Pitkään jatkuneet pakkaset ovat jäädyttäneet purot ja pienemmät lampareet kantavaan jäähän. Syksyinen päivä on kirkas ja tuuleton. Ilmassa on kuitenkin aistittavissa säätilan vaihtuminen. Polkua taivaltava saapuu vaaran päälle. Laskee kantamuksensa tuulen kaataman kelon viereen ja istuu puun päälle. Rintataskustaan ottaman piipun ladattuaan ja sytytettyään, hän antaa katseensa kiertää ympärillään avautuvassa maisemassa. Puiden lehdet ovat jo liki tippuneet, mutta siellä täällä maisemassa näkyy vielä ruskan värejä. Kauempana, aina horisonttiin ulottuva, Iso-järvi näkyy vielä sulana.
Vielä on taivalta jäljellä. Reilu peninkulma on matkaa yksinäiseen korven asumukseen. Sinne pitää ehtiä ennen pimeän saapumista. Ei auta, kontti selkään ja matkaan. Maasto jatkuu tasaisina hiekkakankaina ja kulkijan matka taittuu. Kontti heilahtelee askelten tahdissa. Suolaa, kangasta ja pieksuparin on kulkija hakenut kirkonkylästä. Lukuisat kerrat hän on matkan tehnyt veneellä, mutta aikaisin tulleet pakkaset ovat estäneet venematkan tällä kertaa. Kävellään, kävellään kun ei luoja sallinut venhettä käyttää, hän tuumaa. Tasaisena jatkuneet kangasmaat loppuvat ja polku laskeutuu välillä suolle jatkuakseen louhikkoisena vaaranrinteenä suon jälkeen. Tottuneet jalat löytävät helposti suosta niljakkaat pitkospuut alleen. Karpalot punertavat suomättäillä, mutta kulkijalla ei ole aikaa poimia niitä suuhunsa. On jouduttava, ettei eukko huolestu. Sillä tiettömän taipaleen takana salotöllissä kulkijaa odottaa vaimo ja kuusi tenavaa.
Suon ylitettyään alkaa kulkijan matka jälleen taittua. Kontti painaa harteissa ja hän tuntee kuinka väsymys alkaa vähin erin hiipiä jäseniin. Polun yli kaatunut petäjä vaati hidastamaan, ja nostamaan jalan kerrallaan puun yli. Silloin se yllättäen tapahtuu. Mies tuntee kovan lyönnin rinnassaan ja samalla suunnaton voimattomuuden tunne valtaa jäsenet. Käsi yrittää epätoivoisesti ottaa vastaan päälle kaatuvaa maata. Mutta täysin voimaton on jo sekin. Kulkija suistuu kasvoilleen maahan ja vain hetken aikaa hänen mielensä taistelee pimeyttä vastaan. Vartalo kouristuu kerran ja nytkähtää rennoksi. Kulkija on kuollut.
Petäjän alta vilahtaa metsähiiri kanervikkoon. Se oli paennut puun alle polulta kuuluvia askelia. Korppi lentää alueen yli ja ronkuu kerran parilleen. Muuten seutu on täysin hiljainen. Aurinko jatkaa kaartoaan ja lähestyy vääjäämättä taivaanrantaa. Ilma alkaa viiletä ja vesipisara kanervanlehdellä hehkuu hetken auringonruskossa, muuttuakseen hetken kuluttua kiiltäväksi jääkiteeksi. Aurinko laskee ja pimeys saapuu seudun ylle. Ilma jäähtyy edelleen ja pakkanen paukauttaa jo hongan kylkeä. Kulkijan muoto pysyy alallaan.
Louhikossa risteilevä kettu pysähtyy ja haistaa ilmaa. Tuttu pelottava ihmisen haju tarttuu sen kuonoon. Hetken aikaa se pysyy sijallaan ja tarkkailee hajua. Jokin erilainen tuoksu sekoittuu tuohon pelottavaan kulkijan hajuun. Hetken aikaa kettu miettii siirtymistä lähemmäs hajua. Uteliaisuus alkaa saada vallan, mutta kerran vingahdettuaan se kuitenkin päättää suunnata kulkunsa pois hajulta.
Yöllä pakkanen kiristyy edelleen ja aamulla taivaanranta täyttyy tumman sinisistä pilvistä. Ensimmäiset lumihiutaleet laskeutuvat kulkijan päälle. Hetken aikaa emmittyään sade alkaa tihentymään ja pian maisema on muuttunut talvisen valkoiseksi. Uuden lumen suolaton tuoksu täyttää ilman. Kulkijan kylmennyt ruumis sulautuu ympäröivään luontoon. Muuttuen yhdeksi kankaan mättääksi.
Louhikkokangas säilyy elottomana. Vain yltyvä tuuli humisee ikipetäjissä lennättäen lisää lunta soille ja kankaille. Kettu kulkee jäljillään takaisin ja muistaa oudon hajun kankaan reunassa. Se pysähtyy jälleen paikalleen ja kuonon ylös nostaen yrittää vielä saada selvää oudon hajun lähteestä. Mutta vieläkin paikka tuntuu liian pelottavalta ja se jatkaa matkaansa.
Lumisade jatkuu ja tihenee entisestään. Kulkija peittyy ja sulautuu nyt jo täysin ympäröivään luontoon. Kankaalla kaatuneen petäjän luona on kulkijan tien pää.
Vielä on taivalta jäljellä. Reilu peninkulma on matkaa yksinäiseen korven asumukseen. Sinne pitää ehtiä ennen pimeän saapumista. Ei auta, kontti selkään ja matkaan. Maasto jatkuu tasaisina hiekkakankaina ja kulkijan matka taittuu. Kontti heilahtelee askelten tahdissa. Suolaa, kangasta ja pieksuparin on kulkija hakenut kirkonkylästä. Lukuisat kerrat hän on matkan tehnyt veneellä, mutta aikaisin tulleet pakkaset ovat estäneet venematkan tällä kertaa. Kävellään, kävellään kun ei luoja sallinut venhettä käyttää, hän tuumaa. Tasaisena jatkuneet kangasmaat loppuvat ja polku laskeutuu välillä suolle jatkuakseen louhikkoisena vaaranrinteenä suon jälkeen. Tottuneet jalat löytävät helposti suosta niljakkaat pitkospuut alleen. Karpalot punertavat suomättäillä, mutta kulkijalla ei ole aikaa poimia niitä suuhunsa. On jouduttava, ettei eukko huolestu. Sillä tiettömän taipaleen takana salotöllissä kulkijaa odottaa vaimo ja kuusi tenavaa.
Suon ylitettyään alkaa kulkijan matka jälleen taittua. Kontti painaa harteissa ja hän tuntee kuinka väsymys alkaa vähin erin hiipiä jäseniin. Polun yli kaatunut petäjä vaati hidastamaan, ja nostamaan jalan kerrallaan puun yli. Silloin se yllättäen tapahtuu. Mies tuntee kovan lyönnin rinnassaan ja samalla suunnaton voimattomuuden tunne valtaa jäsenet. Käsi yrittää epätoivoisesti ottaa vastaan päälle kaatuvaa maata. Mutta täysin voimaton on jo sekin. Kulkija suistuu kasvoilleen maahan ja vain hetken aikaa hänen mielensä taistelee pimeyttä vastaan. Vartalo kouristuu kerran ja nytkähtää rennoksi. Kulkija on kuollut.
Petäjän alta vilahtaa metsähiiri kanervikkoon. Se oli paennut puun alle polulta kuuluvia askelia. Korppi lentää alueen yli ja ronkuu kerran parilleen. Muuten seutu on täysin hiljainen. Aurinko jatkaa kaartoaan ja lähestyy vääjäämättä taivaanrantaa. Ilma alkaa viiletä ja vesipisara kanervanlehdellä hehkuu hetken auringonruskossa, muuttuakseen hetken kuluttua kiiltäväksi jääkiteeksi. Aurinko laskee ja pimeys saapuu seudun ylle. Ilma jäähtyy edelleen ja pakkanen paukauttaa jo hongan kylkeä. Kulkijan muoto pysyy alallaan.
Louhikossa risteilevä kettu pysähtyy ja haistaa ilmaa. Tuttu pelottava ihmisen haju tarttuu sen kuonoon. Hetken aikaa se pysyy sijallaan ja tarkkailee hajua. Jokin erilainen tuoksu sekoittuu tuohon pelottavaan kulkijan hajuun. Hetken aikaa kettu miettii siirtymistä lähemmäs hajua. Uteliaisuus alkaa saada vallan, mutta kerran vingahdettuaan se kuitenkin päättää suunnata kulkunsa pois hajulta.
Yöllä pakkanen kiristyy edelleen ja aamulla taivaanranta täyttyy tumman sinisistä pilvistä. Ensimmäiset lumihiutaleet laskeutuvat kulkijan päälle. Hetken aikaa emmittyään sade alkaa tihentymään ja pian maisema on muuttunut talvisen valkoiseksi. Uuden lumen suolaton tuoksu täyttää ilman. Kulkijan kylmennyt ruumis sulautuu ympäröivään luontoon. Muuttuen yhdeksi kankaan mättääksi.
Louhikkokangas säilyy elottomana. Vain yltyvä tuuli humisee ikipetäjissä lennättäen lisää lunta soille ja kankaille. Kettu kulkee jäljillään takaisin ja muistaa oudon hajun kankaan reunassa. Se pysähtyy jälleen paikalleen ja kuonon ylös nostaen yrittää vielä saada selvää oudon hajun lähteestä. Mutta vieläkin paikka tuntuu liian pelottavalta ja se jatkaa matkaansa.
Lumisade jatkuu ja tihenee entisestään. Kulkija peittyy ja sulautuu nyt jo täysin ympäröivään luontoon. Kankaalla kaatuneen petäjän luona on kulkijan tien pää.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Mielestäni novellissa kuvataan luontoa todella monipuolisesti ja asiantuntevasti. Autenttisuuden tuntu saavutetaan näin ollen ympäristön kuvaamisen suhteen todella upeasti. Ansioita löytyy siis tekniseltä puolelta, mutta itseäni hämäsi novellin loppupuolikas, jolloin "kulkija" ei enää ole hengissä. Yksinkertaisesti novellista loppui mielenkiinto, eikä se tarjoa loppuosallaan mitään, mitä ei lukija jo tietäisi. Jokin näkökulman vaihdos olisi voinut tehdä juonellisesti terää kulkijan kuoleman jälkeen. Mutta kuvailultaan tämä on mielestäni todella ammattitaitoinen.