Olen toista kertaa opiskelemassa korkeakoulussa (alanvaihto) ja sama toistuu.. Joudun aina kuppikuntien ulkopuolelle, ns hylkissakkiin. Tätä on jatkunut ala-asteelta lähtien. Aina viimeisenä joukkueisiin (vaikka olin hyvä urheilussa), ei montaa kaveria, aina jouduin tunkemaan ryhmätöihin.. Ongelmani on siinä, että heti koulun alussa muodostuu kuppikuntia, joihin en tunnu ikinä sopivan.
On ne hyvännäköiset, joita meillä yläasteella sanottiin "kanoiksi", nykyään varmaan trendipelleiksi, koska kiinnittävät paljon huomiota ulkonäköönsä. Sitten on lävärijengi, eli semmoiset rokkibaareissa kulkevat lävistetyt pitkine tukkineen. Muusikot.. tiedätte kyllä mitä ajan takaa. Nämä tekevät keskenään ryhmä- ja parityöt, ja sitten ulkopuolella olemme me mihinkään kuulumattomat luuserit.
Tälläkin kertaa luokallani on kolme naista, jotka nähdessäni tajusin heti, että heidän kanssaan tahdon olla kaveri. Ulkonäöllisesti he eivät juurikaan poikkea minusta, on pyöreää, pitkää, lyhyttä ja hoikkaa.. Kun tervehdin heitä, tai edes hymyilen, katsovat nenänvarttaan pitkin. Juttelin heidän kanssaan ekana päivänä ja tuntui että voisimme ystävystyä, mutta nyt, ei mitään. Ei ole siitäkään kiinni että olisivat ikärasisteja. Onnelliset geenini sallivat minun näyttävän 30-vuotiaana vielä kakskymppiseltä, ainakin mitä tulee portsareihin, jotka pakkaavat paperia kysymään joka luukulla.
Olen AINA kohtelias kaikille, niillekin, jotka ovat itse töykeitä. Autan kun tarvitaan, mutta en tuppaa. Parin torjunnan jälkeen lopetan suosiolla.
Pukeudun siististi ja aika yksinkertaisesti, lähinnä farkkuihin, streetkenkiin, ei mitään trendituulahduksia minulle... Ostan vaatteeni pääosin H&M:ltä, casual-osastolta, köyhä kun olen. Meikkaan vähän (en pakkeloi), en pidä silmälaseja koulussa. En mielestäni poikkea mitenkään massasta, mitä nyt olen suomalaista keskimittaa hiukan pidempi ja keskeltä paksumpi. Hiukseni laitan suurinpiirtein samalla tavalla kuin muutkin... Äänessäni ei ole erityispiirteitä, tosin puhun selvästi (en kirjakieltä). En ole mikään hikari, mutta arvosanat ovat yleensä paremmasta päästä. Pesen hampaani, käytän deodoranttia (en löyhkää hajuvedelle) eikä minussa ole mitään poikkeavaa puutetta tai lisää. En edes tupakoi, joten silläkään ei uida porukoihin.
Tulen kaikkien kanssa toimeen, mutta ystäviä en saa. Minua ei kutsuta mihinkään, enkä todellakaan tunge väkisin mukaan, ellei kyseessä ole koko väelle tarkoitettu meno. En tiedä mitään meikeistä, muodista enkä halua ruotia omaa toimivaa parisuhdettani, joten sen suunnan kuppikuntiin minusta ei ole. En ole äiti, joten senkin porukan ulkopuolella olen heti. Miesten porukassa viihdyn parhaiten. Olen aina tullut poikien kanssa paremmin toimeen; pienestä lähtien kiipeilin mieluummin puissa kun leikin barbieilla. Miesten kanssa on yleensä vain se ongelma, että heidän naisensa eivät pidä naispuolisista ystävistä. Kaikki miespuoliset ystäväni ovat aina sinkkuja. En edes ymmärrä miksi heidän naisena näkevät paksun perusnaamaisen naisen uhkana itselleen.
Suoraan sanottuna vituttaa olla aina ulkopuolinen. En nyt tarkoita sitä, että hylkissakissa ei olisi kivaa. Heidän kanssaan useimmiten käydään sisällöllisiä keskusteluja, mutta olisi kiva saada opiskelukavereista ystäviä. Hylkissakissa on useimmiten enemmän tai vähemmän epäsosiaalisia ihmisiä ja minä olen tyyppi, jonka saa mukaansa hauskanpitoon ja kirjastoon. Tykkään katsoa (katsoa vain!) komeita poikia ja tanssia (olen vielä lisäksi hiton hyvä tanssija - ihan oikeasti, ei pelkästään äidinkissankaimankusettajan mielestä)...
Tämä on omituista, sillä rakastan ihmisiä ympärilläni, mutta en ystävysty väkisinkään. Ne pari ystävää jotka minulla on, ovat peruskoulun tai lukion aikaan tavattuja (paitsi mieheni ja hänen kauttaan tulevat ystävät).
Sydämeni kautta vakuutan, että olen ystävällinen, luotettava, huumorintajuinen, avulias ja tarvittaessa tiukka ystävä. Ihan aikuisten tervemielisen oikeasti! Tiedän että vika on minussa itsessäni. Jotenkin olen vääränlainen.
Minulle on sanottu, että näytän itsevarmalta ja naama peruslukemilla ylpeältä. Muutama on tunnustanut, että eivät aluksi uskaltanut jutella minun kanssani kun pelkäsivät tuntevansa itsensä tyhmäksi tai että torjuisin heidät. Siitäkö tämä kaikki johtuu? Että kävelen selkä suorassa ja pää pystyssä? Peruslukemani on tosiaan aika mallia norsunvi**u, mutta se tulee geeneistä - ja olen hymytön useimmiten vain keskittyessäni tai yksin ollessani!
Opiskelusta menee motivaatio, kun pelkään taas seuraavaa kurssia ja seuraavaa tiimityötä, kun joudun säälijäseneksi ryhmään. Ja joku varmasti ehdottaa, että kerää itse ryhmä nopeasti... Kokeilkaa miltä tuntuu, kun kolmena päivänä putkeen joku sanoo, että "eiku me ollaan ton ja ton kanssa jo ryhmä", vaikka eivät olisi ehtineet edes katsetta vaihtaa. Sattuu vielä vanhankin sydämeen.
On ne hyvännäköiset, joita meillä yläasteella sanottiin "kanoiksi", nykyään varmaan trendipelleiksi, koska kiinnittävät paljon huomiota ulkonäköönsä. Sitten on lävärijengi, eli semmoiset rokkibaareissa kulkevat lävistetyt pitkine tukkineen. Muusikot.. tiedätte kyllä mitä ajan takaa. Nämä tekevät keskenään ryhmä- ja parityöt, ja sitten ulkopuolella olemme me mihinkään kuulumattomat luuserit.
Tälläkin kertaa luokallani on kolme naista, jotka nähdessäni tajusin heti, että heidän kanssaan tahdon olla kaveri. Ulkonäöllisesti he eivät juurikaan poikkea minusta, on pyöreää, pitkää, lyhyttä ja hoikkaa.. Kun tervehdin heitä, tai edes hymyilen, katsovat nenänvarttaan pitkin. Juttelin heidän kanssaan ekana päivänä ja tuntui että voisimme ystävystyä, mutta nyt, ei mitään. Ei ole siitäkään kiinni että olisivat ikärasisteja. Onnelliset geenini sallivat minun näyttävän 30-vuotiaana vielä kakskymppiseltä, ainakin mitä tulee portsareihin, jotka pakkaavat paperia kysymään joka luukulla.
Olen AINA kohtelias kaikille, niillekin, jotka ovat itse töykeitä. Autan kun tarvitaan, mutta en tuppaa. Parin torjunnan jälkeen lopetan suosiolla.
Pukeudun siististi ja aika yksinkertaisesti, lähinnä farkkuihin, streetkenkiin, ei mitään trendituulahduksia minulle... Ostan vaatteeni pääosin H&M:ltä, casual-osastolta, köyhä kun olen. Meikkaan vähän (en pakkeloi), en pidä silmälaseja koulussa. En mielestäni poikkea mitenkään massasta, mitä nyt olen suomalaista keskimittaa hiukan pidempi ja keskeltä paksumpi. Hiukseni laitan suurinpiirtein samalla tavalla kuin muutkin... Äänessäni ei ole erityispiirteitä, tosin puhun selvästi (en kirjakieltä). En ole mikään hikari, mutta arvosanat ovat yleensä paremmasta päästä. Pesen hampaani, käytän deodoranttia (en löyhkää hajuvedelle) eikä minussa ole mitään poikkeavaa puutetta tai lisää. En edes tupakoi, joten silläkään ei uida porukoihin.
Tulen kaikkien kanssa toimeen, mutta ystäviä en saa. Minua ei kutsuta mihinkään, enkä todellakaan tunge väkisin mukaan, ellei kyseessä ole koko väelle tarkoitettu meno. En tiedä mitään meikeistä, muodista enkä halua ruotia omaa toimivaa parisuhdettani, joten sen suunnan kuppikuntiin minusta ei ole. En ole äiti, joten senkin porukan ulkopuolella olen heti. Miesten porukassa viihdyn parhaiten. Olen aina tullut poikien kanssa paremmin toimeen; pienestä lähtien kiipeilin mieluummin puissa kun leikin barbieilla. Miesten kanssa on yleensä vain se ongelma, että heidän naisensa eivät pidä naispuolisista ystävistä. Kaikki miespuoliset ystäväni ovat aina sinkkuja. En edes ymmärrä miksi heidän naisena näkevät paksun perusnaamaisen naisen uhkana itselleen.
Suoraan sanottuna vituttaa olla aina ulkopuolinen. En nyt tarkoita sitä, että hylkissakissa ei olisi kivaa. Heidän kanssaan useimmiten käydään sisällöllisiä keskusteluja, mutta olisi kiva saada opiskelukavereista ystäviä. Hylkissakissa on useimmiten enemmän tai vähemmän epäsosiaalisia ihmisiä ja minä olen tyyppi, jonka saa mukaansa hauskanpitoon ja kirjastoon. Tykkään katsoa (katsoa vain!) komeita poikia ja tanssia (olen vielä lisäksi hiton hyvä tanssija - ihan oikeasti, ei pelkästään äidinkissankaimankusettajan mielestä)...
Tämä on omituista, sillä rakastan ihmisiä ympärilläni, mutta en ystävysty väkisinkään. Ne pari ystävää jotka minulla on, ovat peruskoulun tai lukion aikaan tavattuja (paitsi mieheni ja hänen kauttaan tulevat ystävät).
Sydämeni kautta vakuutan, että olen ystävällinen, luotettava, huumorintajuinen, avulias ja tarvittaessa tiukka ystävä. Ihan aikuisten tervemielisen oikeasti! Tiedän että vika on minussa itsessäni. Jotenkin olen vääränlainen.
Minulle on sanottu, että näytän itsevarmalta ja naama peruslukemilla ylpeältä. Muutama on tunnustanut, että eivät aluksi uskaltanut jutella minun kanssani kun pelkäsivät tuntevansa itsensä tyhmäksi tai että torjuisin heidät. Siitäkö tämä kaikki johtuu? Että kävelen selkä suorassa ja pää pystyssä? Peruslukemani on tosiaan aika mallia norsunvi**u, mutta se tulee geeneistä - ja olen hymytön useimmiten vain keskittyessäni tai yksin ollessani!
Opiskelusta menee motivaatio, kun pelkään taas seuraavaa kurssia ja seuraavaa tiimityötä, kun joudun säälijäseneksi ryhmään. Ja joku varmasti ehdottaa, että kerää itse ryhmä nopeasti... Kokeilkaa miltä tuntuu, kun kolmena päivänä putkeen joku sanoo, että "eiku me ollaan ton ja ton kanssa jo ryhmä", vaikka eivät olisi ehtineet edes katsetta vaihtaa. Sattuu vielä vanhankin sydämeen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
juttele vaikka opintopsykologin kanssa- löytyiskö vinkkejä???
Kirjoituksesi keskittyi yksinomaan itseesi. Tykkäätkö olla äänessä ja keskittyvätkö juttusi usein itsestä puhumiseen? Ehkä olet hitusen itsekeskeinen? Käytät myös paljon stereotypioita ja teet olettamuksia ihmisistä ulkonäon perusteella. Yllä mainitsemani asiat kertovat paljon sinusta. Ehkä voisit joskus miettiä asioita muidenkin näkökulmasta. Älä myöskään arvioi ihmisiä pelkän ulkonäön perusteella.
Älä loukkaannu näistä luonnehdinnoistani, sillä tämä on vain oma vaikutelmani, jonka lyhykäisestä kirjoituksestasi sain ja mitä suurimmalla todennäköisyydellä olen väärässä. Ensivaikutelmat usein pettävät, kuten jo aiemmin mainitsin.
Opiskelen insinööriksi ammattikorkeassa eikä minulla ole siellä yhtään kaveria. Luokkalaiseni ovat meneviä ja sosiaalisia nuoria miehiä kun itse olen enemmän ujo ja sosiaalisesti kömpelö runopoika. Sinulla menee mielestäni varsin hyvin, sillä sinulla on jo entuudestaan ystäviä ja parisuhdekin. Minulla taas ei tällä hetkellä ole yhtään ystävää ja tyttöystävän etsinnästä olen aktiviteettina jo vuosia sitten luopunut. Vihamiehiäkin olen jo muutaman lyhyen elämäni varrella hankkinut. Onko sinulla vihamiehiä/naisia?
Arvosta sitä, mitä sinulla jo on, sillä monella, kuten minulla, menee paljon huonommin. Opiskelusi on kuitenkin varsin lyhyt, muutaman vuoden siivu elämässä joten suhteet luokkalaisiin voi pitää virallisella tasolla. Luokkalaisten kanssa ystävystyminen ei ole mikään maailman suurin ja tärkein juttu, vaikka tuutorit ynnä muut sitä usein hehkuttavatkin. Ystäviä voi hankkia monista eri piireistä, ei pelkästään luokastasi esim. eri harrasteryhmistä ynnä muusta toiminnasta joita koulusikin varmaan järjestää. Älä siis stressaa vaikka luokkalaiset eivät syystä tai toisesta halua ystävystyä. Kaikkia ei voi aina miellyttää.
Ihmissuhteet ja onni eivät jakaudu tasaisesti tässä maailmassa. Ole siis onnellinen, että et ole sosiaalisen hierarkian pohjalla. Itse tunnen olevani siellä, mutta onneksi täältä voi edetä vain ylöspäin.
Joo, joo... Korkeakoulussa ei ole luokkia, joten saman porukan kanssa ei koko päivää vietetä eikä koko opiskelu todellakaan koostu pelkistä tiimitöistä. Yliopistossa ja korkeakouluissa opiskelijoita kiinnostaa enemmän se oma opiskelu tai siinä edistyminen, kuin toisten opiskeljoiden kuvitteelliseen hylkysakkiin karsinoiminen.
Ap taitaa olla provp tai sitten opiskelee amiksessa.
No käytännössä jos käy jonkun aineen perusopintoja (kuten ap) niin samoja naamojahan siellä yleensä on, samojen 20-30 ihmisen kanssa menee koko vuosi vaikka siellä olisi joukossa muitakin kursseja. Joissain oppiaineissa niitä ryhmätöitä nyt vain on enemmän ja joissain ei koskaan..Kyllä huonosti sujuva ryhmätyökin voi laittaa ketuttamaan, koska senkin parissa viettää hyvässä tapauksessa useamman viikon eli en alkaisi itse ap:n fiiliksiä vähättelemään.
Sori, et kuulosta mielestäni kolmekymppiseltä.
Pari juttua pisti kirjoituksestasi:
-tiedät, kenen kaveri haluat olla eikä muita vaihtoehtoja sinulla ole. Kun et nyt noihin yksiin tyttöihin voinut tutustua niin sitten ei keneenkään. Eihän tuossa taktiikassa ole mitään järkeä. Olen itse huomannut, että ihmisiin pitää ensin varovasti tutustua ja ottaa kontaktia, sitten vasta huomaa, kenestä pitää enemmän, tunnustelua on pitempi aika.
Loppujen lopuksi on aika samanlaiset kokemukset, vanhemmalla iällä on vaikempi tutustua ja monet kaverit on tosiaan sieltä yläasteelta ja lukiosta.
-oletat, että joku erityisesti ajattelisi, ettei halua tutustua sinuun ja etsit vikoja itsestäsi. Ei se noinkaan ole. Yliopistossa on kuitenkin 20 ikäisiä ihmisiä ja päätelmät toisten kiinnostavuudesta tehdään todennäköisesti pinnallisten seikkojen perusteella. Siksi toi itsereflektointi ei välttämättä ole hedelmällistä.
-annat kauheasti painoarvoa tälle koko asialle. Entä muu elämäsi ja harrastuksesi? Entä jos noikin kaverit tuntee toisensa jostain ainejärjestö yms. taholta?
-kyllä 20 ikäisen ihmisen mielestä 30 vuotta täyttänyt voi olla hänen mielestään tosi vanha ja sinun kannattaisi olla sinut oman ikäsi kanssa vaikka näytätkin nuoremmalta kuin olet. Ehkä siis vähättelet sitä, että jotkut kaksikymppiset (eivät kaikki) voivat seuraasi karsastaa, koska he hahmottavat elämänsä vähän eri tavalla
Olen kyllä itse huomannut tuon kuppikunnittumisilmiön ja tunnen myös välillä itseni yksinäiseksi ja välillä vituttaa. En voi kuitenkaan itse asialle mitään enkä ajattele, että joku tietoisesti "ei halua olla minun kanssani". Ylipäänsä minusta yliopistossa on vittumaista, ihmiset tosiaan haluavat olla niissä omissa kuppikunnissaan ja that's it. Itse en oikeastaan kaipaa yliopistosta mitään uutta bestistä vaan enemmänkin vain tuttuja ja tuttavuuksia ja ylipäätään sitä, että ihmiset ottaisivat kontaktia tai suhtautuisivat rennosti kontaktinottoon. Sen sijaan kuitenkin yliopisto on kansoitettu ahdistuneilla, sisäänpäinkääntyneillä ihmisillä, jotka vaivaantuvat yrityksestä puhua kevyttä small talkia Unicafessa.:)
Opiskella pitäisi opiskelun vuoksi eikä suinkaan uusien kavereiden saamisen vuoksi. Ehkä tiodellakin olet keskittynyt liikaa itseesi, sitä miten mietit ja käyttäydyt, ehkäpä yleistät liikaa, ehkäpä ne muut ovatkin oikeasti erilaisia, kuin mitä ulkokuoresta päättelet ? Ehkäpä sinulla on vain ennakkoluuloja, jotka pitää murtaa ? Jätä ennakkoluulot kotiin ja mene rohkeasti juttelemaan ihmiille, ole positiivisesti liikkeellä ja hymyile =)
Otapa selville, en nyt muista mistä kirjasta, ilmiöstä nimeltä näkymätön ihminen. Tai eihän se ole ilmiö, vaan tapa nähdä asioita. Ehkä olet sellainen, ja sinun tulisi nyt muuttua näkyväksi. Eli lakkaa ajattelemasta asioita muiden silmin, miten he näkevät sinut ja mitä he mahtavat ajatella. Keskity olemaan läsnä äläkä ota toisia liikaa huomioon. Ja lopuksi: kaikkein onnellisin ihminenhän on narsisti, sillä hän ei näe vikoja itsessään eikä huomioi muita. Sellaiseksi ei tietenkään kannata alkaa, eikä voikaan, koska kyseessä on persoonallisuushäiriö. Mutta lakkaa ajattelemasta itsesi kautta ja ole rohkeasti törppö, suulas ja häiriöksi. Jota et tietenkään ole.