Tunnen muutamia jätkiä joilla ikää noin 30-v. Noh; heillä on sitten jostakin syystä nuoret tyttötystävät (vaikka jätkien naamat ei kaksisia), ikäluokkaa 20 -22v, ja on kuulema kauhea vauvakuume niillä likoilla.
Pojat eivät halua lapsia, onneksi, mutta ilmiselvää tässä on se, että ne likat ovat hakeutuneet vanhempien miesten seuralaisiksi siksi, jotta saavat alkaa tekemään lapsia, vaikka koulutkin on kesken. -Hyvä niiden jätkien kannalta, mutta aika kujalla ne likat on kyllä! Tulee vain mieleen, että milloin tyttöset aiheuttavat vahingon salaa toiselta, vaikka toinen ei halua lapsia? Joutuuko tässä joku rahoittamaan toisen hätäilijän unelmaa?
MIkä tätä maailmaa vaivaa, ku kaikki tekee lapsia nuorena ja koittaa jotakin kotista leikkiä? -Eikö ihminen opi toisen virheistä?
Pojat eivät halua lapsia, onneksi, mutta ilmiselvää tässä on se, että ne likat ovat hakeutuneet vanhempien miesten seuralaisiksi siksi, jotta saavat alkaa tekemään lapsia, vaikka koulutkin on kesken. -Hyvä niiden jätkien kannalta, mutta aika kujalla ne likat on kyllä! Tulee vain mieleen, että milloin tyttöset aiheuttavat vahingon salaa toiselta, vaikka toinen ei halua lapsia? Joutuuko tässä joku rahoittamaan toisen hätäilijän unelmaa?
MIkä tätä maailmaa vaivaa, ku kaikki tekee lapsia nuorena ja koittaa jotakin kotista leikkiä? -Eikö ihminen opi toisen virheistä?
Vastaukset 11
Vanhimmat
"MIkä tätä maailmaa vaivaa, ku kaikki tekee lapsia nuorena ja koittaa jotakin kotista leikkiä? -Eikö ihminen opi toisen virheistä?"
No onko tuo 20-22v nyt niin ylettömän nuorena, hedelmällisin ikä alkaa pikemminkin olla takana päin... ei sillä että lapsia kuuluisi teininä vääntää, mut eiköhän 20-40v oo ihan normaalia lapsentekoikää.
Heh:) Vai alkaa hedelmällisin ikä olla takanapäin 20-22 vuotiaana? - No varmaan joooo´ooo jos biologisesti ajatellaan -primitiivisesti, mutta ei käytännössä ja yksilöllisesti ajatellen. Parempi ola ikänsä lapseton kuin tehdä lapsia ja sitten ei ole niille tarjota ehyttä kotia ja omakin elämä ja unelmathan siinä kärsivät, kun saaa sen (rumasti sanottuna) pallon jalkaan.
20 -40v on normaalia lapsentekoikää joo, periaatteessa, mutta kun maailma muuttuu ja ihminen sen mukana, niin kyllä 22 vuotias on nykyaikana auttamatta liian nuori ja altis tekemään virheen siinä jos lapsia tekee.
Moni katuu sitten ja tuleehan siitä lieveilmiöitä yhteiskunnallisesti ja etenkin yksilöllisesti.
30v, noin, on paras ikä nykymaailmassa tehdä lapsia, jos siis muut asiat: parisuhde, talous, terveys ja muut asiat on kunnossa. 20 -30v ihminen on vielä niin nuori ja kokematon sekä altis sosiaaliselle paineelle, että saattaa helpolla tulla loppu elämän vaikuttava virhe tehtyä. Kannattaa siis odottaa se ensimmäinen vauvakuume ohitse siinä 20 -25v iässä, niin se vauvahaave monilla un ohtuu, varsinkin jos muiden virheitä joutuu näkemään.
"20 -30v ihminen on vielä niin nuori ja kokematon sekä altis sosiaaliselle paineelle, että saattaa helpolla tulla loppu elämän vaikuttava virhe tehtyä."
Ja sinä yönä, kun 30 vuotta tulee täyteen, kokemus karttuu välittömästi ja silloin on valmis äidiksi? Ei äitiydestä ole kenelläkään kokemusta ennenkuin esikoinen on syntynyt. Siihen asti olemme kaikki samalla viivalla. Toiset aikuistuvat ns. normaaliin aikaan, eli osaavat lopettaa sen nuoruuden elämisen siinä 20-25-vuotiaina, toiset taas elävät mielikuvassa, että 35-vuotias on vielä nuori ja siksi ovatkin epäkypsiä perheen perustamiseen nuorempina. Biologisesti vain on ikävä tosiasia, että hedelmällisyys 25-vuotiaalla on aivan eri luokkaa kuin 35-vuotiaalla (yksilöllisiä eroja toki on, mutta jos katsotaan keskimääräisiä hedelmällisyyksiä, ei näistä ikäluokista voi edes samassa lauseessa puhua). Jos siis 23-vuotiaalla on koulutus, työ, vakaa parisuhde (ehkäpä jopa avioliitto) ja koti (ehkäpä jopa oma sellainen), miksi hänellä olisi yhtään sen huonommat lähtökohdat perheelle kuin vastaavassa tilanteessa elävällä 33-vuotiaalla?
Ja onhan se niinkin, että molemmissa on hyvät ja huonot puolensa; 23-vuotiaana äidiksi tullut ei ehkä ole ehtinyt matkustella tai edetä urallaan, mutta hänelläpä onkin kumpaankin aikaa 40 -vuotiaana, kun hänen lapsensa ovat aikuisia, mutta hän itse on edelleen priimakunnossa. Samaan aikaan 33-vuotiaana äidiksi tullut auttaa lapsiaan läksyissä, kuskaa harrastuksiin jne. Ja kärsii vaihdevuosista, kun lapset alkavat olla aikuistumisen kynnyksellä (pahimmassa tapauksessa murkkuikä ja vaihdevuodet sattuvat samaan aikaan ja koti on sotatanner). Mutta kukint elää omalla tavallaan, emmekä saisi toisiamme arvostella noin rankasti. Olen aivan varma, että yksinhuoltajia löytyy myös 30 -vuotiaina vanhemmiksi tulleista ja toisaalta taas onnellisia kokonaisia perheitä on 20 -vuotiaillakin.
Yleistäminen vain siksi, että haluaa puolustella omaa ratkaisuaan, on (kuten joku jo mainitsikin) epäkypsää toimintaa, mikä vain osoittaa sen, että epävarmuus siitä omasta päätöksestä ja sen oikeellisuudesta alkaa hiipiä mieleen.... Mutta mielestäni päätöksiä on turha murehtia sitten, kun ne on tullut tehtyä jo aikoja sitten. Jos päätät perustaa perheen nuorena, ei sitä kannata turhaan katua myöhemmin ja jos taas päätät perustaa perheen vanhempana, ei senkään katuminen myöhemmin auta yhtään. Päätöksiä tehdessään pitää vain mahdollisimman hyvin yrittää miettiä, mitä tulevaisuudeltaan haluaa. Etukäteenhän ei kukaan voi tietää, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mutta sen voi päättää, että tulipa eteen mitä hyvänsä, kaikesta selvitään.
Aikamoista yleistämistä, sanoisinko. On varmasti kaikenikäisiä ihmisiä, joista löytyy hyviä ja huonoja äitejä. Itse olen nyt 30-vuotias 4:n lapsen äiti, ja olen kokenut tämän todella hyväksi ratkaisuksi minulle. Sain esikoistyttäreni ollessani 22-vuotias, ja nyt 30-vuotiaana syntyi kuopus. Olen kuitenkin valmistunut ammattikorkeakoulusta, minulla on hyvä työpaikka, parisuhde on kunnossa ja talouskin ihan hyvällä mallilla. En pidä yhtäkään lapsistani virheenä, vaan olen tyytyväinen ja onnellinen, kun olen lapseni nuorena saanut, on riittänyt energiaa yövalvomisiin jne..
Myös ottaisitko huomioon sen, että lapsia ei niin vain "tehdä". Lukioaikainen luokkatoverini on nyt vuosien hoitojen jälkeen saamassa ensimmäistään. Jos siis aloittaa "lapsenteon" 30-vuotiaana, voikin kulua taas vuosia, että lapsen saa, jos saa silloinkaan. Jos itse olet tyytyväinen siihen, että lapsia ei ole tietyssä iässä tullut, niin hyvä niin. Se mikä sopii yhdelle, ei välttämättä sovi toiselle. Kaikenlainen yleistäminen asioissa on minun mielestäni perin ärsyttävää ja epäkypsää. Enkä usko että kukaan on sen valmiimpi vanhemmuutteen, olkoon sitten ikä mikä vain. Lapsen myötä siihen kasvetaan, lapsi kasvattaa vanhempiaan, ja voin sanoa, että mitä useampi lapsi on, sitä enemmän vanhempana kasvaa. Mitenkään tietenkään väheksymättä ketään.
Tietystikään kenenkään ei pidä tehdä '"tahallaan vahinkoa", vaan molempien pitää haluta lasta ja parisuhteen tietysti olla kunnossa. Todellisille vahingoille ei tietysti voi mitään, jos ei sitten halua selibaatissa elää. Eräällä läheiselläni on poika, joka sai alkunsa rikki menneestä kondomista. Hän oli perheensä esikoinen, ja vaikka syntyikin alle 20-vuotiaalle äidille, niin silti hän oli lopulta toivottu lapsi, vaikka ei suunniteltu.
Minä tosin itse arvostan niitäkin, jotka omasta tahdostaan ovat lapsettomia, jos itse tietää että haluaa valita niin, niin se on hienoa. Annetaan siis ihmisten tehdä omat valintansa, ja annetaan aikuisten ihmisten toteuttaa vauvahaaveitaan ihan rauhassa.
se on sun mielipitees. Ota pää pois perseestä ja katso ympärillesi; moni epäonnistuu!
Myös aika moni vanhempana vanhemmaksi tullut epäonnistuu... Puolet KAIKISTA avioliitoista (eli mukana ovat myös ne "kysinä" solmitut avioliitot) päättyy eroon jne. Joten; kenenkään ei kannata mennä naimisiin tai perustaa perhettä, kun aina on mahdollisuus epäonnistumiselle?
Jos olet tuota mieltä, älä edes harkitse avioliittoa tai perhettä, sillä jos jo etukäteen on varma epäonnistumisestaan, ei onnistumisen mahdollisuuksia juurikaan ole.
* kypsinä
Olen eriä mieltä siitä, että vanhempana lapsia saavat epäonnistusisivat niin usein kuin nuorempana. Epäonnistutaan vanhempanakin, mutta prosentuaalisesti harvemmin selkeästi. Ja vaikka vanhempana ei lapsen kanssa helppoa olekkaan, niin kuin ei nuorempanakaan, ei silti ehkä erota vanhempana niin helpolla, kun on juurikin ne paljon puhutut ongelmanratkaisutaidot kehittyneet. Nuorena taas sorrutaan helpolla mm. vieraisiin ongelmien ilmaannuttua, koska ei ole ehditty kokea muita "houkutuksia" ennen lapsia saatika tutustua kunnolla toiseen osapuoleen.
On ilmiselvää, että vanhempana on elämänkokemusta, näkemystä, eli ongelmanratkaisutaitoja. Vanhempana kun lapsia tekee, on parisuhdekin todennäköisesti kestänyt pidempään ja siihen on huomattavasti turvallisempi alkaa perhettä perustamaan. Talouskin on varmaan varmempaa.
Siis ei nuorena lapsia tekemisessä mitään vikaa ole, mutta se vain on ihan selvä fakta, että nuorena on kokematon ja ei välttämättä tiedä mitä aidosti haluaa -toimii hetken mielijohteesta.
Itse sanoisin kuitenkin tärkeimpänä seikkana sen, että on se toinen puolikas siinä parisuhteessa mihin lapsia tehdään tuttu jo, eli on oltu yhdessä pidempään ja tunnetaan se toinen. Toki teinirakkaudet onnistuvat ja kestävät todella harvoin, eli niissä kannattaa kyllä lapsentekoa odotella ja katsella miten käy.
-Eikös ole tutkittu, että 5-vuotta kun on yhdessä, niin alkaa pikkuhiljaa tuntea toisen osapuolen? -tässä hyvä ohjenuora.
Oman käsitykseni ja kokemukseni mukaan riski epäonnistua on aina kun ollaan liian nuoria tai liian tuoreessa suhteessa kun apsia tehdään. Kannattaa aina nauttia ennen lapsia toisesta mahdollisimman pitkään ja tutustua siinä samalla. Nuoruudellle ei voi tehdä muuta kuin odottaa että aika kuluu ja eka vauvakuumeet menevät ohi ja seuraavatkin, ja sitten ehkä lapsia alkaa harkita.
Jaa täällä meillä on kotona makaava läskinen synnytyskone?
niitä riittää BB:ssä Suvi eräs heistä. Kauhee selluliittiperse...hyi!
Järkevää tekstiä, mutta edelleen vähän yleistämistä. Me ollaan 22-vuotias toistaiseksi lapseton pariskunta olemme olleet yhdessä 6 vuotta ja ammattikorkeakoulusta valmistumiseni häämöttää jo lähellä. Minulla on ollut vauvakuumetta noin neljä vuotta, mutta se on vuosien myötä vaihdellut todella kovasta hieman maltillisempaan. Koko ajan olemme ajatelleet, että ensin opiskelut loppuun ja ehkäpä avioliittokin ennen lapsia. Kuitenkin olen aina ollut sitä mieltä, että haluan saada ensimmäisen lapsen viimeistään 25-vuotiaana, sillä haluan lapsia useampia ja toivoisin että ne olisi kaikki tehty siinä kolmenkympin kieppeillä.
Meillä kävi siinä kohtaa tuuri, että pääsin opiskelemaan ammattikorkeaan heti lukion jälkeen, joten valmistun korkeakoulusta jo nuorena ja voimme mennä naimisiin ja alkaa perustaa perhettä.
Olemme muuten sinun mittapuusi mukaan jo "vanha" pariskunta ja sillä tavoin sopivia hankkimaan lapsia vaikka heti. Tässä kohtaa olen samaa mieltä, että tuo viisi vuotta on varmaan ihan hyvä mittapuu sille että tuntee toisen, lisäksi olisi hyvä jos on jo muutaman vuoden asunut yhdessä, jotta yhteinen arki on tuttua. Siinä olen kuitenkin eri mieltä, että tämä olisi riippuvainen pariskunnan iästä. Minun kokemukseni mukaan myös hieman vanhemmat ihmiset, noin kolmekymppiset yhä vain eroavat ja solmivat uusia suhteita.
Siinäkin olen samaa mieltä, että heti vauvakuumeen iskettyä ei ehkä pitäisi kiirehtiä hankkimaan omaa lasta, mutta toisaalta voi olla turhaa myös odotella että se vauvakuume menisi pois. Mitä jos se ei ikinä katoa? Minun vauvakuumeeni on kestänyt jo vuosia ja tulee todennäköisesti kestämäänkin vielä vuosia. Eikä vauvakuume useinkaan sillä häviä että saa yhden lapsen, sehän tulee yleensä aina vain uudestaan, jossain kohtaa sitten vain täytyy ottaa järki käteen ja päättää että lapsiluku on täynnä.
Ja siinä olen ihan samaa mieltä kuin monet muutkin tässä keskustelussa, että kukaan ei ole välttämättä valmis äidiksi/isäksi, ainakaan ennen ensimmäisen lapsen syntymää. Raskausaikana ihminen käy läpi tietynlaisen sopeutumisprosessin muuttuessaan lapsettomasta ihmisestä vanhemmaksi ja tämä tapahtuu ihan kaikenikäisten vanhempien kohdalla hyvin pitkälti samalla lailla. Ja siitä vauvan syntymästähän se vanhemmaksi oppiminen vasta alkaa ja se oppiminen kestää läpi elämän, vielä silloinkin kun lapset ovat jo aikuisia.
Oman kokemukseni ja koulutukseni näkökulmasta sanosiin, että vanhemmuus on niin monivivahteinen asia, että ikä pelkästään on siinä yhtälössä melkoisen pieni tekijä.