Keskustellaan vaikka siitä mistä lähtökohdista minkä ikäisenä lähdit kotileiden luota maailmalle, vai tyrkättiinkö sinut pellolle, että se talon prinssi poika sai jakamattoman tilan.
Missä iässä maailmalle
mirjam v
2069
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 20
Vanhimmat
Minut ainakin tyrkkäsi kotoa pois mahtava naapurimaan armeija pommituksineen ja muine sota -aseineen, se on jo kuultua tosin aiemminkin.
Senjälkeen olen kotona pysynyt samassa mökissä jonka isä ja äiti minulle jättivät
Lukion jälkeen 19-vuotisna "maailmalle" opiskelemaan...ja opiskelu jatkuu. Onneksi.
Minut naitiin naapuriin parikymppisenä.
Olin perheen nuoriin kahdeksasta lapsesta,lähdin melkein ,kuitenkin kolmantena perheestä leivän etsintään 16v olin varmaan rohkein porukasta.
Rippikoulun jälkeen ,laitoin lehteen ilmoituksen ,koulunsa päättänyt tyttö
haluaa töihin,nimerkillä :-minne vaan. Tuli vastauksia ja elok läksin riparin käytyäni helsinkiin,Oltuani siellä kiivaimman työ ajan 3 lasta ja mentiin ,kuin singeri ompelukone.Nyt palasin juurilleni ,lapseni tuli perässä ja kaikille on töitä löytynyt. Täällä ne parhaimmat ihmiset ovat, eikä ole niin kiire. OLEN ONNELLINEN.
Ensimmäinen kerta alle 1v
Toisen kerran allealle 6v
Lopusta ei kerrota
Lopetettuani lukion siitä vaan tekemään velkaa ja opiskelemaan. Eksyin miehen matkaan joskus 24v, täällä ollaan ja nautitaan elämästä mitä jäljellä on. Muuttovimmaa kotiseuduille ei ole.Muuttoja on ollut tarpeeksi.
Eivät kaikki agraareja!
Köyhästä, riitaisesta työläiskodista oli helppo lähteä heti vapaaehtoisena suoritetun intin jälkeen.
Omat penskat lähtivät opiskelemaan heti kirjoitusten jälkeen.
Poika kävi ensin v-ehtoisen intin.
16-vuotiaana juoksin mutkille, kun isä sohlasi pistoolilla perään, sotahullu
ukko.
16 olin kun lähdin Ruotsiin piikomaan. Vuoden päästä palasin kotiseudulle menin kihloihin ja naimisiin heti 18 täytettyä ja kohta olin myös äiti.
Hirveältä tuntuu kun näen 18 vuotiaita tänä päivänä, he saavat vielä olla lapsia.
Säälin sitä nuorta tyttöä joka olin, jonka nuoruus loppui ja jäi vain vastuu kaikesta. Mieheni jatkoi huoletonta ja vastuutonta elämää ja minusta tuli äiti, tavallaan myös hänelle.
Kiitos kun söhäisit tällaisella aiheella!
Kaikkein, kaikkein mielenkiintoisinta on lukea ihmisten ikiomaa historiaa. Se on niin totta ja elävää, sitä tuntee olevansa ikäänkuin elämän virrassa kiinni: Ai, tuolla on ollut tuollaisia karikkoja tai myrskyjä tai elottomuutta - ja kappas vain, hetkelliset yksinäisyyden tunteet ovat tipotiessään.
Höh, en oikein osaa nyt sanoa, mitä hyvää mieltä tunsin tätä ketjua lukiessani. Joten lopetan Kiitos teistä.
PS. Lähdettiin maailmalle...ajatella, kuinka piiitkän ja vaiherikkaan matkan jo olemmekin purjehtineet. Kiitos elämälle. (Olen muistavinani, että Saijonmaalla olisi toinenkin, parempi, tulkinta Youtubessa, en löydä sitä. Muistankohan väärin.)
http://www.youtube.com/watch?v=SHvcu6X05gY
Toiselle kymmenelle päästyäni ilman vanhempiani.
Erääseen täysin vieraaseen kaupunkiin.
Olin viisivuotias, kun menin kouluun . Kotoa laitettiin siskon mukaan, kun äidillä oli synnytys jo käynnissä. Etten ollut siellä jaloissa. No opettaja sanoi, että kun kerran lukea jo osaat niin tule vaan kouluun huomennakin. Siitä alkoi se supistettu kansakoulu.
Kun pääsin koulusta olin vasta 12 vuotias.
13 vuotiaana siskoni hommasi minulle lapsenlikkapaikan Helsingistä. Sinne läksin, kauas, täysin vieraaseen paikkaan, vieraiden ihmisten joukkoon,
Joskus yöllä itkinkin , kun oli ikävä kotiin.
Siellä kävin rippikoulunkin, ei ollut ketään tuttuja ruusukimppujen kanssa odottelemassa.
18 vuotiaana palasin keskisuomeen, olin töissä siellä sun täällä kauppa-apulaisena. Ja 19 vuotiaana menin naimisiin. Ja sama liitto jatkuu edelleen.Paljon on työtä yhdessä tehty, mutta nyt on kaunis koti, kesämökki, ja talous, ja elämä kunnossa. Vaikka kummallakaan ei ollut yhtään mitään, vähän huonoja vaatteita kassissa, kun yhteen mentiin.
Kyllä on aika muuttunut, nyt kolmekymppiseksi ollaan äidin hoivissa, ja senkin jälkeen ollaan rahaa ruinaamassa. Minä en ole penniäkään kotoa saanut, sen jälkeen kun läksin. Ei minulla kyllä huonot välit kotiin ollut, eikä minua mihinkään ajettu. Sitä oli vaan lähdettävä elättämään itseään, heti kun kynnelle kykeni. Ja mistäpä sitä kotoa olisi rahaa saanut, kun ei ollut sielläkään, hyvä kun itse tulivat toimeen. Minulla oli kuitenkin työpaikassani ruoka, ja muutaman kympin palkkaakin sain kuussa.
Mutta kyllä sitä joskus ajattelee, että miten ihmeessä sitä on niin lapsena pärjännyt, ja miten ihmeessä työpaikassani kaksi pientä lasta uskottiin minun hoitooni pitkien työpäivien ajaksi.
Mutta kai minä pärjäsin, kun olin siellä monta vuotta. Ei annettu kenkää, itse läksin. Ja työn antajani osti minulle läksijäiseksi hopeiset korvakorut, ja keltaisen silkkipuseron, jossa oli solmimisnauhat edessä. Voi miten olin onnellinen!
''selviytyjiä'' kummatkin, me kaksi viimeistä kirjoittajaa.
Täällä nyt kirjoitellaan ja seurustellaan kaikessa rauhassa.
Kyllä minäkin iltaisin itkin usein peiton alle päästyäni siellä vieraassa, ruotsinkielisessä kaupungissa, jossa oli suuren koulupuiston ympäröimä ruotsinkielinen yhteiskoulu keskellä sitä puistoa kuin kuninkaanlinna.
Ja suomenkielisten yhteiskoulu oli kolme keltaista vanhaa puurakennusta kaupungin reunalla, ei edes kouluruokailua voitu siellä järjestää. Sellaiseen saatiin tietenkin vain epäpäteviä tai raivohulluja opettajia, pahin oli matematiikan maikka, pitkä nuori mies, joka sai raivokohtauksia ja löi poikia. Me tytöt pelkäsimme häntä myöskin.
Vähän suretti se, sillä ekalla luokalla siellä sain vielä niitä kahdella alleviivauksella varustettuja 10: jä niin geometriassa kuin algebrassakin, olin aina pitänyt matematiikasta, mutta tuo maikka oli kyllä kamala.
Mutta ylioppilaaksi kirjoitin silti hyvin paperein sieltä.
Joskus ajattelen, että sinun tiesi olisi ollut helpompi.
Minun kouluun menoni oli kansakoulunopettajieni syytä, he sen saivat sinnikkäillä puheillaan aikaan.
Onnea sinulle jatkossakin!
sen kympin alla tarkoitti ainoa luokassa tässä kokeessa.
Meitä oli luokassa 44, muttä ylioppilaaksi pääsi 14,
ja niistäkin suurin osa oli vaihtunut lukion alussa.
Meitä alkuperäisiä ekasta luokasta alkaneita oli kuusi.
Muistelmia nyt, kun ulkona alkoi sataa juuri kun olin lähdössä.
:)
olette tosiaan selviytyjiä, niin kuin sanoitte, ihmetellä täytyy! Onnea molemmille ja hyvää jatkoa!
Hyvin täällä oppii toisensa tuntemaan, vaikka 0----0 nimimerkillä kirjoittaisi. Tuo :) on myös vinkki ja lisäksi tuo että on juuri lähdössä.
On siihen syynsä miksi ei aina nikkiänsä laita.
Katleija
minäkin sinut tiennyt ilmankin nimimerkkiäsi.
Sinunkin kanssa olisi kiva ajatuksia vaihtaa, harmi kun en nykyään ole rekkautunut. Välillä on todella tullut tuo mieleen. Tosin aika harvoin profiilisasi kävit.
Köyhätyttö. Itkin kun luin kirjoitustasi. Kaikkea hyvää sinun elämääsi!
Sotaväkeen lähdin 1957, menin avioliittoon ja vuokrasimme vaimoni kanssa asunnon 1958. Sovussa olimme silloin ja sen jälkeen aina vanhempieni kuolemaan saakka.
Molemmat tyttäremme vuokrasivat yhdessä asunnon Helsingista, kun 1980 ostimme talon Vantaan puolelta. Selityksenä oli pitkä työmatka. Sovussa olemme eläneet näihin asti ja toivottavasti tästä eteenkin päin.