Ei se ollut kuin maatiaiskatti, löytöeläin talon asukki ,syrjitty ja kaltoinkohreltu.
Tapaninpäivänä se tuli ja meille teki kotinsa.
Oli rokotettu ja tarkastettu, lumivalkea ja pelokas hiiviskelijä, tuli pitkin seinänvieriä keinuni alle.
Tytär vainaja sen hoiti ja sen tavoille opetti,viisas kissa puheen tajusi ja viittä vaille ettei vastannut.
Meni vuoret, kesät ja talvet,tuli likan sairauret ja toisiamme valkoisen kanssa lohruteltiin.
Kesän korvalla kun kaikki oli kukkeimillaan ,kävi tuuheatukkainen soutaja meillä,kissakin alkoi olemaan ulkona ,nukkui terassin vierellä päivät pitkät.
Tyhjää terassia vartioi, siinä kesä oltiin ja tarinoitiin,silmiin katteli ja kehrää hyrisi hiljaa.
Oltiin porukassa muuta mailmaa vastaan,hiljalleen viilenevien päivien myötä kasvoi valkean väsymys.
Hiljalleen painui ylväs pää,laukka lyheni,hypyt hiipui, ilmeessä vanhan miehen alistuneisuus, naukaisussa kysyvä ja heikko alakuloinen sävy.
Eilen päättyi 14v kestänyt ystävyys alakuloisiin jäähyväisiin,et sinä valkoinen olemassa olollasi muuttanut mailmaa et toisille ollut kuin kissa vain.
Mulle olit päivätorkku kaveri tärkeä mukanaolija monessa murheessa, pitäkäähän ihmiset elukoistanne huolta,ne on niit meiän herramme pikkasia.
Tapaninpäivänä se tuli ja meille teki kotinsa.
Oli rokotettu ja tarkastettu, lumivalkea ja pelokas hiiviskelijä, tuli pitkin seinänvieriä keinuni alle.
Tytär vainaja sen hoiti ja sen tavoille opetti,viisas kissa puheen tajusi ja viittä vaille ettei vastannut.
Meni vuoret, kesät ja talvet,tuli likan sairauret ja toisiamme valkoisen kanssa lohruteltiin.
Kesän korvalla kun kaikki oli kukkeimillaan ,kävi tuuheatukkainen soutaja meillä,kissakin alkoi olemaan ulkona ,nukkui terassin vierellä päivät pitkät.
Tyhjää terassia vartioi, siinä kesä oltiin ja tarinoitiin,silmiin katteli ja kehrää hyrisi hiljaa.
Oltiin porukassa muuta mailmaa vastaan,hiljalleen viilenevien päivien myötä kasvoi valkean väsymys.
Hiljalleen painui ylväs pää,laukka lyheni,hypyt hiipui, ilmeessä vanhan miehen alistuneisuus, naukaisussa kysyvä ja heikko alakuloinen sävy.
Eilen päättyi 14v kestänyt ystävyys alakuloisiin jäähyväisiin,et sinä valkoinen olemassa olollasi muuttanut mailmaa et toisille ollut kuin kissa vain.
Mulle olit päivätorkku kaveri tärkeä mukanaolija monessa murheessa, pitäkäähän ihmiset elukoistanne huolta,ne on niit meiän herramme pikkasia.
Vastaukset 35
Vanhimmat
Samankaltainen juttu.
Kissat nyt on kissoja, pohjoisesta ilmastosta johtuen, riippuvaisia ihmisistä.
Meitin edellinen katti vaan jotenkin muutti meille, ulkomailla. Hylätty katukissa. Kapinen, kehnokarvainen, kuolemaa tekevän näköinen. Se oli ekaks pihalla, sitten rapussa, ja jotenkin se oli sitten meillä himassa (kirppuineen). Se vaan muutti meille. Suurin syy kai oli se, että ei sitä potkittu ja ruokittiinkin.
Hyvä kissa. Omanlaatuisensa, kuten kaikki eliöt, mutta oikein hyvä kissa.
Tossa joku vuos sitten, se täällä asuessa alkoi käyttäytyyn oudosti. Pakoili, oli itekseen jne. Otin sen sitten soffan alta syliin ja alettiin katteleen. Se kehräs pirusti. Nojoo, suun sisällä oli jotain tulehduksen näköistä.
Eikun hetimiten elukkalekurille. Suusyöpä. Mikäpä siinä, piikki vaan. Olihan se tietysti outo tunne katella kuolevaa kattia silmiin, mutta se kehräsi, niin kauan kuin kehräsi.
Herroihin en usko. Se katti laitettiin poltettavaksi, mitäpä sillä kuoleenna olisi ollut väliä, uurnaan takanreunallekko?
Dersu Uzala, kirja, joka kans jokaisen pitäis lukea.
Muista äänetää Tasavallan Presidentin vaaleissa Pekka Lipposta!
=DW=
Tämän tarinan valossa näen sinut uuresta näkökulmasta, yksistään tän takia kannatti tarinani kirjoittaa.
Olispa ihmisten puolueesta ehrokas, eres yks tavallinen ihminen kaikkine virheineen.
Kosketti kertomuksesi.
Minä houkka uskon että eläimen elämä on yhtä arvokas kuin ihmisenkin.
Eläin tajuaa maailmaansa hiukan toisin kuin ihminen, mutta mikä ihminen on sanomaan, ettei eläimen elämällä ole väliä.
Olen minäkin katsonut kuolevaa lemmikkiä silmiin ja olen varma että se käsittää kuolemansa, niin ihminenkin.
Se iso kuilu siihen väliin aukenee, mutta eläin kuolee aina tyynesti, aikansa hyväksyen. Käsi tassusta irtoaa kun kuilu toisen ahmaisee.
Jäähyväisiä, joutuu jättämään tässä elämässä ihan liikaa.
On surullista joutua turvautumaan eutanasiaan, mutta niin jouduin tekemään edellisen kissani kanssa. Kasvain leukaluussa oli syövyttänyt leukaluun poikki. Tilanne oli toivoton. En voinut pitkittää eläimen tuskaa vain itseni takia, vaikka en olisi mitenkään halunnut luopua rakkaasta sosiaalisesta ystävästä.
Koiran kuolemaa surin kuin lasta, koirahan on kuin ikuinen vauva. En voinut olla kotona pariin viikkoon töiden jälkeen iltaisin, keksin vaikka mitä menoa, että kestäisin. Yksi sisaristani, joka ei ole eläinihminen ollenkaan, melkein suuttuu aina, jos me muut eläinystäväsiskot kerromme surustamme lemmikkiemme kuoleman jälkeen, koska hänestä eläimen sureminen ei ole yhtä arvokasta kuin ihmisen sureminen. Mutta kun todellinen suru on läsnä, on turha vertailla surun suuruutta, se on aina iso.
Olen joutunut pari eläintä lopettamaan itsekin, lasten lemmikkejä.
Silloin kun eläin on tuskissa, on armeliaampi ottaa siltä henki.
Yhtä niistä suren vieläkin, se oli kaunis musta poikanen, kuukauden ikäinen.
Meni patterin ja seinän väliin ja tunki aina vain alaspäin, sinne missä tiukkeni olo.
Kun sen viimein löysimme oli raukka ponnistellut suolensa näkyviin.
Oli eläimelle armelias lopettaa se, mahdollisimman kivuttomasti.
Sitä pientä eläinraukkaa minä suren vieläkin.
Toisen nokkivat harakat pihalla, karkuun kun pääsi.
Sillekin eläimelle, tuli kuolema helpotuksena.
Elämä on joskus niin armottoman rankkaa ja julmaa.
Surullista menettää rakas eläin.
Meidän pihaan tuli 13 vuotta sitten syyskuun alkupäivinä pelokas kissa, mutta sain sen kesytettyä pitkän suostuttelun jälkeen.
Ei ollut enää ihan nuori, vaan jo leikattu narttu ja ehkä autosta heitetty tuonne maantien varteen.
Ihana, kiltti olento, 12 vuotta saimme pitää sen lemmikkinämme, ikävä on vieläkin.
Tuolla he nyt lepäävät koiran kanssa vierekkäin, kahden ison kuusen välissä.
Olipa kaunis muistokirjoitus koti-kiusatulla. :) Meidän perheessä on itketty ja kaivattu peräjälkeen kolme marsua, chinchilla, koira, kissa ja nyt on talossa viisivuotta kohta täyttävä Kissa Kipakka, ikuinen murkku. Yleensä talossa on ollut vain yksi eläin kerrallaan, mutta koira hankittiin marsun lisäksi. Koira sitten varjelikin marsua, pienempäänsä, niin että jos marsun otti syliin ja pyöritteli, niin koira hermostuneena seurasi ja varoitteli pitämään kaveriaan kunnolla.
Ystäväni asui Kreikassa neljä vuotta ja pelasti siellä mustan villakoiran näköisen katukoiran, joka selvästi etsi omistajaa ja asettui kahvilassa ystäväni jalkapöydän päälle nukkumaan. Azor olin takajalat olivat jotenkin hieman vialliset ja kävelysasento kuten Chaplinilla varpaat vähän ulospäin. Ystävä oli nähnyt sen kulkevan laihana ja etsivänä jo monena päivänä ja kun koira lopulta valitsi hänet, se oli siinä. Rakkaus oli syntynyt. Oli täynnä kirppuja ja muita loisia ja ilmeisesti myös suolistossa, joten eläinlääkärillä käynti oli ensimmäinen tehtävä. Minustakin tuli Azorin hyvä kaveri, joka hyppeli aina riemusta, kun tavattiin. Azor eli Suomessakin vielä monta vuotta, mutta tarvitsi päivittäisen hoitajan, koska ei tottunut koskaan yksinoloon ja itki koko päivän, kun ystävä oli töissä. Onneksi löytyi todellinen koiraihminen, joka otti koiran päiviksi ihan omaksi ilokseen ja trimmauttikin Azorin joskus siihen malliin kuin villakoirat yleensä. Oli muuten äärimmäisen suloinen koira, ystävällinen ja jotenkin ikään kuin aina kiitollinen pelastuksestaan. Kerran se Suomessa varastettiinkin kaupan ulkopuolelta, mutta se on sitten ihan oma tarinansa, joka päättyi lopulta onnellisesti. Kreikassa ystävälläni oli myös punaraitainen kissa, jonka nimi oli hienosti Sokrates. ;))
Näitä eläinjuttuja riittäisi vaikka jatkokertomukseksi tai kirjaksi asti. :)) Ovat ne kaikki olleet persoonallisia yksilöitä, aivan uniikkeja jokainen.
Minua kosketti kertomus kissasta.
Meidän kissa elää vielä, olen joutunut hyvästelemään monta lemmikiä, ovat alkaneet sairastella kun ikää tulee, se on aina ollut vaikeaa.
Eläin kohtaa todellakin kuolemansa luonnollisesti, se hyväksyy asian helpommin kuin ihminen.
Kyllä eläin vaistoaa omistajansa pahan mielen.
Voi, itku tuli kun menetyksestäsi luin. Koskettava.. Saman koin itse vuosi sitten. Syöpä vei minun kisuni. Mitä nyt öisin tuntuu ylitseni kulkevan, kuin tapansa oli.
Kyllä ne on ihania otuksia. Osanottoja täältä....
Surullinen asia. Surra voi ja saa eläintäänkin.
Niin monesta rakkaasta joudutaan luopumaan, kun elää saamme.
Vielä itsekin muistan tarkkaan, kun jouduimme luopumaan viimeisimmästä kissastamme meidän kahden ensimmäisessä kodissa. Tuntui, ettei halunnut edes töistä tulla tyhjään kotiin.
Mukava oli lukea ketjun viestejä. Ihanaa, että on lempeitä ihmisiä, jotka alkavat huolehtimaan hylätyistä ja kaltoinkohdelluistakin Luojan luomista. Helpompihan olisi pörröiseen killinpoikaan rakastua.
Monta hauskaa muistoa on mielessä itselläkin elämän varrella kotona olleista kissoista. Viimeisin lapsuudenkotini kissa oli oikea naistenmies, oli riiuulla joskus viikkojakin. Sitten hyppäsi ikkunanpokaan, ja kävi syömässä mahansa täyteen. Ja taas lähti narraamaan tyttökissoja. Takaisin tuli milloin korva rei'illä tai silmä poskella.
.
harvemmin edes luen näitä pitkiä juttuja mutta sun kirjoitukses imas mukaansa kauniita ajatuksia rakkaista...
Oikein tuli murheellinen olo. Sinulla surua enemmän kuin yhden miehen tarpeiksi.
Naapurissani on pieni koiranpentu, sellainen valkoinen lankakerä, mustat nappisilmät, joilla tutkailee maailman ihmeitä, kukkasia, ruohokasoja, lenteleviä hyönteisiä, autoja, ohikulkevia lajitovereita. Kun sain sen syliini, nuoli naamani silmälaseja myöten. Vienyt sydämeni. Pitäisiköhän sinun saada sellainen, toisi ilonpilkahduksia elämääsi.
Edellisen kissan aikana ,molemmat eläneet 14v tein tontin ympärille kanaverkosta airan.
Se kiertää tontin ja on turvannut kissojen vapauden turvallisesti.
Eilen vannoin että ei yhtään enää, uhkasin ajaa aidan alas traktorilla.
Antaa ajan kulua ja katellaan miten mieli hakee sen lopullisen suunnan, sellanen pörrönen kasa on hellyttävä.
Mökillä muinoin, melkein 20 vuotta sitten, tämä meidän nykyinen lemmikkimme meni nuuskimaan maassa olevaa ampiaispesää.
Sai piston kirsuunsa. Tuli jotenkin häpeissään tupaan, sitten hyppäsi makkarin sängyn päälle. Nukkui tyynyjen välissä tuntikausia. Oli annettu hippu kyypakkausta.
Kerran ulkona otti muovimukin suuhunsa. Ei nähnyt mitään ja pamautti päänsä auton vetokoukkuun. Hetkeksi meni taju.
Lapsena syödessään oli etupainoa, takajalat nousivat ilmaan. Sama efekti nyt vanhana, poloinen.
Kaikkea kanssa tässä muisteleekin.
.
Mihin juttuun toi takajalkojen nousu perustuu?
Oletan sen perustuvan maan vetovoimaan. Kun takapää on etupäätä keveämpi, noin voi tapahtua.
Etujalat ovat kuin vanhan Vanajan etupyörät, kaukana nokasta.
Meillä on muuten ihkauusi kotieläin, paksu kärpänen. Joka ilkeilee meille, ja taas häviää näkyvistä. On kuin helikopteri, minikokoinen.
.
Olipa hauska tuo "vanhan Vanajan etupyörät". Ne oli kyllä hassun näköiset, kun vertaa nyky autoihin...
Kaikella on aikansa, niin ihmisillä kuin eläimilläkin, eikä se ole meidän vallassamme, vaikka kuinka tahtoisimme. Joskus vain valtamme loppuu, vaikka kuinka haluaisimme suojella läheisiämme.
Älä kaada sitä aitaa, anna ajan kulua. Sinussa on niin paljon lempeyttä, olet hyvä ihminen. Joku pieni karvakerä saa joskus luonanne hyvän kodin.
Mistä sinä noi vanajan etupyörät sait mielees, sellanen piikkinokka se olikin.
No, sieltähän muistikuvien kätköistä. Setä ajoi sellaista aikoinaan.
*vanha mobilistifanihan vain minäkin*
.
Raaterissa oli pyörivät astinlaudat, ne oli nimittäin etupyödässä kiinni.
Niin piti sanoman, että meidän kani heitti veivinsä viimekesänä. Talvisin se oli sisätioissa, ja sen pesähäkki piti siivota tämän tästä, nyt sitä ei tarvitse tehdä.
Vähä on synkkää ja pimeää, pitäisiköhän vielä lasit tervata
Traderissa oli sopivasti kolo kehällä. Monella kuskilla ja vänkärillä meni hammas poikki, kun oli liukkaampi aika. Traderin runko ei meinnut kestää täkäläisiä kuormia.
Kuis on kuhaa noussut? Koskaan en ole kuhaa saanut maistaa.
Kuningasrapuakin haikailen.
.
Ei ole noussut kuhaa, kun en ole kerennyt kalastaa, ja veneenkin varastivat.
Kuhaahan on nykyään joka järvessä, ja taitaa olla yliarvostettu kala, ei se paljon haukea kummempaa ole, iso ahven on paljon parempaa.
Hyvä sitten ettei meidän järvessä ole vielä kuhia näkynyt. Ahvenia sitäkin enemmän.
Lapsuudessani oli eräällä naapurin mummolla harmaa kissa aivan saman näköinen kuin eräässä kissanruokamainoksessa. Joka aamu mummon juodessa aamukahviaan kissa istui penkillä vieressä ja odotti että mummo kaataa kahvia kahvikupin lautaselle. Mummo laittoi kahviin maitoa ja kissa latki kahvin lautaselta, mourusi joskus lisääkin. Kissa eli aika vanhaksi. Muistelen että ainakin pitkälti yli 20 vuotiaaksi.
Meillä oli samanlainen kissa. Painoikin melkein 7 kg. Ei tahtonut pysyä kotonaan. Tappeli naapurien kollien kanssa tämän tästä ja korvien lehdet olivat kutistuneet pieniksi ja risaisiksi. Kerran löysin sen naapurin pihalta koulusta palatessani ja toin koulurepussani kotiin. Jäi kyläreissullaan auton alle. Kiva kisu oli silloin kun oli kotona. Surimme sitä kovasti.
Aina se lemmikin kuolema koskettaa, koska sitä on hoivannut, pitänyt kaverinaan, tottunut elämään sen kanssa.
Kyl mie olin onnellinen kun Oscu löytyi, se vain tuli vaan yks kevätpäivä kuistille istumaan ..
Ymmärrän ikäväsi.
Meidän kissa oli illalla rymistellyt jossain tai tapellut.
Oli ihan kuin noessa yltäpäältä, ei ollut märkä, oli nolon näköinen.
Se ei anna pestä se on varmaa, harjasin ja pyyhin kostealla, eipä juuri auttanut.
Makuuhuoneen valkea matto meni pesuun, samoin lakanat kun kerkisi hypätä sängylle.
Mitä ihmettä teen, repii minut verille jos pesen sitä väkisin, hyvä että sain enimpiä pyyhittyä kostealla.
Se suuttuu kamalasti jos ahdistan kylpyhuoneen nurkkaan ja suihkutan, pakko on jotain tehdä :(
Serkun kesäasunnolle toi naapurisna kissa yhden pennun. Kävi ensin tutkailemassa, millaisia ihmisiä ovat ja kaiketi hyväksyi kun toi sitten sen pennun. Kävi myöhemmin vielä katsomassa, miten pentu jakselee.
Mukava oli se pentu. Piti vain antaa pois toiseen paikkaan kun kesä loppui.
Pesin kerran kissani toisella kädellä silittäen ja toisella kädellä suihkuttaen. Kissa istui paikallaan koko pesun ajan. Kuivuminen kesti kauan.
"koti-kiusattu"
Cairnterrieri ja Mäyräkoira.
Sanoi faija, kun olion kotiin toi.
Sotakoirana Karjalankarhukoira, faijan mieleen onnen soi.
Sulo Vileenin tavoin hän koiran otti, ihan ilmaiseksi sai.
Ei tiennyt mihin koiransa kelpaa, kasvoi kun, voi, voi, voi!.
Broidin, minun, sormia lipoi ja hyrräs, ei mutsia totellut koskaan.
Eka kerran kun perhettä puraisi, oli kohteena äiti armas.
Faija, juopoksi kun hiljalleen kääntyi, päätti kouluttamaan alkaa.
Oli koirakin tullut isoksi, nosti faijalle vain jalkaa.
Kuten Räkättirastas me broidin kans, räkätettiin kun koira haukkui.
Mitä tahansa porttimme edestä, asioilleen liikui.
Vielä silloin narunsa kesti.
Kun ei kestänyt enää, niin faija maksoi,
Kotikoiraksi muuttui hauva.
Eka kerran kun rakkimme minua puri, se ei purrut leikkisästi,
Jääkiekkopaitani kesti. Otin kurkusta kiini koirulia,
"Et kai tapa sitä sentään?" Kysyi sotiemme veteraani.
Päästin irti ja kerrankin nurkkaan meni, tuo terrierinmäyrä.
Puri suloinen faijaa monasti, meillä vieraat harveni.
Paloi mutsilta pinna ja vihdoikin, sai hauveli haulikuuron.
Ei elukka ollut kulkukissa, ihan tahallaan hankittu.
Minä sanoinkin faijalle joskus kerran: Idiootti oot, Sviddu.
Ei otettu meille eläintä enää, mut ei faijakaan antanut periks.
Tuli Kärpänen sisälle huoneeseen, sanoi faijani Hus! Hus! Hus!
Ei hän tappanut koskaan halunnut olisi, vaan joskus tulee se aika.
Kärpäslätkästä taittoi lätkän pois, selkää raapi: Nyt on Hyttysten taika.
H.
Minä olen kuin faijas, meillä sikakin kuolisi vanhuuteen:(
Kissa puri niin että tuli viikon antibioottikuuri:((
Kärpäset ja itikat ja hämähäkit tapan, hiiristä huolehtii kissa mökillä, nekin on niin söpöjä mustine pikisilmineen..
Luulen että tässä on kotikiusatun salaisuus.
http://www.youtube.com/watch?v=Z7meI6anAVQ&feature=related
Koiralla on isäntä mutta kissalla palvelijoita.
Oma kissani tuli ihan heittona, ota tuo. Se oli juuri luovutusikäinen pikku-kolli. Alle vuoden ikäisenä tuttu eläinlääkäri muutti kissan suunnitelmat ja ehdotti kiveksiä vaikka koruiksi (hurtti tyyppi) en edes harkinnut.
Vuosien saatossa opimme tulkitsemaan toisiamme, minä ainakin. Kissa kävi asioillaan ulkona myös kovimmilla pakkasilla, voitte arvailla mikä mouruaminen kun paljain jaloin hangessa piti hilpasta. Se tottui, että ovella joku päivysti ja laski heti sisälle. Sama lääkäri poisti yhden pahkuran kyljestä, ehkä tappelun jälki. Monet surut se makaili lähellä ja hiljaiset luopumiset näki. Lasten ystäviä kiusaili hyökkäyksillään ja toi kerran elävän oravan poikasen ylpeänä sisälle. Loppuolella sille tuli taas se pahkura ja ruokahalu meni ym. Sama lääkäri piikitti, en voinut mennä mukaan, mutta pieni pihakaivuri sai ensimmäisenä työnään tehdä haudan pihan nurkkaan ja sinne laskettiin mustavalkoinen 12v. ystävä, joka lähti vähän ennen kuin minä yhteisestä kodista. Meille oli aika, paikka ja jokin mukava kumppanuus.
:)