Päivät painuvat sateisiksi, illat pimenevät yhä varhemmin, pian tulevat yöpakkaset ja nurmikoiden aamuiset kuurahunnut, on syksy, syksympi, kohta talvi. Kun ikää on tullut lisää, ovat menot ja osallistumiset vähentyneet ja turhan usein tulee vain jämähdettyä kotiin, ei oikein keksi minne mennä, tuttavapiirikin on pieni ja perheellisillä on omat juttunsa. Joskus tuntee tikahtuvansa hiljaiseen iltaansa. Miten te muut yksineläjät saatte aikanne mielekkäästi kulumaan, miten kohtaatte ihmisen kaipuunne, juttuseuran puutteen?
Minä olen kokeillut tuota chattia mutta jutut siellä ovat minulle vieraita ja tutut kai juttelevat keskenään, tai sitten ihmiset ovat riitaisia. Jään ulkopuolelle. Sen huomasin että samat nimimerkit ovat siellä pitkin päivää, heillä omat seuransa.
Pitäisikö hankkiutua johonkin kerhoon, työelämä ei enää ole esteenä.
Minä olen kokeillut tuota chattia mutta jutut siellä ovat minulle vieraita ja tutut kai juttelevat keskenään, tai sitten ihmiset ovat riitaisia. Jään ulkopuolelle. Sen huomasin että samat nimimerkit ovat siellä pitkin päivää, heillä omat seuransa.
Pitäisikö hankkiutua johonkin kerhoon, työelämä ei enää ole esteenä.
Vastaukset 27
Vanhimmat
Onhan telkkari olemassa! Mitä sitä muuta tarvitsee.
Mulle nuo hiljaiset illat ovat oma valinta, siksi ei ongelma, koska tarvitsen paljon yksinoloa. Eilen minulla oli iltapäivällä eläkeläisyhdistyksen pelien johtaminen. Sää oli kaunis ja lähdin viiden jälkeen metsään, missä kosteikkovahverot odottelivat. Poimin niitä nopeasti korin täyteen ja siinä sivussa litran puolukoita. Melkein iltakahdeksaan näki vielä raivata metsäautotien ojanpenkkaa. Sitten kotona alkoikn sienien loppukäsittely, mikä jatkui aamulla kuudelta. Samalla tein kaksi litraa omenasosetta pakkaseen. Kohta lähden ystävättären kanssa Turun seudulle matkailutapahtumaan. Sinulle suosittelen esim. eläkeläisyhdistyksen toimintaa. Syyskokoukset ovat ajankohtaisia ja uusia hallituksen jäseniä valitaan. Aktiivisia jäseniä kaivataan. Yksinäisten hetkien aikana voi kirjoittaa päiväkirjaa, miksei romaaniakin.
Koti on hyvä paikka, eikös ole ihana asia kun on oma koti?
Minulla on ollut aina oma koti!
Eli pidät sitä itsestään selvyytenä. Niin ei valitettavasti ole läheskään kaikilla. Eikä moni enää näinkään nuorena pysty asumaan omassa kodissaan. Itse nautin kotonaolon hetkistä, koska työelämässä ollessa oli melko kiireistä eikä saanut niin nautiskella. Telkkarin hankin taas, jos liikuntakyky heikkenee. Nyt sen katseluun ei ole aikaa. Mulla on oikeastaan vuodesta 1983 alkaen ollut kaksi kotia suurimman osan ajasta. Nyt lähden taas toiseen.
Onhan kansalaisopistot, erilaiset kurssit, eläkeläisjärjestöt ja vapaaehtoistyö. Konsertteja ja pieniä harrasteteattereita jonne ei pääsylipun hinta ole päätähuimaava. Maaseudulla tarjontaa toki on vähemmän. Niistä piireistä olen, ei ravintaloa ihmisenä, itse löytänyt uusia tuttavia ja jopa ystäviä.
Oikeastaan nautin iltojen yksinäisyydestä ja vapaudesta, viikonloput sen sijan koen joskus ahdistavina. Perheellisillä ystävillä ja lapsillani on omat menot ja yksin lähtemiseen jonnekin tapahtumaan on tietty kynnys.
Nettipalstoilla ja chateissa en erityisemmin viihdy, siellä on ne kuppikunnat minne ei mahdu ja päällimmäisenä riidankylväjät jotka hyökkäävät kimppuun joka asiasta. Asiallista keskustelua on hyvin vähän. Katselepa netistä tai lehdestä kotipaikkasi menovinkkejä, eiköhän sieltä löydy.
Iloista syksyä!
Tuskin aika riittää, töistä pois vuosia. On tämä netti jolla yleensä teen rahaa, myös TV ja näkyy lähes koko maailma pääasiassa talous kanavat kiinnostavat. Lähimmät sukulaiset (lapset) yli 400km päässä, kylläkin nyt kotona toinen perhe.
Netissä yritin naistuttavia ei onnistunut,(tapasin monta) vaan tansseissa kyllä. Kolmen kuukauden aikana olemme olleet Suomessa lomalla myös paljon muita matkoja.
Hän tykkäsi Suomessa olevan venäläisiä piirteitä (rakennukset) ja rajanläheisissä taisi olla pääkieli venäjä.
Harrastuksia on myös paljon, puutarhat, kasvit jne.. rakentaminen ei enää kiinnosta.
Minulla on päinvastainen ongelma, haluaisin olla enemmän yksin.
Illat kun hoidettavani nukkuu eikä äitini kaipaa apua ovat omaa aikaani.
Vaikka rakastan lapsiani yli kaiken, koen heidänkin käyntinsä stressaavana, olen kai liian väsynyt.
Minulla on sama ongelma, yksinäisyys. Muutin outoon kaupunkiin.Ei ole tuttuja ei sukulaisia ja ennenkään en ole ollut mukana järjestöjen toiminnassa paljonkaan. Joskus yksinäisyys tuntui paniikilta. Vähitellen olen tähän tilanteeseen pakostakin tottunut. Kyllä sitä juttu ja juorukaveria tai vain ihmistä joka on läsnä tarvitsee. On ikävää, kun haluaisi mennä rientoihin tai vaikka lenkille, pitää aina mennä yksin. Ei auta asiaa kun sanotaan, onhan TV, onhan järjestöt jne.
tämä kosketti minua, yksinäisyyden tunteeni on samaa kuosia kuin sinun. On kuin vieras kaikkialla, kun ei ole omia ihmisiä, ei sukulaisia ja kun vielä on arka toisten seuraan tuputtautumaan - kaikilla on jo ne parhaat kaverinsa. Käyn kansalaisopiston kursseilla vaihtelevasti ja matkustankin yksin, mutta asiat tuntuvat eri tavalla iloisilta kun ne voi jakaa toisen ihmisen kanssa. En tarkoita tässä elämänkumppania vaan mukavaa ymmärtävää ja oivaltavaa ihmistä jonka kanssa on kiva puhua. Yksin olo ja yksinäisyys eivät silti ole sama asia, toisen voi valita, toisen ehkä antaa elämä?
"sysseli*"
Minä olen jo 60 , ja elämänmuotoni itse valinnut, joten ei ole tuonlaista murhetta.
Yhtä hihittelyä tämä on.
H.
MInä olen jo 60 , ja elämänmuotoni itse valinnut, joten ei ole tuonlaista murhetta.
Yhtä hihittelyä tämä on.
H.
varmaan sulla onkin hauskaa jos et vajaan tunnin päästä muista mitä juuri hihitit? Huumori on hyvä apu elämässä, mutta ilkeily ja pilkallisuus eivät ole huumoria, ne ovat vain rumaa käytöstä, joten anteeksi tuo aloitukseni:) Semmoista kevyttä palpatustahan elämä nykyään on, alituisesta leikinlaskusta kimpoaa kaikki vakavampi kuin palloa pompottelisi! Kun kohtaa jonkun, jonka kanssa voi ihmetellä maailmaa, puhua ajatuksista ja haaveista, joita elämässä vielä on, ilman katkeruutta muistella elämää, se on kuin lahjan saisi. Ihmisen kokoisen ajatusmaailman lahjaksi. Kun toivoo elämältä ajattelevaa ymmärtävää ihmistä ystäväksi, se on siinä ja siinä että toivoo mahdottomia?
Vai on huu elämänmuotonsa itse valinnut. Luulin kyllä että olet holhouksen alainen. Oletan meidän normi ihmisten myös itse elämänmuotonsa valinneen. Ei hihittely auta järkeviä ihmisiä.
"on hauskaa hihihii"
Täällä meillä ei ketään näy, eikä pahemmin ole näkynytkään.
Ainakaan virallista holhoojaa.
Mitä elämääni tulee, niin minkään puolesta en ole taistellut, antanut solua vain.
Se on ollut hyvä valinta.
Ei tunnu tuskaa eikä kaipausta, mitä nyt ensirakkaus kaihertaa mieltä.
Elämäni virrassa olen törmännyt moneenkin kaltaiseeni ajopuuhun, ystävät ovat jatkaneet kanssani kellumista, jotkut juuttuneet rantaliejuun.
Hihittelyni ei aina, ehkä, ole ihan inhimillistä, mutta en voi sille mitään.
H.
"asdfjkö"
Maailma antaa sinullekin vielä paikan.
Maailman ihmiset eivät.
Joten jatka yritystäsi, homma on omissa käsissäsi.
Mieti miten voisit olla haluttavampi.
Jos ihminen on haluttava, ei hän rauhaa saa.
Aikasti harvoin, jos ihminen "on vaan tämmöinen" ei onnea ole, jos ei sitten ole toinen rellukka samassa kaupassa.
Useimmiten siinäkin kaksi surkimusta kohtaavat toisensa ja kävelevät onnensa ohi.
Jos haluaa sporttisen hoikahkon miehen, pitää olla samanlainen ja lähteä lenkille.
Jos on lihava lössö ja netin ääressä, niin sieltä löytyy niitäkin.
H.
Miten tämä ihmisyyden ajatus nyt kääntyi sporttisen hoikan miehen haluamiseen? Kapea, kapea on miehen maailma:) Ihminen ihmismäisimmillään on iätön, ajaton, vailla merkitystä sukupuolensa suhteen, henkinen yksilö jota elämä on muotoillut ja kasvattanut, jalostanut. Kaunis mieli.
Miten usein ne 'kauniit mielet' ei kelpuuta ketään reviirilleen. Silloin sitä vaan on tyydyttävä siihen yksinoloon.
Tota noin...jos mun tarvitsisi valita trimmatun sporttimallin ja aidon, mutta hieman ränsistyneen välillä valitsisin todennäköisesti sen jälkimmäisen koska olettaisin arvojen olevan kohdallaan jos ei koko aikaa ajattele ulkokuortaan ja omaa "haluttavaisuuttaan". Mutta vakka kantensa valitsee...ja on hyvä että meitä ihmisiä on niin montaa sorttia.
Mutta tää juna lähti taas sivuraiteelle.
Mulla on hieman sama ongelma kuin aloittajalla. Aikaa liikaa ja liian vähän kivaa tekemistä. Illat pimenee, talvi lähestyy, takka loimuaa iloisesti ja rakastan ruuanlaittoa, hyvää viiniä, iloista seuraelämää. Olikohan tää korpi sittenkään mulle oikee paikka?
Käyn paikallisessa juottolassa, kun tunnen itseni yksinäiseksi. Sieltä löytyy kyllä juttuseuraa.
Eihän niitä menemisiä tarvita, itsekin kaipasin niitä aikani. Sitten huomasin, on ihan hyvä olla itsekseen, laittaa kynttilät palamaan ja katsella tähtitaivasta,(jos sellainen on), tai sitten vaan istua hiljaa. Ja, nyt kyllä pidät mua outona, mulle on ihan kiva katsella ja jutella eläimille. Oravatkin on aika lystiä kavereita.
Elän aviossa, mutta meillä on erilaiset kiinnostuksen kohteet. Kotona kuitenkin enimmäkseen ollaan. Luen paljon kirjoja. Ennen kävimme melko usein tanssimassa, mutta kun on kremppaa tullut, niin se on jäänyt.
Sanoin tuolle miehelle, kun hän jää eläkkeelle, että tulen varmaan hulluksi, kun hän on koko ajan jaloissa ja mörkkinä. Ikkunatkin pitäisi pestä, mutta ehkä ensi kesänä sitten tai joskus parin vuoden päästä, saas nähdä.
Kai tässä jotain pitäisi keksiä yhteistäkin harrastusta kun vielä liikkumaan pääsee. Kymmenenkin vuotta sitten painelltiin ties minne, mutta nyt on laiskistunut.
Olen sitä meittinyt, että jos leskeksi jään, niin mitä sitten. Vaikka tuosta miehestä ei paljon seuraa olekaan, niin on se siinä kuitenkin. Olen vaivihkaa hänelle yrittänyt tätä netinkäyttöä opettaa, että jos vaikka ennen kuolen, niin osaa edes palstoille mennä. Pari päivää sitten opetin hänelle oman sähköpostin avaamisen. Oppi hän sen.
Jos sinä oletkin yksineläjä, niin moni parisuhteessakin oleva on yksin. Olen tämän pitkän liiton aikana tuntenut itseni monesti todella yksinäiseksi. Kun toisen kiinnostuksen kohde on jalkapallo ja toisen kirjallisuus, niin mitä yhteistä siinä on?
Eihän sitä avioliitossa tarvitse koko ajan yhdessä olla. Meilläkin oli omat harrastuksemme. Oikeastaan yhteistä oli tanssiminen ja metsässä samoilu. Meillä oli muutenkin erikoinen etäliitto, jota moni ei avioliittona edes pidä. Edelleen olen sitä mieltä, että ihmisen on jo nuorena pystyttävä elämään myös yksin sukupuolesta riippumatta. Kunnon vanhapiikana minäkin totuin, koskaan ei ole ollut puuhasta puutetta. Mutta kukin tyylilään. Yhdessä samanlaisissa tuulipuvuissa tai erillään eri paikoissa ynnä kaikkea siltä väliltä. Minua elämä on kohdellut silkkihansikkain moneen muuhun verrattuna ja voin elää loppuelämän vaikka vanhoja muistellen, jos on tarvis.
Mistähän se johtuu kun tulee yksin ollessa välillä kuin paniikkiolo, eihän sitä tarviis pelätä, olemme varmaan luotu laumaelämään.
Samanlaista paniikkioloa tunsin, kun olin ns,väärän ihmisen kanssa parisuhteessa.
Eikös joku kauniisti sanokin, että ihminen on ihmisistä tehty? eikä se tarkoittane lisääntymistapahtumaa vaan sitä että me ihmiset olemme laumaeläimiä niinkuin monet muutkin eläimet. Synnymme, kasvamme laumaan, lauma kasvattaa meitä jäsenekseen. Meillä on käytössämme niin samat hierarkian elementit kuin vaikkapa susilla: miten laumassa ollaan, kuka on kenenkin pomo tai alamainen, kuka on lauman ykkönen etuoikeuksissa mutta myöskin vastuunkannossa. Kun ajattelee laumastaan karkoitettua sutta, jolla lauman ulkopuolella ei ole oikein elämisen mahdollisuuksia, eikö tuo sama päde myös laumansa menettäneeseen ihmiseen, joka kiertelee ahdistuksissaan ja etsii yhteyttä toisiin joiden kanssa ulvoa kuuta:)
Voisiko se paniikkiolo olla kohdallasi mittari ja merkki siitä, että jotakin elämässä pitäisi muuttaa?
ja lapsenlapsia, siitä luojalle kiitos.
Se vaikeus on yksin asumisessa, ei ole puhekaveria, ei seinille viitti puhua, puhumisen tarve on kaikilla suuri, puhuminen helpottaa kummasti elämää, toisen ihmisen kommentit on hyvin tärkeitä vaikka vain sanomalla hymm, mutta onhan joku kuitenkin kuullut mitä on sanonu, jokaisella ihmisellä tulis olla joku jonka kanssa jutella, ei rakastelukaan ole niin tärkeetä, kuin toinen ihminen.
Hyvin kuvaat, tällaista minä aloittajana tavoittelin kuvata mutta sinä osasit sen sanoa ja tiivistää. Ja ihmisen ikävä on eri asia kuin se "ihon ikävä". Joskus tuntuu että pitkän yksin möllöttelyn aikana kieli kuivaa suuhun ja ääni katoaa ja puhe muuttuu kakoamiseksi, ihan pitää sanoja hakea. On ihmisellä myös tarve passata ja helliä toista ihmistä, ystävää, vaikka hieroa kipeätä niskaa tai kutoa lämpimät villasukat hänelle, ystävälle ja juttu kaverille. Tässä ajassa tuo rakastelu ja seksi nostetaan kaikkein korkeimmalle kaikessa ja se tuntuu pahalta, kun ihminen tarvitsee toista ihmistä niin monella muulla tavalla vauvasta vaariin ja kaunein rakkaus on rakastaa pyyteettömästi ja hyväksyen.