Oon kirjotellu tällä palstalla aiemmkinkin mut oon ollu jo tosi kauan syrjäytynyt ja sosiaalisesta elämästä ei ole toivoakaan ( oon jo luovuttanu ) en tee muuta ku kotona 24/7 ja pelaan tietokoneella en käy edes kaupassa enään.
Mut mietin vaan sitä että onko normaalia että en enään kykene ajattelemaan tunteellisesti? En enään välitä muista ihmisistä ollenkaan enkä osaa enään välittää mitä he ajattelevat ja miksi. Edes omat sisarukset ei kiinnosta enään että miten heillä menee tai mitä he tekevät.
Esimerkiksi isäni kuoli vuosi sitten ja en välittänyt siitä ollenkaan, hautajaisiinkaan en olisi halunnut mennä mutta oli pakko muodollisuuden vuoksi. En itkenyt kertaakaan ja piti teeskenellä että oli kamalaa kun hän kuoli mutta oikeasti minua ei kiinnostanut ( tiedän että kuullostaa järkyttävältä mutta asia on vain näin :( )
Oonko menettäny järkeni lopullisesti vai onko normaalia, oon siis ollu syrjäytynyt jo 7 vuotta melkeen.
Mut mietin vaan sitä että onko normaalia että en enään kykene ajattelemaan tunteellisesti? En enään välitä muista ihmisistä ollenkaan enkä osaa enään välittää mitä he ajattelevat ja miksi. Edes omat sisarukset ei kiinnosta enään että miten heillä menee tai mitä he tekevät.
Esimerkiksi isäni kuoli vuosi sitten ja en välittänyt siitä ollenkaan, hautajaisiinkaan en olisi halunnut mennä mutta oli pakko muodollisuuden vuoksi. En itkenyt kertaakaan ja piti teeskenellä että oli kamalaa kun hän kuoli mutta oikeasti minua ei kiinnostanut ( tiedän että kuullostaa järkyttävältä mutta asia on vain näin :( )
Oonko menettäny järkeni lopullisesti vai onko normaalia, oon siis ollu syrjäytynyt jo 7 vuotta melkeen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Toisaalta on normaalia ja toisaalta ei. Ei sosiaalisesti syrjään vetäytymisessä ole mitään epänormaalia. Itsekin olen aikamoinen erakko enkä koe kaipaavani sosiaalista kontaktia kuin silloin tällöin harvakseltaan. Kaikki ihmiset eivät ole niin läheisriippuvaisia. Toisaalta on varmaan olemassa jokin raja siinä mikä on normaalia vetäytymistä ja mikä on patologista.
Sama pätee tunteisiin. Itse olen alkanut pohtia sitä voisinko olla masentunut. Toisaalta en mitenkään koe olevani masentunut, mutta toisaalta toimin ja käyttäydyn kuten oletan masentuneen ihmisen käyttäytyvän. Siis voinko olla oikeasti aivokemialtani vähän vinossa, vai onko yksinäisyydenkaipuuni ja siihen liittyvät muut asiat normaali osa persoonaani?
Vaikeahan se on suoraan vastata. Tuskinpa sitä ihminen on täysin selvillä omasta aivotoiminnastaan koskaan. Tärkeintä kai on se, että elämä pysyy hyppysissä edes jotensakin. Tiedät varmaan kokemuksesta, että erakoitumisella on tapana eskaloitua ja jossain vaiheessa tulee se raja, josta ei kannattaisi yli mennä. Esim. viikottainen puhelinsoitto äidille tai sisaruksille voisi olla ihan terve elämänlanka, joka estäisi sen lipsumisen täysin pois maailmasta.
Ei tuo kauhean normaalia ole mutta ei se mitään kovin ihmeellistäkään ole.
No mitä itse ajattelet, haluatko jatkaa tuollaista elämäää vai toivotko jotain muuta?
Olet vielä nuori, ja jäänyt kiinni tietokonepeleihin, vaikka oikea elämä on jossain muualla, samoin ne oikeat tunteet. Ei se ihme olekaan jos et osaa tuntea mitään.
Opiskeletko mitään vai mistä saat toimeentulosi?
Mistä päin Suomea olet, ehkä jonkun olisi aika tulla ja opastaa sinut kotoasi ulos maailmaan :)
En opiskele vaan asun vielä vanhempien luona, olen aika hyvä näyttelijä sillä teeskentelen että kaikki on hyvin.
Ja en halua puhua asiasta kenellekkään sillä en halua joutua pakkohoitoon yms.