miksi tästä paraneminen on niin kovin vaikeaa :(

Huoh, kumpa osaisin auttaa.. valitettavasti vaan kamppailen kanssasi saman ongelman kanssa.. nyt 9 vuotta jo...

Oletteko ikinä hakeneet apua ja jos niin mistä? Tuntuu, että lähetteen saaminen ja terapiaan pääsykin kestää useita kk jonojen takia. Tiedän, että en omin avuin selviä tästä oravanpyörästä, mutta en vaan jaksa tätä enää. Tuntuu että ei jaksa tehdä mitään muuta, kuin pakolliset asiat esim. työ. Vapaa aika menee useinmiten vaan kotona maaten. Hetkellisesti tuntuu että kaikki järjestyy ja saa elämän kulkemaan, kunnes taas ollaan kuopan pohjalla. Jo normaali elämän hoitaminen tuntuu välillä ylivoimaiselta ja raskaalta. Olisi ihanaa hallita elämäänsö ja saada arjen sujumaan ilman jatkuvaa henkistä kamppailua itsensä kanssa. Ahdistaa ja stressaa. Ajatus terveestä suhtautumisesta ruokaan ja normaali syöminen tuntuu ihan mahdottomalta. Kirjoitan Ensimmäistä kertaa asiaan liittyen mihinkään, tästä on niin vaikea puhua kenellekkään tutulle, olisi helpittavaa saada vertaistukea teiltä, jotka kamppailette saman asian kanssa. Tätä on jatkunut nyt lähes 3vuotta, välillä huonompia kausia ja välillä menee paremmin. Pelkään hampaideni ja hiusteni sekä terveyteni puolesta, ja olen kyllästynyt bulimian hallitsemaan elämääni.

Ystäville ja perheelle en halua asiasta puhua, en halua joutua "tarkkailun" ja arvailujen kohteeksi, että aina kun syömme yhdessä niin muut miettivät, että menenkö oksentamaan ja jos viivyn vessassa kauemmin niin mitä mahdan siellä tehdä... En muutenkaan useinkaan oksenna muiden kanssa ollessani, pelkään jääväni kiinni, mitä en missään nimessä halua. Pahimpia ovat tilanteet, kun olen yksin, tarjoutuu loistava tilaisuus bulimian valloille pääsyyn, etenkin ahdistuneena ja stressantuneena. Häpeän ja vihaan sairautta, haluan apua, mutta pelkään, että mitä jos en pysty puhumaan terapeutillekaan. Ja mitäs, jos varaan perus terveyskeskus lääkärille ajan niin marssinko vaan paikan päälle ja ilmoitan olevani bulimikko ja haluan terapiaan? Pelkään lääkärin reaktiota ja suhtautumista asiaan. Kauan kävit terapiassa ja saitko siitä mitään apua?

Sekaannumpa nyt tähänkin keskusteluun...

Minulla noin kolme vuotta bulimiaa takana, välillä jopa 1 - 2 kk ilman oireita, välillä päivittäistä: viimeisin vuosi on ollut todella hankala. Ja mieliala on mitä on, joten melko samoissa fiiliksissä elämä tässä valuu läpi sormien kuin teilläkin (kirjaimellisesti!)....

Yksin jääminen on välillä pahinta, "pelkään olla itseni kanssa" (??!!tosikivaelämä), mutta sitten taas toisinaan samassa talossa olevat henkilötkään eivät estä ahmimista ja oksentamista esim. yöaikaan kun tiedän muiden nukkuvan...

Miten paljon ajattelette että kyse on sokeriippuvuudesta?? Itselläni tuo näyttele ainakin jonkinlaista roolia tässä taudissa ja uskon (toivon) että voisin saada "katkaistua" tämän huonojen hiilihydraattien nassuttamisen hyväksymällä että tässä on kyse riippuvuudesta (~ olen "narkkari" ja minun ei kärsi leikkiä tulella eli ajatuksella että "otan vain yhden.".. se lähtee kuitenkin käsistä) korjaamalla elämänrytmiä säännölliseksi (syömällä muutoin terveellisesti, riittäästi ja säännöllisesti kohtuullisella liikkumisella ja riittävällä levolla. Ruokapäiväkirjan olen juuri ottanut käyttöön, sekä hengitys/rentoutumisharjoitukset ja voimalauseet hankalien hetkien varalle yms.). Luulen että oireiden vähentäminen/ ahmimis-oksentamiskierteen katkaisu on myös terapiassa/ hoitosuhteessa se mistä lähdetään liikkeelle...

Ja alkuperäiseen kysymykseen, "oletteko hakeneet apua ja mistä" vastaan näin: vuosi sitten myönsin itselleni olevani todella sairas ja kerroin ensin parhaalle ystävälleni, joka tietenkin ensin kauhistui, mutta sanoi sitten ääneen sen mikä on varmasti monelle bulimikolle nimenomaan se oikea ratkaisu: "hae apua". Ystävälle kertominen oli uskomaton helpotus! Oli jotenkin paljon helpompi lähestyä sitten mielenterveyspuolen ihmisiä kun minut hyvin tunteva ja minua rakastava ihminen tuntui olevan tukena. Sittemmin olen kertonut myös sisarilleni (ja toisen miehelle), myös entinen avopuolisoni tiesi, enkä koe tulleeni pahastikaan "tarkkailluksi tai valvotuksi", vaan parempi näin, esim. yhteisillä perheaterioilla on helpompi olla kun he eivät tuputa minulle "lisää kakkua" jos sanon että ei kiitos ;) Onhan vuorovaikutus nyt välillä outoa, mutta paljon on kiinni siitä, miten hulluna sitä itse itseään pitää, että osaako olla sosiaalisissa suhteissaan myös jatkossa normaalistikin ja jutella kevyemmistäkin asioista ja laskea leikkiä kuten ennenkin.

... Mutta takaisin siis siihen avun hakemiseen: itse otin yhteyttä psykologiin (vaihtoehtoisesti psykiatrinen sairaanhoitaja tai terveyskeskuslääkäri ovat hyviä ensivaihtoehtoja) ja pääsinkin hänen luokseen arviointikäynnille parin viikon sisällä. Olen myös itse hoitoalalla ja tiedän että esim. tk lääkäreiden luona käy paljon sýömishäiriöistä kärsiviä, jotkut jopa parin kolmen viikon välein juttelemassa esim. jos ei ole varaa terapiaan. Tk. lääkärin kauttahan se lähete psykiatrin arvioon (ja sitä kautta kelan terapiakorvauksen piiriin...) on saatava. No, kävin psykologin luona viime kevään n. 2 viikon välein ja tk. lääkärin luona kahdesti, lähete psykiatrille olisi tehty, mutta ongelmaksi tuli se että elämäntilanteeni on ollut sellainen, että en olisi voinut terapiaan tässä vaiheessa sitoutua (olen muuttanut asuinpaikkakuntaa), joten hoitosuhde on tällä hetkellä "poikki". Kunhan työ- ja asuinkuvioni vakiintuvat, aion hakeutua uudelleen asiantuntijan pakeille.

Käsitykseni terapiaan pääsemisestä on se, että se on pitkän (useiden kuukausien vuoden) prosessin tulos (riippuu varmaan myös paljon siitä minkä ikäisiä on, nuoret pääsenevät helpommin, mutta 27-vuotiaalla se jää jo paljon oman aktiivisuuden ja oman rahoituksen varaan), siinä tarvitaan oma-aloitteisuutta ja päättäväisyyttä terapeutin etsimisessä (terapeuteille voi olla pitkätkin jonot...) ja elämäntilanteen on ehdottomasti oltava sellainen että on tarpeeksi voimia ja pääomaa sekä käytännössä mahdollisuus aloittaa terapia, joka kestää mahdollisesti useita vuosia, yleensä vähintään kaksi istuntoa viikossa... itse en pystyisi nyt sellaiseen sitoutumaan. Hox: näin siis kunnallisella puolen, mutta mikäli kela-korvaus ei ole välttämätön, niin terapeuteillehan voi yrittää varata aikaa suoraankin...

TÄRKEINTÄ ON ETTÄ ON PÄÄTTÄNYT TEHDÄ ASIALLE JOTAIN :) = se että on päättänyt että "nyt riittää", vaikka välillä tulisikin takapakkia. Uskon ja toivon että tästä voi toipua niin ettei syöminen ja ruoan ajatteleminen enää hallitse elämää, ajatus "kevyestä ja rennosta, iloisesta ja elämänmyönteisestä olosta" motivoi tällä hetkellä enemmän kuin mikään muu. Liian paljoa ei kannattane yrittää kerralla, pikkuhiljaa... (saapa nähdä kuin käy...)

Kiitos vastauksistanne ja tsemppiä myös teille tämän sairaan elämäntavan voittamiseen:) ehkäpä kerään rohkeuteni ja hakeuden tk lääkärin tai psykiatrin luokse, jos sitä kautta pääsisi juttelemaan asioista pätevän kenkilön kanssa ja saisi valoa tunnelinpäähän:) olen katsonut syömishäiriökeskustenkin sivuja, mutta hinnat siellä ovat ihan järjettömiä!

Ja niin siitä "sokeririippuvuudesta", voisin myös itseni luokitella jonkinlaiseksi sokeri addiktiksi. Usein miten tarve oksentaa tulee epäterveellisestä ruuast (=paljon sokeria, rasvaa yms.) jos vain on mahdollisuus siihen. Tosin paastottuani/pitämällä useita "nälkä-kuuri" päiviä annan itseni pitää "epäterveellisen päivän" oksentamatta ja ilman suurempaa huonoa omatuntoa. Kamalin tilanne olisi, että ahmittuaan ei olisi mahdollisuutta päästä oksentamaan, ahdistus olisi niin suuri, että tekis mieli repiä hiukset päästä. Tosin joskus oksentamisen tarve saatta tulla vaikka olisi syönyt ihan normaalin annoksen terveellistäkin ruokaa, etenkin ahdistuneena tai vihaisena...
Nää jatkuvasti ailahtelevat mielialat ja epävarmuus itsestään ovat kyllä täyttä paskaa. Olisi ihanaa olla tasapainoinen, energinen ihminen, joka kykenisi nauttimaan arjestakin ja osaisi olla onnellinen, mutta en halua liikaa tuudittautua ajatukseen, että kyllä tämä tästä, kun ikää tulee ja on kypsempi ajatuksiensa kanssa.

Minulla äippä huomasi aikoinaan oksenteluni, vaikka kuinka yritin sitä piilotella. Pakko oli aina mennä ruuan jälkeen vessaan (mutsi tekee niin ihanaa ruokaa,jota vaan mättää ja mättää). Sen jälkeen keljuttikin, kun hän rupesi vahtimaan syömistäni, silloin tuli niin sekavia inhon tunteita, ajattelin että perkele, miksi hän 'haluaa että lihon, ja että pilaa elämääni', vaikka eihän se todellakaan noin mene. Kävin ravitsemusterapiassa vaan satunnaisia kertoja, ei siitä ollut minulle apua silloin, koska en suostunut noudattamaan hänen viikkosuunnitelmaansa, sairaus kapinoi todellakin sitä vastaan. En keskustele asiasta hyvän ystävänikään kanssa, vaikka hän käy todella usein, ja näkee sen touhun, mitä bulimia pistää tekemään. Inhottaa hänellekkin huolta ja surua tuottaa tämän takia :(