Tuntuuko pahalle?,

joku syyhän siihen täytyy olla että se uusi rakkaus löytyy saattaapa olla että hän on tuntenut itsensä merkityksettömäksi suhteessa ja haluaa ottaa uudessa suhteessa kaiken irti ja ettei hän välitä omista lapsen lapsistaan onko syy hänessä vai lapsissa siinä vaiheessa kun on lähtenyt uuden rakkauden mukaan hyväksyivätkö lapset sen antoivatko ymmärtää että hän on tervetullut aina heidän luokseen uuden rakkautensa kanssa kun siltä tuntuu siinä on niin monta mutkaa matkassa.

Olen joitakuita eroja seurannut, tosin aika kaukaa sivusta. Jos näillä kymmenillä lähtee uuden rakkauden perään niin ilmeisesti kokee että muuten jää elämässään jotain paitsi, sellaista mitä kuitenkin olisi halunnut tai haluaisi. Kun on kai vain tämä yksi elämä.

Enpä tiedä mitä ajattelisin jos puolisko tuosta lähtisi. Varmaan ensimmäisenä katsoisin peiliin, ihan oikein syvällisesti, en vain pelkkää kuvaa. Varmaan myös antaisin mennä... ;-/

Isoäitini tapasi sanoa että toista ei tunne ennenkuin on säkin suoloja yhdesä syönyt. Ei yhteiselämä siis helppoa ole ollut ennenkään, mutta ei kuitenkaan erottu.

Kyllä elämässä pitäisi jonkin muunkin painaa kuin ns .rakkauden, joka toki haalistuu vuosikymmenten myötä. Surullista, jos omat jälkipolvet jätetään huomiotta kokonaan. Mutta: asiassa on aina vähintään kaksi puolta, ja jokaisella ratkaisulla on syynsä.

Ei semmosta tapahdu, ei mene kauaakaan kun jo kaipaa entistä puoliso ensimmäitä oikeaa rakkauttaan siitä ei kukaan pääse eroon, nämä uudet rakkaudet on aina ohimenvä villitys, se hyvin hyvin harvoin kestää montakaa vuotta.

Ja minusta oli ihanaa, kun avioliitto loppui kuin kananlento. Tuli vapaus.
Lapsetkin oli jo isoja ja lusikatkin saatiin jaettua aika tasan. Nyt on kummallakin uudet kumppanit ja elämä voi olla kivaakin, mut naimisiin asti en enää mene. - On se tietty vapaus.

Näitä tapauksia on nähty tuttavapiirissä, valitettavasti. Päällisinpuolin on mennyt hyvin eikä lähipiiri ole edes aavistanut mitään. Mistä johtuu en osaa sanoa, kun en ole ollut kärpäsenä katossa, enkä kulkenut heidän kengissä. Joku varmaan on hiertänyt suhdetta, ehkä kompromissien määrälle on tullut katto.

Oma ensimmäinen liitto päättyi kun mies teki lastenhoitajalle lapsen.
Järkytyksestä toivuttuani päällimmäinen tunne, yllätys, yllätys, oli valtava helpotus. Sain pikkuhiljaa uuden elämän, ja pystyin toteuttamaan monia asioita mitkä eivät olisi olleet muuten mahdollisia.
Silloin olin vielä nuori, alla kolmekymppinen. Mutta uskon, että kun yksi ovi sulkeutuu jossakin avautuu toinen ovi, vielä tässä iässäkin.

monesti on muuten aikuiset perheelliset lapset paljon katkerampia jättävälle osapuolelle kun jätetty vaikka olisivat jo kymmenen vuoden ajan säälitelleet toista osapuolta ja ihmetelleet miten toinen jaksaa hänen kanssaan kun sitten tulee aika ettei enää jaksa silloin koko perhe niinkuin yhdestä päätöksestä hylkää sen jättäjän eikä siinä aina tarvi olla sitä kolmatta osapuolta kyllä sen jätetyn osapuolen pitäs herätä niihin annettuihin vihjeisiin jo vähän aikaisemmin kun sen jälkeen kun jättäjä on jo kyllästynyt yrittämään korjata sitä mikä vielä vois korjattavissa olla ja tämmöisessäkin tapauksessa varmaan monet ihmettelee että ihan kauheeta kun sekin jätti miehensä kolmenkymmenen viiden vuoden jälkeen joskus vaan tulee aika että ihmisten tarttee ajatella itseensä ettei kaikki energia elämässä mene kulissien ylläpitämiseen.

Luultavasti jättäjä jostain syystä ajattelee, että jotain on vielä koettava. Ei ehkä ole kokenut koko ihmistä säväyttävää rakkautta ja sellainen tulee kohdalle. Minullakin oli mieheni kanssa kriisejä ja hän oli minulle se suuri rakkaus. Näin ei välttämättä ollut toisin päin. Rakastin häntä syvästi ja halusin hänen olevan onnellinen. Jos joku toinen olisi tehnyt hänet onnellisemmaksi, hän olisi ollut minun puolestani vapaa. Pysyi vierelläni ja loppuaika oli erittäin onnellista. Tuota lasten hylkäämistä en ymmärrä, asiaan vaikuttanee hyljätyn suhtautuminen. Mutta tosiasia on, että parisuhde voi milloin vai kariutua. Mikään ei ole itsestään selvää.

Uuden rakkauden huuma on niin valtaisa elämys, se on sinfonia ja maanjäristys, uudestisyntyminen, hurmos, löytämisen ihme, samankaltaisuuden illuusio, se on kaikkea, se ottaa kaiken. Kunnes hulluus laantuu ja alkaa taas nähdä laajemmin, oivaltaa ettei mikään niin valtaisa selviä arkipäivästä joka tulee aina, yllättyy siitä että kaikki olikin lopulta niin samanlaista, niin ennen koettua, miettii kannattiko se. Mutta ne jotka särkyivät ja vähän kerrallaan kasvoivat eheämmiksi, he ovat kääntäneet selkänsä ja sulkeneet ovensa, paluuta ei ole. Missään ei ole yksinäisempää kuin hiipuneen hurmion raunioilla, oudon suvun kylmissä huoneissa, yksinäisempänä kuin kokonaan yksin.

Niin minä tein.

Enpä minäkään tiedä. Ikinä en ole ketään jättänyt. Minut on jätetty niin usein, etten enää millonkaan uuteen yritykseen ryhdy. Ei minusta taida olla kenenkään kumppaniksi.

Minut jätettiin nuorena usein, aikuisena 22 vuoden liiton jäjlkeen ja erittäin aikuisena parin vuoden jälkeen. Aina oli syynä joku muu. Ei ehkä yksittäinen ihminen vaan ehkäpä elämän nälkä, jota en pystynyt tyydyttämään.

Ex- ja ainoa aviomies jätti myös lapsensa, sukunsa ja lastenlapsensa. Sukunsa hän otti takaisin, mutta ei lapsiaan eikä latsenlapsiaan. Minusta niin väliäkään. Hylkiö mikä paska.