Minä taidan olla kuitenkin, ja tuntuu että mitä vanhemmaksi tulee, sen enemmän kerääntyy nurkkiin tavaroita.
Omakotitalo on vallan mainio paikka hamstraukselle kun on tilaa johon voi laittaa.
Mutta kun asuu kerros talossa niin on vain peni kanankoppi jossa voi pitää tavaroitaan, eikä sinne mahdu hamstrauksia,,,, mikä onni onkaan se,,,,
minä olen sen ajan kasvatti että oli puutetta kaikesta ja nyt sitten ei malta luopua mistään, vaan mielessä käy että jos kumminkin joskus tarvii tuotakin, ja eikun säilytykseen ja niin paikat ovat täynnä kaikkea.
Kylläkai on muitakin joilla on sama luopumisen ongelma, mikä on ollut ratkaisunne? onko jostakin ollut erityisen vaikea luopua.
Omakotitalo on vallan mainio paikka hamstraukselle kun on tilaa johon voi laittaa.
Mutta kun asuu kerros talossa niin on vain peni kanankoppi jossa voi pitää tavaroitaan, eikä sinne mahdu hamstrauksia,,,, mikä onni onkaan se,,,,
minä olen sen ajan kasvatti että oli puutetta kaikesta ja nyt sitten ei malta luopua mistään, vaan mielessä käy että jos kumminkin joskus tarvii tuotakin, ja eikun säilytykseen ja niin paikat ovat täynnä kaikkea.
Kylläkai on muitakin joilla on sama luopumisen ongelma, mikä on ollut ratkaisunne? onko jostakin ollut erityisen vaikea luopua.
Vastaukset 13
Vanhimmat
On se varmasti perintöä sota-ajan pulavuosista, kun kaikki käytettiin pariin-kolmeen kertaan!
Minäkään en pysty hävittämään mitään.
Taitaa oikeastaan olla perinnöllistä suvussa, koska minulla en edellistenkin polvien "aarteita" kaappien täytteenä. Jotenkin tuntuu, että jos isoäitini on katsonut tärkeäksi säilyttää jonkun astian tai käsityön, ei minulla ole mitään oikeutta heittää sitä menemään.
Entä valokuvat!
Oli nippu isoäitini koulutovereista, pahvikuvia, joiden takana on nimi ja kuvausvuosi 1890. Mikä minä olen heittämään niitä menemään! Minun on varmaankin vietävä ne valokuvamuseoon, joka kaikeksi onneksi ottaa ne vastaan mielihyvin. Ilahduttaa, että niissä on nimi.
Olen itsekin koettanut merkitä kaikkiin kuviin henkiöt ja vuosiluvut, jos vain ne tiedän.
Nimettömät ja tuntemattomatkin on silti säästettävä, sillä jonain päivänä joku sukulainen voi ne tunnistaa.
Kerran eräs kaukainen sukulaiseni antoi minulle kasan vanhoja kuvia, koska tiedossa on, että talletan kaikki. En tuntenut ketään niistä. Myöhemmin, kun sukuni alkoi tehdä sukukirjaa, huomattiin näiden kuvien arvo. Kenelläkään muulla ei näiden ihmisten kuvia ollut, koska se sukuhaara on kadonnut menneisyyteen.
Kysyt mikä on ratkaisuni! Takaisin kaikki kaappiin ja ovi kiinni, jos se vielä menee!
Sinulla Makriina on tosi arvokasta tavaraa, kuvatkin ovat varmaan jo antiikkia, joten kanattaa säilyttää, kun ymmärsin että sinulla on tilaakin.
Minun mielenkiintoni heräsi lisää ja siksi kysynkin, onko sinulla huonekaluja antiikkisia, jotenkin tuli mieleen , että voisi ollakkin?
Upeaa että on tallessa noin vanhoja valokuvia.
Ne ovat tärkeitä dokumentteja.
Käsityöt ja taulut, joilla on muistoarvoa, nekin säilytän. Vaikka edesmennyt mikään huipputaiteilja sinällään ollut, mutta upeita minun mielestäni.
Vanhemmiten itse vähennän kernaasti tavaraa, vaikka vaikeaa se oli, ajatuksen käännös.
Olen antanut lapsille paljon tavaraa, minkä ovat vaan vieneet, minkä tahtoneet.
Valokuvia hellin niin kauan kuin näkö pelaa, niitä voi katsella.
Minulla on käynyt niin että lähimmät sukulaiseni ovat menneet taivaan iloihin harvinaisen nuorena, surullista.
Makkrilli olen tehnyt samoin, että olen antanut lapselleni niin paljo kuin hän on halunnut, on tullut mieleen että kyllä sitä on aikoinaan kerännyt turhaan kaikenmoista tavaraa, eikä ole tullut ajatukseenkaan nuorempana, että mitä niille tavaroille tekee kun vanhenee, mutta tosenkautta nyt on mitä jättää lapsille, mikäli he huolii kaikkea.
Anopillani vasta olivatkin varastot, kun hän asui melkein loppuun asti yli 91-vuotiaaksi siinä perheen asunnossa, jossa je vintin häkkikomerotkin olivat aivan valtavan suuria, siellä olivat pystyrullina kaikki matotkin, jotka oli korvattu uusilla.
Poikansa äitiään aina kiusoitteli, aivan hellästi ja saaden äidin aina nauramaan.
Hän kutsui sitä äitinsä asuntoa Helsingin Kaupunginmuseon filiaaliksi.
Minussa alkaa olla samaa jo paljonkin, - ja lisää ilmeisesti vain tulee.
.
Ei, olen kai äidiltäni ja lapsuuden kodistani saanut perintönä selkeyden kaipuun. Kaikenlainen keräily on vierasta ajatusmaailmalleni.
Parast'aikaa olen kaappitiloja katsastellut, ainoastaan laiskuutta voin syyttää etten sitä myöten ole kohentanut vaatekaappeja:D
Mukavampaakin kun löytyy, kuin selvitellä keräykseen meneviä, ja ihan pois heitettävää! Mökiltä onneksi selvitin kaiken, mutta osahan tuli liinavaatekaappiini tänne.
Vaatehuone ja varasto on mieleisiäni jo, mutta kaipa syyssateiden aikana otan urakan ja teen sen.
Valokuvat olen jo antanut mieheni osalta jälkipolvilleen, sielläkin kun oli esi-isien kuvia monessa sukupolvessa:D
Mielenkiinnolla olin ne katsellut, mutta en todella halua säilyttää kaikkea sitä määrää albumeita kotonani.
Omat mummoni ja papan vihkikuva on kehyksissä, missä samassa on isäni ja äidin kihlajaiskuva, minustakin esikoiseni kanssa.
Juuri annoin satoja käsittävän puunukkekokoelman vitriinikaapista mieheni nuorimmalle tyttärelle, joka myös harrastaa keräilyä, joten saan kirjani nyt järjestykseen yhteen kohteeseen. Hommiahan siinä on, mutta työhuoneen hyllytilaa jää maalaustarvikkeille nyt kivasti.
Käytännöllisyys on a ja o, ettei tarvitse hakea kissojen ja koirien kanssa jotakin määrättyä kirjaa tms. kun siinä tuhraantuu aikaa suotta.
Mielenkiinnotonta luettevaahan tämä on, työsuunnittelu lähinnä.
Monican kysymykseen onko vaikea luopua, ei - minulle on helpotus luopua tavarasta tai kierrättää, mitä en käytä enään, eikä tyttärillenikään sovi:)
Sadulle sanoisin että noin pitkään asuneena samassa paikassa niin kertyy varmaan hyvinkin vanhaa ja voi olla arvokastaki tavaraa.
Muistan kun nuorena asuin kerrostalossa, niin säilytys kopit olivat suuret kuten kerroit, mutta nykyään ne ovat ääretömän pienet, ainakin uusissa kerrostaloissa.
Kun luin kirjoituksesi texanell niin pitää sanoa että itse siivosin varaston pari viikkoa sitten ja olikin kova homma kävin jokaisen laatikon lävitse tyhjensin ja pyyhin ne, ( ovat muovilaatikoita),
Sinä olet valmis heittämään kierrätykseen mitä et tarvi, sillätavoin pitäisi minunki oppia tekemään, olen kyllä kovast jo harjotellut, tykkään kun paikat on kunnossa sitten on niin mukava ottaa mitä miloinkin tarvii ja löytää, kun on liiat poissa.
Tähän loppuun kerron että kaikkein vaikeinta luopumisessani on ollut omakotitaloni jonka itse rakennutin olin villoja laittamassa sekä siivoamasa, joka ilta jotain tekemässä, niin sen luopumisesta oli kova paikka näin juuri vimeyönäkin unta että se oli myynnissä ja minä menin ostamaan sitä takasin, mutta onneksi se oli unta.
Ikä meitä kaikkia painaa että, kohta on osattava luopua kaikesta.
Niin, koti muuttuu rakkaaksi sen ihan tietää, olihan minullakin mieheni keltaisen toppatakin poisheittäminen alussa mahdoton ajatus. siellä kesämökin naulakossa se ole niin tuttuna ja turvallisena:D Semmosia me ihmiset olemme, nyt myytyäni oli jo helppo luopua siitäkin, kaipa se täytti tehtävänsä, kun tuntui niin hyvältä se nähdä se naulakossa :)
Uskon tuon luopumisen olevan ihan luonnomukaista , sitten kun voimat vähenee, en sure sillai etukäteen, voi olla jopa rauhoittavaa saada omistautua omille ajatuksilleen - ilman velvotteita.
En ole keräilijätyyppi, helposti pois pistän tarpettomat kamat. Nykyäänkin vuosittain koluan komeroni ja armotta pistän turhat tavarat pois.Tietysti kierrätykseen sopivat menevät sinne.
Ensin kysyn lapsilta tai tutuilta, jos heille kelpaa. Ahdistuisin hirveän tavarapaljouden keskellä. Oman elämäni aikana tapahtuneet monet muutot ovat auttaneet karsimaan tarpeettomat kamat nurkista.
Synnyinkoti jäi rajan taakse, joten ainoat vanhat muistot sieltä ovat valokuvia ja ne onkin tosi arvokkaita.
Miesvainaani välillä kaipasi jotain tavaraa, ja totesi sitten harmissaan, olet sen tietysti pois heittänyt. Heillä kotona ei mitään pois heitetty, mutta omakotitalossa piharakennuksineen olikin sitä tilaa. Perikunnalla olikin sitten selvitettävää, kun vanhemmat aika jätti.
Yritin joskus aloittaa kerätä munakuppeja. Siihen aikaan matkustin paljon, niin niitä kertyikin aikamoinen kokoelma. Sitten kyllästyin siihen touhuun. Annoin munakupit pois, vain muutamat säilytin. Yhdessä on lapsenlapsen maitohammas, yhdessä hammastikut ja yksi on aamulääkkeitä varten.
Tavaroita mieluisampi keräyskohde on mielestäni kokemusten keräily.
Pidän kaikesta kauniista ja katselen kauniita esineitä, mutta ei minulla ole himoa saada niitä itselleni paljon, vain jokunen on kylliksi.
Lapsia säästän, ei tarvitse jälkeeni jäteastioita täyttää.
Olen näköjään innokas kirjoittaja nyt kun olen ollut pitkän ajan kirjoitus tauolla,
Kyllä se paussi tekee ihmeitä aikaan, mieli piristyy ja taitaa muutenkin tuntua hyvältä, onkuin ei olisikaan vanha ja väsähtänyt jota joskus aina tuntee, kun yhtämittaa kirjoittelee.
Suosittelen kaikille jonkinpituista lomaa, olla siis pois tältä palstalta.
Sinä Katleija et jää kaipaamaan mitään, jonka olet jo hyljännyt, annat mennä surutta pois, sehän on se luonteen kuva, sinulla on se luonne,
Olet ollut nuorempanakin sellainen kun miehesikin kaipasi tavaroita joita olit jo hävittänyt, muutossa se on hyvä kun ei tule sitä tavaroiden paljoutta.
Mutta muistelen että sinä olet jo viimeisen muuttosi tehnyt niinkuin minäkin, ja se vihoviimeinen onkin sitten jalat edellä.
Kerroit että olet monet muutot tehnyt? oletko tehnyt useammat kuin minä, minulla on 9 muuttoa takanani.
Tunnustan olevani hamsteri. Vaivoin luovun vanhoista kamoistani. Järkipuhe ei tehoa. Ilmeisesti suhteellisen vaatimaton lapsuus on vielä vaikuttamassa. :)
Ehkä en kuitenkaan ihan yhtä vahvasti hamsteri kuin anoppini, jonka kuoltua keittiön kaapista löytyi uskomaton määrä hamstrattuja kahvipakkauksia, joista takimmaisissa viimeinen käyttöpäivä oli mennyt ohi jo 11 vuotta aikaisemmin. Osa vakuumipakkauksista oli pehmennyt eli kahvi oli pilaantunutta, ei ainakaan käyttökelpoista. Kertakokeilu riitti huomaamaan sen.
Ja lisään, että neljässä muutossa harkitsematta poisheitettyjä tavaroita joitakin kaipaan edelleen ihan oikeasti. Olen siis parantumaton tapaus.