Hommasin itselleni terrierin pennun. Olin valmistautunut siihen mielestäni todella hyvin, lukenut kirjoja, pistänyt asunnon turvalliseksi, hommannut apujoukot jne. Kokemusta koirista sen verran, että kotona on aina ollut ulkokoiria, joiden kanssa on tullut tehtyä lenkkiä ja parissa näyttelyssä oltu.
Halusin koiran, koska olen yli 20 vuotias, yksinasuva rivitalossa, ja lenkkiseuraa ja elinikäistä kaveria ja harrastusta vailla.
Koira on nyt talossa ja olen aivan paniikissa. Itken iltoisin että mitä miks. mitä jos epäonnistun kasvatuksessa? se olisi aivan hirveää. jos tulee ongelmakoira. itkettää todella paljon ja koko ajan on koira mielessä. yhtenä iltana olin pissattamassa sitä, niin lähti jo omille teilleen, vaikka on vasta 8 viikkoinen. oli pimeää ja eikä tullut enää kutsusta takaisin, ja heti tuli olo että noniin , nyt on mennyt jo kasvatuksessa jokin vikaan. järkyttävää. en kestä jos epäonnistuu. päivät olen töissä, mutta koko ajan pentu on mielesssä. vaivaa että pärjääkö se kotona. olen lukenut kirjoja ja keskustelupalstoja varmaan jo aivan liikaa. suunnilleen puoli vuotta pitää olla koiran kanssa kotona ja harjotella pikkuhiljaa yksinoloon, muuten olet hirveä kasvattaja ja koiran elämä on pilalla ja siitä tulee luonnevikanen. tänään pentu jäi aamulla kotiani. onneksi oma perheeni asuu samalla paikkakunnalla, niin on tässä hieman järjestelyjä tehty, että he menevät puolen päivän maissa katsomaan sitä ja ottavat sen kotiansa. siitäki on hirveät omantunnontuskat , että muille aiheuttaa vaivaa!!! en ymmärrä!!! vaikka olin niin valmistautunut tähän niin hirveä shokki on tullut!! onko se sitten sitä elämänmuutosta kun ei ole koskaan joutunu oleen kenestäkään vastuussa. järkyttyykö mun pääkoppa ja elimistö näin kauhiasti tästä uudesta elämäntilanteesta. milloin se menee pois? meneekö koskaan? olen muutenkin aika hermostunut luonteeltani ja pelkään, että se tarttuu koiraan. olen yrittänyt olla jämäkkä sille, leikkinyt, kehunut kun on pissannu ulos ja kaikki. hirviä olo. onkohan muilla samoja kokemuksia...
Halusin koiran, koska olen yli 20 vuotias, yksinasuva rivitalossa, ja lenkkiseuraa ja elinikäistä kaveria ja harrastusta vailla.
Koira on nyt talossa ja olen aivan paniikissa. Itken iltoisin että mitä miks. mitä jos epäonnistun kasvatuksessa? se olisi aivan hirveää. jos tulee ongelmakoira. itkettää todella paljon ja koko ajan on koira mielessä. yhtenä iltana olin pissattamassa sitä, niin lähti jo omille teilleen, vaikka on vasta 8 viikkoinen. oli pimeää ja eikä tullut enää kutsusta takaisin, ja heti tuli olo että noniin , nyt on mennyt jo kasvatuksessa jokin vikaan. järkyttävää. en kestä jos epäonnistuu. päivät olen töissä, mutta koko ajan pentu on mielesssä. vaivaa että pärjääkö se kotona. olen lukenut kirjoja ja keskustelupalstoja varmaan jo aivan liikaa. suunnilleen puoli vuotta pitää olla koiran kanssa kotona ja harjotella pikkuhiljaa yksinoloon, muuten olet hirveä kasvattaja ja koiran elämä on pilalla ja siitä tulee luonnevikanen. tänään pentu jäi aamulla kotiani. onneksi oma perheeni asuu samalla paikkakunnalla, niin on tässä hieman järjestelyjä tehty, että he menevät puolen päivän maissa katsomaan sitä ja ottavat sen kotiansa. siitäki on hirveät omantunnontuskat , että muille aiheuttaa vaivaa!!! en ymmärrä!!! vaikka olin niin valmistautunut tähän niin hirveä shokki on tullut!! onko se sitten sitä elämänmuutosta kun ei ole koskaan joutunu oleen kenestäkään vastuussa. järkyttyykö mun pääkoppa ja elimistö näin kauhiasti tästä uudesta elämäntilanteesta. milloin se menee pois? meneekö koskaan? olen muutenkin aika hermostunut luonteeltani ja pelkään, että se tarttuu koiraan. olen yrittänyt olla jämäkkä sille, leikkinyt, kehunut kun on pissannu ulos ja kaikki. hirviä olo. onkohan muilla samoja kokemuksia...
Vastaukset 11
Vanhimmat
Tuo on normaalia :) Käyt läpi samoja tuntemuksia kuin mitä ihminen käy, kun saa ihmisvauvan. Ei, kaikki eivät käy näitä läpi, mutta yllättävän monet kyllä. Elämäsi muuttuu, rutiinit muuttuvat, olet yhtäkkiä vastuussa jostakin muustakin kuin vain itsestäsi! Ole huoleti, tuota kestää ehkä pari viikkoa, ehkä kuukauden, mutta joka tapauksessa se on ohimenevää.
Tutustu pentuun rauhassa. Opit kyllä lukemaan ja ymmärtämään sitä aivan varmasti. Pentu tulee kiintymään sinuun voimakkaasti niin kuin sinäkin siihen. Voit pitää sitä ulkona vapaana liinassa, kunnes olet saanut opetettua pennulle, että lähelläsi kuuluu olla. Ongelmakoiran tekeminen on haastavampaa kuin tervepäisen koiran. Anna koiran olla koira, anna sen riittävässä määrin selviytyä maailmasta ilman sinua niin saat itsenäisen koiran. Tosin terriereillä ei itsenäisyyden puutetta taida kovin usein olla ;) Koira pärjää yksin kotona jo nyt, usko pois.
Pentu on onnellinen, kun sillä on tekemistä, välillä vatsa täynnä ja riittävästi lepoa. Ei kuulosta hirveen vaikealta, eihän? ;)
Itselläni oli vähän samanlaisia tuntemuksia kuin sinulla, mutta ne menivät kyllä ohi. Lopulta alkoi mennä paremmin, kun aloin ottaa rennommin: koirakirjoja ei tarvitse noudattaa orjallisesti. Aloin tehdä asiat omaan ja pennun tahtiin ja se helpotti elämää paljon. Heti ei siis tarvitse osata kaikkea. Anna pennun olla pentu, äläkä odota siltä heti täydellistä käytöstä. Oppimisen täytyy olla hauskaa, eikä hampaat irvessä puurtamista.
Voisit harkita pentukurssille menoa. Sieltä saa hyviä vinkkejä ja ohjaaja neuvoo ne niksit, mitkä käyvät juuri sinun koirallesi. Luoksetulosta: kannattaisi ulkoiluttaa pentua vaikka tosiaan pitkässä liinassa, että pentu löytyy hämärässäkin. Tai ihan tavallista hihnaakin voi käyttää, niin hihnakäytösopetus pääsee heti käyntiin.
Älä ole huolissasi yksinolosta. Harvalla on mahdollisuutta olla puolta vuotta pennun kanssa kotona. Pentu kannattaa totuttaa heti sellaiseen rytmiin, millaista sen elämä tulee jatkossakin olemaan. Päivällä levätään ja illalla touhutaan omistajan kanssa. Terrierit ovat yleensä kuitenkin sen verran itsenäisiä, että uskon, että pentusi pärjää kyllä. Voi silti olla ihan hyvä idea, että ollessasi poissa 8 tuntia, joku käy näin alussa katsomassa pentua välillä.
Tämä kuullostaa kauhealta, mutta ihanaa, että joku muukin tuntee näin. Itse olen hankkinut Pohjanpystykorvan pennun, nyt n.5 kk lisäksi minulla on 4 vuotias tiibetinspanieli. Itken joka ilta, että miksi??!! Olen lukenut kirjoja, hankkinut kaikki maailman aktivointilelut, teen koiran kanssa kaikkea ja yritän kouluttaa sitä ja missä kiitos. Siinä, että koira on purrut muutamaan seinään nyrkin kokoiset kolot, repinyt tapetin, jyrsinyt monet huonekalut pilalle, kolmet listat ollaan vaihdettu.... joka päivä jotain. Lisäksi pienempi koira joutuu kokoajan hyökkäyksen kohteeksi ja on ihan masentunut. Tunnen itseni tosi huonoksi kasvattajaksi, koska kadun joka päivä tekemääni valintaa, vaikka tiesin, että tätähän se on. Olisiko kenelläkään mitään hyviä vinkkejä antaa, miten saan koiran ilkeydet loppumaan, vai odotanko tosiaan siihen asti, että koira täyttää 1,5 vuotta ja pidän sormet ristissä, että kyllä se oppii. Parisuhteeni rakoilee tosi paljon koiran vuoksi, koska miehelleni koira on henki ja elämä. Olisin tosi kiitollinen, jos jollakin olisi kertoa omia kokemuksia ja antaa vinkkejä :) Hyvää syksyn jatkoa kaikille :)
Ethän touhua pennun kanssa koko ajan jotain? Sen tulee oppia, että välillä ollaan myös rauhassa ja että voi vain makoillakin. Onko pennulla muita koirakavereita kuin tiibetinspanieli (varsinkin jos se on luonteeltaan hyvin rauhallinen, eikä jaksa leikkiä pennun kanssa)? Muiden koirien kanssa leikkiminen on parasta liikuntaa. Myös nenätyöskentely väsyttää koiran tehokkaasti, esim. makupalojen tai jonkin tietyn lelun etsiminen.
Huonekalujen ym. puremiseen auttaa se, että pennulle tarjotaan paljon sallittua purtavaa. Jos pentu puree jotain kiellettyä, kiellä sitä ja anna tilalle esim. puruluu tai lelu. Pennulle pitää kädestä pitäen opettaa mikä on sallittua ja mikä ei. Voit myös laittaa esim. listojen päälle valkopippuria tai sivellä niihin etikkaa. Nämä tehosivat ainakin meillä.
Näistä vastauksista oli tosi paljon hyötyä! Kiitos paljon ekana ja toisena vastanneille! :) Ja kiva että kolmannesta löytyi kohtalotoveri! En ole siis ainut...
Teidän sanat oikeasti kolahtivat mieleen, ja se vähä helpotti oloa..
Harmi vain,että koira varmaan huomaa että olen peloissani hieman vieläkin, en osaa nauttia tilanteesta. Tämä tapahtuu silloin kun olen yksin kotona. Mutta kun mennään pennun kanssa vanhempieni kotia, tunnen oloni paljon rennommaksi ja koira hyppii ja iloitsee ja tulee jopa tyköni. Johtuukohan siitä että ympärillä on paljon muitakin mukavampia ihmisiä, kuin tämä mörkö joka yrittää olla koiran omistaja?! Haluaisin että pentu tällä sekunnilla luottaa minuun ja pitää minua isäntänään. Voi että se on vaikeaa opettaa. voiko terrierin kanssa edetä hitaasti?
Koska luin, jälleen kerran, jostain kirjasta ja netistä, että koira oppii parhaiten 8-12 viikon ikäisenä. Niin on vaan niin HIRVEÄT paineet, että tänä aikana pitää onnistua tai muuten..ja kun kyseessä on terrieri niin jotenki tuntuu että se olisi vielä tärkeämpää opetella...
eilen taas. lenkille yritettiin mennä. koira luimistelee nurkan takana kun otan hihnaa esille. tietää että kohta tuo vie minut ulos ja en tykkää hihnasta ja menee rimpuiluks.. muutenki koira paljon katsoo kulmien alta kun ollaan yksin mun asunnolla vaikka en mielestäni hirveesti siihen kiinnitä huomiota...
kuuluisikohan tämä avautuiminen mielummin tuonne mielenterveyspalstalle...?? :D
Hih hih hah hah nyt ei voi kun nauraa :D Tottakai voit ottaa hitaasti!!! Heitä mäkeen paineistavat koirakirjat, mitä milloinkin pitäisi osata ja tehdä! Moni pentu pentukoulussa neljän kuun iässä ei kuule osaa vielä mennä edes istumaan :D Sehän ei ole tietenkään tavoite, vaan ikävähkö tosiasia. Koira oppii läpi iän. Kaikki ovat vieläpä yksilöitä, jotka ovat valmiita oppimaan omassa tahdissa. Teidän pitää löytää se yhteinen sävel ja se vie aikaa. Ole kärsivällinen.
Tuona 8-12 vkon aikana koira tutkii maailmaa ja oppii YMPÄRISTÖÄ tehokkaasti. Ei se tarkoita, että sun pitäisi opettaa sille kaiken maailman temput.. Tarkoitus tuossa vaiheessa on käydä koiran kanssa paikoissa. Ei sen tarvitse oppia yhtään mitään muuta kuin että maailma on kiva paikka ja suhun voi aina luottaa. Siinä sun tavoite. Tässä onnistut, kun menet koiran kanssa pihalle, kauppaan, ihmettelet liukuovia, silta on jännä paikka, entä kuohuva joki, ihmisvilinä keskustassa, linja-auto, juna, lentokone. Pikkuhiljaa käytte erilaisissa paikoissa, jotta koira voi muodostaa sen kuvan, joka sille tulee tarkoittamaan "normaalia". Nyt on aika esitellä sille, millainen normaali maailma on ja millaiset äänet, hajut jne sinne kuuluu. Osa pelottaa, osa on kivoja, kyl sä tiiät..
Opettele hihnan käyttöä ensin sisällä. Laita pentu hihnaan, päästä irti. Monta toistoa. Pidä pentua hihnassa ja liiku vähän. Palkkaa pentua, kun se kulkee mukanasi. Opeta heti, että vetämällä ei pääse eteenpäin, eli pysähdyt hei kun vetää. Opeta pennulle käännökset, vasen ja oikea. Lenkitä koiraa "vapaana" liinassa, kunnes osaa hihnassaolemisen alkeet. Hihnan ei tarvitse tarkoittaa koiralle vangitsemista tai uloslähtöä, ellet niin halua ;)
Leiki paljon pentusi kanssa. Se rakentaa suhdettanne paljon enemmän kuin kuvitteletkaan ja saa sinutkin rentoutumaan pentusi kanssa :)
Älä nyt hyvä ihminen ainakaan irti sitä pentua pidä. Panta ja hihna ehdottomasti koko ajan ulkona ollessa. Tosin valjaat ovat mielestäni paljon paremmat.
Onnea koirankasvatukseen! Kyllä sinä pärjäät
Miksikäs pentua ei saisi irti pitää? Meidän pentumme on ollut lähes poikkeuksetta kotipihalla ulkoillessa irti, ja nykyään se pysyykin pihassa irrallaan eikä karkaa vaikka tiellä menisi jos jonkinmoista eläjää. :) Koira on siis hyvä opettaa myös "vapauteen".
Itse jännitin myös hirveästi kun meille pentu tuli, en oikein tiennyt mitä pitäisi tehdä vaikka olinkin aiemmin ollut mukana parinkin pennun kasvatuksessa. Mietin monesti itsekseni, onko jokin mennyt vikaan, kun tuntui ettei koira opi ikinä sisäsiistiksi. Noh, itkeskelin sitä muutamana iltana, mutta nyt tyttö tekee tarpeitaan enään TODELLA TODELLA harvoin sisälle. Nekin vain äärimmäisen hädän aikana, kun ei huomata että pentu tahtoo ulos. Hän kun ei osaa ilmaista tahtoaan äänekkäästi, menee vain ovelle istumaan ja katselemaan josko joku hänen kanssaan lähtisi ulkoilemaan.
Nyt kun pentu on jo melkein 7kk, ja olen päässyt yli siitä kaikista riehakkaimmasta vaiheesta, tajusin ettei pennun kasvattaminen niin kamalaa ja vaikeaa ollutkaan, vaikka se välillä kysyi kovastikkin hermoja. :) Ahkeruus palkitaan, myös tässä tilanteessa! Nyt olen siis todella tyytyväinen pennun omistaja.
Tsemppiä, kyllä teillä menee hienosti pennun kanssa! Rentoudu, touhua sen kanssa paljon aina kun on aikaa. :)
Päinvastoin terrierien omistajana pidän tärkeänä että juuri pentua pidetään vapaana että oppii tulemaan kutsusta luokse ja osaa olla irti lähtemättä karkuteille. Jatka samaan tyyliin aloittaja ja ota vaikka vinkulelu mukaan kun kerran vingutat lelua niin terrierivauveli kyllä innostuu sinusta ja pysyy sinun mukana samoin palkitse namein luoksetulosta tai lelulla/leikillä. :)
Hyvä pennustasi tulee :)
Ja sosiaalista pentua alusta asti sekä totuta monenlaiseen paikkaan ja olemaan myös yksin.
Niin, kyllä koiran omistaminen on haastavaa, ja nimenomaan pentuvaiheessa.
Oma 'Murreni' ei vahvasta luonteestaan huolimatta, ole kuitenkaan synnyttänyt katumuksen tunteita. Ainoastaan rasituksen tunteita siinä varhaisimmassa pentuiässään. Murre kun oli aivan mahdoton luupää.
Mutta, kuten täällä on jo todettukin, niin pentua on syytä kuljettaa ja tutustuttaa tähän jokapäiväiseen ympäristöömme, niin sanotusti laidasta laitaan. Sille kun tykönänsä kaikki äänet, esineet ymv. ovat mitä suurimman ihmetyksen aihetta. Toisaalta mitä arkipäiväisimmät jutut saattaa saada pennun pois tolaltansa. Ainakin Murre kauhisteli kovalla äännellä henkilöitä joilla oli aurinkolasit silmillään tai kypärää päässään pitävää, ja kauhistuksen kauhistus sitten, jos lastenvaunut tulivat vastaan. Ja lukemattomat muut 'normaalit' jutut. Mutta aikansa kutakin.
Eikä pennun kanssa todellakaan tarvitse olla puolta vuotta, aamusta iltaan, yhdessä. Eikä omantunnon tuskaa kantaa, koska pentu näemmä kyllä sopeutuu rytmiin kuin rytmiin. Ehkä se pitääkin paikkansa, kun sanotaan, että koira elää vain hetkessä. Joten niistä yhdessäolemisen hetkistä voi tehdä kummallekin antoisia, kuitenkin omistajansa ehdoilla.
Taisin kyllä itsekkin sortua ylihuolehtivaisuuteen, mutta kiistämättä TV-koirakouluttaja oli oikeassa lausuessaan, että kun koiran liikunta/kuri/hellittely ovat tasapainossa keskenään (ja nimenomaan tuossa järjestyksessä), niin
lopputuloksena on ihastuttava kaveri.
Tosin tuo kuripuoli lienee se vaikein osio, koska mielestäni koirakin on aina yksilö. Se mikä tehoaa yhteen ei sitten tehoakkaan toiseen. Ainakin murre on tämän todeksi todistanut.
Aika rientää niin nopsaan, ja kun sinnikkäästi yrität (vältä kuitenkin ylilyöntejä), niin saat koirastasi sen kamun.
heipä hei,
täällä myös ,minä,olen viettänyt unettomia öitä...kun olen miettinyt olisiko pennun ollut parempi päästä toisenlaiselle omistajalle:o??
Tunnen välillä syyllisyyttäkin,aika useinkin,noista aatoksistani,koska;periaatteeni on,=ottaa lemmikin,pitää sen loppuiän!
Eikä pentuni varmaan ole mitenkään muista rotunsa edustajista poikkeava=normaali vilkas pentu:=)) Ja: pentu ei todellakaan ole ensinmäinen koirani,ainoa kylläkin tällä hetkellä.
pentu kannattaisi vähitellen jättää yksin,siten että aika pitenee,jos siihen on mahdollisuus.
Ja hei; tsemppiä! eiköhän me nämä "karvakuonot" saada hoidettua,ihan siinä missä muutkin.