkasteltuani olisin voinut melkein kuvitella, että kirjat olivat vain täynnä lyhyitä, katkonaisia, suorastaan (toisistaan) irrallisia pätkiä, mutta vaikka tiesin, että tällä tavallahan Kawabata juuri muodostaa kuvansa, kuin siveltimenveto kerrallaan.
Mutta jos joku muu tämän lisäksi kiinnitti huomioni, niin ehdottomasti näitä muita ylemmäksi kohoavana se, miten hienosti hän osasi kuvata esim. ympäristöä. Itse olen jo vuosien ajan ihastunut eri teoksiin nimenomaan sen takia, jos ne vain sisältävät taidokasta kuvausta juuri luonnosta ja ympäröivästä maailmasta. Harmina on vain ollut aloittelijan epävarmuus, jonka aiheuttaa juuri monien kovempien asiantuntijoiden ja ns. "asiantuntijoiden" pahasanaiset julistukset ja tivaukset siitä, mikä on SYY sille, että tätäkin kuvausta - koski se sitten mitä tahansa missä tahansa - esiintyy. He siis hakevat harmillisen usein "OIKEUTUSTA" sille, että jotakin asiaa kuvataan.
Tietysti olen nyt tarkemmin ajatellen saattanut väärinymmärtää, mikä on se funktio, jota nämä jotkut tarkoitttavat. Tietenkään mikään ei saa vaikuttaa liian irralliselta, kuin jokin hyväkin maisemakuvaus olisi vain tumpattu johonkin kirjoitelmaan kuin vain lähinnä kirjoittajan omaksi iloksi. Mutta tarkoitan nyt lähinnä myös laajempaa alaa. Sillä itse olen kokenut, että vaikka kirjallisuuden korkein pelisääntö on kuvastella ja kuvailla elämää, ei kaikki silti mene kirjoissa niin kuin elämässä, muttei myöskään elämässä kaikki mene kuin kirjoissa. Siksi haluaisin itse murtaa tiettyjä koviksi kangistuneita kaavoja, koskien teemoja, draaman rakenteita, henkilöhahmoja, kuvausta, jne., ihan vain, koska elämä ei noudattele näitä kaavoja, vaikka ne onkin jossain muinaisessa vaiheessa keksitty elämästä itsestään, ja vaikka niiden pääasiallinen tehtävä onkin muokata tarinoista sellaisia, että niitä voi joku käsitellä, ja siten jonkun työ voi olla hedelmällinen, mikäli aikoo luoda jotain toisten hyväksi.
Kaikkiaan siis ei pitäisi aina vain noudattaa tiettyjä kaavoja, ainakaan siinä mielessä, että pitäisi kirjoittaa ja kertoa vain, että jollakin on vain jokin tietty, ahdas tarkoitus. Tietysti moni esim. ahdistavissa yhteiskunnallisissa oloissa elänyt tapaus on kirjoittanut tarinoitaan juuri vain tällaisen tarkoituksen takia, polkaisten suuren koneiston käyntiin niin verrattain pienessä aikeessa. Tietysti tarkoitus muuttaa epäihmismäisiä olosuhteita ei ole mikään pieni juttu, mutta mielestäni kertomiselle pitäisi antaa mahdollisuus ilman, että tullaan mestausvälineet selän takana valmiina kysymään, mitkä ovat tämän tarinan teemat, tarkoitukset, opetukset, jne. Mielestäni pitäisi antaa mahdollisuus kuvata jotain ihan vain sen takia, että tämä jokin asia on jo itsessään kuvaamisen arvoinen.
Lainasin tänään jälleen pitkästä aikaa japanilaisen Nobel-kirjailija Yasunari Kawabatan (1899-1972) teoksia, ja pohdin, kuinka kriitikot olivat hänenkin tapauksessaan julistuksissaan vertailleet tämänkin mestarin kirjallisia aikaansaannoksia tämän kotimaan ja -kansan kulttuurin toiseen ilmenemismuotoon, kuvataiteeseen, ja eritoten tussipiirroksiin. Ajatukseni kulkeutuivat myös Kawabatan teoksia lueskellessani siihen, kuinka "pitkässäkin muodossa", ts. romaanissa hänen kirjoitustapansa on monille japanilaisille tyypillisesti erittäin lyhytvirkkeinen ja -sanainen. Hetken irtonaisesti tekstiä tarkasteltuani olisin voinut melkein kuvitella, että kirjat olivat vain täynnä lyhyitä, katkonaisia, suorastaan (toisistaan) irrallisia pätkiä, mutta vaikka tiesin, että tällä tavallahan Kawabata juuri muodostaa kuvansa, kuin siveltimenveto kerrallaan.
Mutta jos joku muu tämän lisäksi kiinnitti huomioni, niin ehdottomasti näitä muita ylemmäksi kohoavana se, miten hienosti hän osasi kuvata esim. ympäristöä. Itse olen jo vuosien ajan ihastunut eri teoksiin nimenomaan sen takia, jos ne vain sisältävät taidokasta kuvausta juuri luonnosta ja ympäröivästä maailmasta. Harmina on vain ollut aloittelijan epävarmuus, jonka aiheuttaa juuri monien kovempien asiantuntijoiden ja ns. "asiantuntijoiden" pahasanaiset julistukset ja tivaukset siitä, mikä on SYY sille, että tätäkin kuvausta - koski se sitten mitä tahansa missä tahansa - esiintyy. He siis hakevat harmillisen usein "OIKEUTUSTA" sille, että jotakin asiaa kuvataan.
Tietysti olen nyt tarkemmin ajatellen saattanut väärinymmärtää, mikä on se funktio, jota nämä jotkut tarkoitttavat. Tietenkään mikään ei saa vaikuttaa liian irralliselta, kuin jokin hyväkin maisemakuvaus olisi vain tumpattu johonkin kirjoitelmaan kuin vain lähinnä kirjoittajan omaksi iloksi. Mutta tarkoitan nyt lähinnä myös laajempaa alaa. Sillä itse olen kokenut, että vaikka kirjallisuuden korkein pelisääntö on kuvastella ja kuvailla elämää, ei kaikki silti mene kirjoissa niin kuin elämässä, muttei myöskään elämässä kaikki mene kuin kirjoissa. Siksi haluaisin itse murtaa tiettyjä koviksi kangistuneita kaavoja, koskien teemoja, draaman rakenteita, henkilöhahmoja, kuvausta, jne., ihan vain, koska elämä ei noudattele näitä kaavoja, vaikka ne onkin jossain muinaisessa vaiheessa keksitty elämästä itsestään, ja vaikka niiden pääasiallinen tehtävä onkin muokata tarinoista sellaisia, että niitä voi joku käsitellä, ja siten jonkun työ voi olla hedelmällinen, mikäli aikoo luoda jotain toisten hyväksi.
Kaikkiaan siis ei pitäisi aina vain noudattaa tiettyjä kaavoja, ainakaan siinä mielessä, että pitäisi kirjoittaa ja kertoa vain, että jollakin on vain jokin tietty, ahdas tarkoitus. Tietysti moni esim. ahdistavissa yhteiskunnallisissa oloissa elänyt tapaus on kirjoittanut tarinoitaan juuri vain tällaisen tarkoituksen takia, polkaisten suuren koneiston käyntiin niin verrattain pienessä aikeessa. Tietysti tarkoitus muuttaa epäihmismäisiä olosuhteita ei ole mikään pieni juttu, mutta mielestäni kertomiselle pitäisi antaa mahdollisuus ilman, että tullaan mestausvälineet selän takana valmiina kysymään, mitkä ovat tämän tarinan teemat, tarkoitukset, opetukset, jne. Mielestäni pitäisi antaa mahdollisuus kuvata jotain ihan vain sen takia, että tämä jokin asia on jo itsessään kuvaamisen arvoinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Miksi puolustaa tarkoituksetonta tekstiä? Asenne, että turha kuvailu on sallittua, hidastaa kehittymistä. On kuin yläpuolinen kirjoitus haluaisi sanoa: olisi parempi jos tekstissä olisi vähemmän asiaa ja tarkoitusta.
Muita ei tarvitse miellyttää jos kirjoittaa omaksi iloksi. Mutta jos kirjan aikoo julkaista, lukijoita pitää miellyttää, edes sitä kustannustoimittajaa mikä ei yleensä ole helpoin tehtävä. Pieni lukijakunta syntyy tekstin kuin tekstin ympärille, mutta suuremman yleisön saamikseksi tai kirjan julkaisemiseksi mahdollisten lukijoiden toiveet on otettava huomioon.
Lukija on yksi armottomimmista entiteeteistä miellyttää. Ei siinä auta ukaasit ja anelut, että kertomiselle pitäisi antaa mahdollisuus, jos teksti ei miellytä. Lukija ei lue. Piste.
Kun kirjoittaa muille, täytyy hyväksyä että kirjoittaa muille. Niin yksinkertaista se on.
Mielestäni tuo ei ole kovin osuvasti sanottu, että kirjallisuuden perimmäinen sääntö olisi kuvailla ja kuvastella elämää. Joseph Conradia lainatakseni, kirjallisuuden tehtävä on pikemminkin saada lukija kuulemaan, tuntemaan ja ennen kaikkea näkemään. LUKIJA.
Molemmat olette oikeassa, tyypilliseen tapaani taidan vasta jälkikäteen tajuta muutamia yksityiskohtia. Mutta en suinkaan tarkoittanut, että KAIKKIA sääntöjä voisi tai peräti pitäisi moukaroida, vaan että niitä sopisi joissain kohdin ehkä höllätä. Tietysti jokin tolkku pitää pitää jokaisessa asiassa, niin elämässä kuin taiteessakin, mutta liian tiukat säännöt tietyissä jutuissa voivat myös hirttää jotain ennen kuin jotain tiettyä pääsee edes syntymään.
Herra Vaahtera, te olette jääräpäisin ihminen mitä on hetkeen tullut vastaan. ;)
Kirjailijan osa on nöyrä. Se on opittava, jos haluaa menestyä. Se mitä muut julkaisevat, ja mitä sinua aiemmin on kirjoitettu, on lahja. Ei yhtään enempää, ei yhtään sen vähempää. Voit ottaa sen nöyränä ja kiitollisena vastaan. Kokeile ajatella vaikka niin, että kirjoitustaitosi on lahja maailmalta sinulle, ja sinun lahjasi maailmalle on se että käytät sitä.
Tämä on monesti täällä sanottu sinulle, mutta sanonpa vielä kerran: Asenteesi hidastaa kehitystäsi.
En kai sentään ole jääräpää, siten kuin se yleensä mielletään, vaan olen enemmänkin pelännyt toisaalla sitä, ettei kai joku vain tee sanoistani sellaista arviota, että olen selkärangaton mielistelijä - vaikka sellaistakin on tietyissä tilanteissa joskus esiintynyt. Ja nöyryys toisia kohtaan on nimenomaan yksi keskeinen osa "pyrkimyksiäni", ollakseni jotain - ei "kirjailija", vaan mahdollisimman mukava ja "hyvä" ihminen. Ja en sanonut noita aiempia sanojani sen tähden, että pyrkisin tällä tavoin veistelemään kehittymättömyydelleni ja toisille samanlaisille jonkinlaista sijaa, vaan koska katsoisin, että pitäisi ottaa jotkut tietyt asiat huomioon - minunkin pitäisi ottaa monia asioita huomioon, mutta katsoisin silti, että joidenkin muidenkin pitäisi. En silti katso olevani yhtään sen oikeammassa kuin kukaan muukaan, että sikäli. Erehtyminen inhimillistä, siinä pysyminen saatanallista, ja henkilökohtaisesti en kuitenkaan aio olla se, joka jättäytyisi tähän jälkimmäiseen, usko tai älä. Mutta jos tämä keskustelunavaukseni ärsyttää, niin pyydettäköön Sheriffiä poistamaan se - niin teen ainakin itse lähiaikoina.
Totta, se oli asiattomasti sanottu. Seriffi poistakoon pikemminkin tuon kommenttini, jos jonkun.
Mutta eipä kai täällä ketään ole ärsyttänyt, enemmän ehkä turhauttanut, koska ponnistelet päämäärän eteen, jonka saavuttaminen tuolla asenteella tuntuu mahdottomalta. Mutta osoita ihmeessä, että olemme väärässä.
Nykykirjallisuudessa tekstin pitää olla tiivistettyä ja pelkistettyä ja sisältää mahdollisimman vähän asiaa.
Kirjoja ei tehdä lukijoita varten. Kyllä tyhmät ostaa vaikka paskaa kun vaan saa naamansa lehtiin.