mitä ajattelette?

Mäkin yritän nyt parantua, ja aika hyvin menee täl hetkel: en oo oksentanu pariin viikkoon ollenkaa! :)
Mulla oli kanssa ennen noin, että murehdin vaan ulkoisia seikkoja, hampaita ja turvotusta ja ihoa, hiuksia... Oikeastaan en jaksanut masennukseltani kovinkaan välittää sydämen muljahteluista tms, usein ajattelin kaiken sen p*skan keskellä että miksei vois sydän jo pettää tai aivot poksahtaa, niin pääsis jo tästä!
Mutta kyllä mä nykyään olen avannut korvani sille koko kauheudelle, mitä tästä sanotaan, ja kyllä se lisää mun motivaatiota. Olen nyt hoidon piirissä ja sydänkin tsekataan, onneksi. Suosittelen kaikkia hakeutumaan hoitoon niin pian kuin mahdollista. Itselläni se kesti naurettavan kauan, mutta nyt olen optimistinen parantumiseni suhteen.

Teoriassa mua kauhistuttaa paljonkin se, et tähän voi oikeasti kuolla, mutta se ei vaikuta mun toimintaa millään lailla, koska mulla on vielä jostain syystä se naiivi lapsen usko, "että eihän mulle nyt voisi mitään niin kauheaa tapahtua". Elämä on monella tapaa mennyt mulla poskelleen ja oikeastaan mikään asia ei koskaan oo onnistunut. asiat mitkä voi mennä pieleen on yleensä myös menny ja asiat jotka ei ees periaattees voi mennä pieleen on silti tehny sen. silti en voi uskoa, että MÄ voisin kuolla tähän. melkein ehkä toivon, et tulis joku sydänkohtaus tai joku mikä olis mulle se pysähtymisen paikka tässä asiassa, että ymmärtäisin sen, että edes mä en oo kuolematon. jotkut on sellasia, et niille pitää oikeasti tapahtua jotain pahaa, että ne ymmärtää tilanteen vakavuuden ja mä taidan olla sellanen ihminen.

mitkä asiat sul on menneet pieleen elämäs?

Mäkin aina niinä päivinä kun oksennan tai varsinkin jos on pidempi putki päällä ja paljon oksentelua muutenkin masentaa lintsaan koulusta en liiku, toivon että sydän vaan pettäis jo. Ei tää oo elämää. Että ehkä noin 3-4 päivänä viikossa oon "kuivilla".

Olen yli 3 vuotta oksentanut lähes päivittäin. Sairaus alkoi viattomasti kesällä 2008 oksennustaudista, jonka siivellä laihduin ja huomasin, miten helppoa se oikeastaan oli. Vuoden mittaan sairaus paheni: se sai minut pahantuuliseksi ja äkäiseksi, minkä vuoksi silloinen poikaystäväni otti ja lähti. Bulimikon kanssa eläminen on todella rankkaa. Eron seurauksena söin suruuni yhä enemmän ja enemmän (ja "epäterveellisemmin"), minkä vuoksi tietysti oksensin lisää.

Nyt elämässäni on kaikki ulospäin hyvin. Opiskelen paikassa, josta olen haaveillut taaperosta asti. Minulla on myös ymmärtäväinen mies, joka tukee minua parhaansa mukaan. Kaiken tämän taustalla kalvaa se sama riivattu sairaus.

Lähtökohta tässä on se, että en ole lihava, vaikka itselleni sitä hoen kirittääkseni itseäni. Liikun paljon ja minulla on hyvinkin käsitys ja kokemusta terveellisestä elämästä ja ruokavaliosta. En toivo kuolemaa. Viime päivinä sydämeni on kuitenkin tykyttänyt hullunlailla, normaalisyke on noin 90. Eli realiteetit alkaa täälläkin iskeä vasten kasvoja. Enää en oikein voi lakaista seurauksia mielestäni, sillä tähän kai voi tosiaan kuolla. Haluan parantua, mutten usko terapioihin tai muihin vastaaviin hoitomuotoihin. Pakko yrittää itse ensin. Tsemppiä ja paranemisia kohtalotovereille!

Mie en oikein tiedä miten suhtaudun riskeihin - ongelmani ydin kun vissiin on omien tunteiden ja tarpeiden tunnistamisen vaikeudessa, "en tiedä mitä haluan" ja ahdistun --> ahmin

Mutta kolme vuotta sairastettuani näitä faktoja ei pääse pakoon: aiemmin en tiennyt mitä närästys on, mutta nyt ylävatsani on ajoittain niin kipeä että pelkään vatsahaavan vielä joskus puhkeavan. Pari tilannetta on sellaista että olen oikeasti pelännyt kuolevani verensyöksyyn tai sisäiseen verenvuotoon kun olen ollut yksinkertaisesti niin kipeä - käytännössähän se voi olla mahdollista :( Löytyä omasta oksennus/ verilammikostaan hengettömänä? Voisiko säälittävämpää loppua ihmisellä olla... :(

Kävin toissaviikolla hammashoitajalla ja kerroin ongelmastani suoraan. Sanoi että kiillevauriot ovat näkyvillä ja että olisi hoksannut vaikken olisi sanonutkaan mitään, kertoi kuitenkin että tilanne on vielä hyvä ja neuvoi että vaikka kuinka mieli tekisi oksentamisen jälkeen pestä hampaat, niin se on pahinta mitä voi tehdä - ennemmin vain huljuttelu vedellä ja xylitolia naamaan.

Eniten mua ahdistaa tietoisuus siitä mitä tämä sairaus tekee mun aivokemialle/ keskushermostolle. Ajattelu/ kognitiiviset toiminnot kapenee, pää ei pelaa kuten ennen kun hermoradoissa impulssit kiertää vain sairaita ratoja ylläpitäen riippuvuuden oravanpyörää... v****!

Sydän on vielä toistaiseksi pelittänyt oikein, mutta ummetus tekee oman lisänsä hankalaan oloon.