Tapauskertomus raskauden jälkeisestä masennuksesta

Haluaisin jakaa tarinani kaikkien masentuneiden äitien kanssa. Joten kerron oman tarinani raskauden jälkeisestä masennuksesta.
Hoidin yksin lastani lähes koko hänen vauva-aikansa. Väsymys alkoi jo heti alkutaipaleella eikä siitä meinannut tulla loppua. Lisäksi aloin kärsimään paniikkihäiriöstä, kohtaus ei koskaan tullut kunnolla, mutta julkisilla paikoilla voin usein pahoin, pyörrytti ja silmiä välillä sumensi. Olin aamuisin väsynyt, vaikka olinkin nukkunut yöllä ihan hyvin. Jossain vaiheessa aloin voimaan aamuisin pahoin ja lopetin kahvinjuonninkin tämän takia. Väsymys paheni päivä päivältä, en jaksanut hoitaa yksin lasta, mutten myöskään viitsinyt pyytää apua lapsen hoitoon, koska koin isän olevan velvollinen auttamaan. Jossain vaiheessa kyllästyin ja pyysin neuvolasta apua, päästä keskustelemaan kallonkutistajalle. Olin eniten tympääntynyt lapsen isään, ettei hän koskaan voinut olla kanssamme eikä ottanut vastuuta hoidosta ollenkaan. Hän tuli kotiin aina iltamyöhään ja lähti aamuisin töihin, ennen kuin lapsi oli edes herännyt. Kallonkutistajalla käynti ei auttanut siihen vitutukseen, jota tunsin lapsen isää kohtaan. Niinpä jossain vaiheessa pääni oli sen verran räjähtämispisteessä etten voinut enää olla kotona. Tällöin pyysin päästä osastolle lepäämään. Tunsin tottakait järkyttävää syyllisyyttä siitä, että näin oli käynyt minulle. Missään vaiheessa en halunnut fyysisten oireiden johtuvan masennuksesta. Tein kaiken lapseni eteen ja hoidin häntä viimeisillä voimillani, vastasin hänen viesteihin viimeiseen asti, sillä tiesin, kuinka tärkeää lapsen ja äidin välinen varhainen vuorovaikutus on. Kun tunsin, etten enää jaksaisi kauaa, hain viimeisillä voimillani apua. Kaikki testit oli tätä ennen otettu labrassa eikä mitään löydöksiä ollut havaittu fyysiseltä puolelta, jotka voisivat olla väsymyksen taustalla. Vietin osastolla aikaa muutaman yön, jossa ajassa minua tutkittiin, testejä tehtiin, papereita täytettiin jne. Ainoat tukihenkilöni tässä vaiheessa olivat vanhempani, lapsen isän mielestä sain sen mitä olin halunnutkin. Häneltä ei herunut yhtään myötätuntoa. Olin jo siinä vaiheessa päättänyt, että jätän hänet heti, kun tästä paranen. Olisin hyväksynyt osastolla minkä tahansa muun diagnoosin, mutta masennus oli vaikea pala purtavaksi. En ollut koskaan halunnut lääkkeitä, koska olin täysin terve, mutta tässä vaiheessa olin hyväksynyt minkä tahansa hoitomuodon, että pääsisin eroon väsymyksestäni. Lääkkeiden aloittaminen ei ollut helppoa, koska minulle määrättiin aivan liian vahvat lääkkeet, jotka kaatoivat minut sängyn pohjalle. Olin tässä vaiheessa niin väsynyt lääkkeiden vaikutuksesta, etten jaksanut lukea edes yhtä tekstiviestiä puhelimesta. Alle viikon lääkekokeilujen jälkeen lopetin lääkkeen syönnin ja menin pyytämään terveyskeskuslääkäriltä toista lääkettä tilalle. Sain myös unilääkkeitä, joita itse pyysin. Kaikki lääkkeet piti itsellä hommata, myös hoitoonpäsy. Kukaan ei tuntunut terveyskeskuksessa ottavan tosissaan oireitani tai sanomisiani vaikka yhden labrakoe-puhelun aikana sanoin suoraan lääkärille, mistä epäilin itseni kärsivän. Puoli vuotta meni ennenkuin tusin, että nyt olen sen verran voimissani, että pärjään yksin. Silloin erosimme lapsen isän kanssa. Unilääkkeet lopetin vähän tämän jälkeen. Puolentoista vuoden päästä vähensin masennuslääkettäni puolella. Nyt olisin pikkuhiljaa valmis melkein lopettamaan. Aikaa on kulunut vajaa kaksi vuotta siitä, kun tilanne oli pahimmillaan. Olen väliin ollut parisuhteessa, mutta tullut joka kerta siihen tulokseen, että en tarvitse tällä hetkellä itselleni miestä. Olen onnellinen lapseni kanssa ja nautin kaikesta siitä, mitä teemme yhdessä. Eroprosessi ei ollut helpoin sen takia, että tapaamiset, elatussopimukset ym. piti käydä tekemässä ja alussa tapaamisista oli jatkuvaa kränää. Tällä hetkellä tulemme hyvin toimeen lapsen isän kanssa. Joskus toivon, että olisimme taas perhe. Mutta kun muistan ne syyt, ne vihan tunteet ja kaiken muun sen paskan, jonka isä minulle aiheutti (osittain syytän häntä masennuksestani), en halua toista kertaa joutua tuntemaan sitä jatkuvaa vihaa, joka aiheutui siitä, kun isä loisti poissaolollaan.