luojan antia 2

Kaunis tapa, enpä muistanut metsääni kiitellä lähtiessäni, niin paljon kuin retkestäni pidinkin, Luojan lahjaa kaikki tämä.
Ihminen voi kuvitella metsän persoonalliseksi olennoksi.

>>personoida = henkilökohtaistaa, yksilöllistää;
olennoida, kuvitella tai kuvata elottomia olioita tai ilmiöitä persoonallisiksi,
persoonallistaa ¶ Vanhemmassa merkityksessä (esim. "ukkosen personointi") sana tarkoittaa 'kuvitella elolliseksi olennoksi, henkilöidä, elollistaa'.

Tapanani on myös kiitellä metsän antimista, olipa ne marjoja tai sieniä;)
Olen vähän hassuna itseäni pitänyt, kiva että on toisiakin samanlaisia.

Iso oli saaliinne, minä vain sankollisen sain, voisi niitä nyt olla lisää, mutta eipä enää sinne ole mahdollista mennä, luultavasti.
Tuolla purkissa on kuivattuna, sieltäpä on helppo tarvittaissa ottaa.

Minulle metsä on kuin 'koti', niin kauan kuin sinne poluille pääsee käyn ja nautin.
Juttelen linnuille ja puille, kerron jopa että koska tulen uudestaan, olen ystävystynyt palokärjen kanssa melkein poikkuksetta kulkee jonkun matkaa mukana lennellen puusta puuhun.
Pyörii ketterästi männyn rungon ympäri ja kurkkii leikitellen jokos sietä tulet?
Ainakin kolme vuotta on siinä saman kallion lähettyvillä ilmoittanut olemassa olostaan, kuunnellen pää kallellaan kun sille juttelen hiljaisella äänellä.

Tällä viikolla poikkesin mökille oli karpaloastiakin mukana, siellä olikin jäässä sammaleet ja hankalaa kaivella sormin sieltä marjoja.
Kiittelin kuitenkin hyvästä sadosta kiitettävästä yhteistyöstä.

Suppilovahveroita on tänä syksynä ollut erikoisen paljon ei ihme että aloittaja on saanut runsaan saaliin, pitää vain tietää paikat, niillä kun on se alue jossa vuodesta toiseen kasvavat.
Eilen viimeksi vein sisaren tyttärelle n 5 litraa suppiloita, hän on työelämässä ja tuli toistamiseen mummoksi, saa rauhassa mummotella.
Monelle olen kerännyt, jopa laittanut pakastuskuntoon saakka.

Suppikset levittäytyvät tänä syksynä suorastaan lauttoina kallion reunamia ja sammalmättäitä pitkin, ei tarvitse paljon silmillä hakea, kun jo kori alkaa täyttyä. Mustikanvarvuissa vielä ruska viivähtää, lehtipuut alkavat paljastaa kukin lajinsa mukaiset runkonsa ja oksistonsa. Karpaloita ei näillä main valitettavasti ole, kun ei ole soitakaan, mutta saan niitä veljeltäni lahjaksi. Joulun aikaan pyörittelen niitä munavalkuaisessa ja tomusokerissa pirteiksi namuiksi.

Tikat ovat aika veijareita. Käpytikka hakkaa meidän linnunpönttöjen suuaukot, ja kun ne reunustaa pellillä, siitä vaan pohjaa tuhoamaan. On ainainen pönttötouhu meillä vireillä ! Palokärki on oikea tuhmis, se pöllyttää muuraispesää eikä välitä, vaikka käsiäni paukutan ja moitin sitä.

Metsän antia on talvellakin punaiset posket ja reipas mieli, kameran kuva tai mielenkiintoinen oksa. Näin myöhaissyksyllä koetan vangita alhaalta puunrunkojen lomasta paistavan auringonvalon puitten rungoilla jä väleissä, varjojen lomassa hohtavat kasteiset heinät, sananjalat ja hämähäkinverkot. Ensimmäisen pakkasyön jälkeen toivon onnistuvani. Nappiotos on vielä saamatta...sen verran metsästäjänvaistoja minullakin on.

"Kuiskasi hongan runko kaatunut:
Sain sammaleesta vaipan kätkevän;
ja kuoli kukat puolukan. Ne kuolleet
noin palavat, ja siipiuntuvan
pudotti pöllö hämärässä lentäin.
On hyvä pudota ja maata hyvä.
Vaan siipi viuhui: Elän liikkeessäni.
Näin elän, puhui pehmeästi pöllö
ja hiirtä kantoi. Elän, valitti se.

Kuolette, huusi tuuli levittäin
värikkäät lehdet maahan.
Loistivat ne ja vaikenivat."

Tällä Helvi Juvosen runolla alotin joskus "Syysmetsässä" - nimisen kouluaineeni, esseen, niinkuin nykyisin sanotaan.
Siihen aikaan opin helposti ulkoa lukemiani runoja, minusta tuo runon alku toi sen syksyisen metsän tunnelman siihen alkuun, joten siitä oli helppo eläytyä sitten eteenpäin.


.

Niin, kaikkihan yllämainitut ovat Luojan antia.
Mitä meillä onkin, kaikki ne on saatu samalta antajalta, metsäkin.
Metsä oli leikkipaikkani lapsena, metsä on ollut haaveiluiden olinpaikkani, myöskin "muusana" runojen synnyttämisen aikoina. metsä oli kirkkoni mun.
Nyt en enää metsään pääse, vahinko vain.

Omassa aloituksessa minulla oli aiheena kuka uskoo Korkeimman olemassa oloon, tämä on mainio jatko siihen, Olisi kylläkin aloittajalla voinut olla kekseliäisyyttä toiseen nimeen aloituksessaan, mutta ihan kelpokäyttöinen näinkin.

Jopas sattui, niin minäkin kiittelen. Ja lapsille olen pienestä pitäen osviittaa antanut, että metsä on pyhä paikka, siellä ei huudella mitä sattuu.

Voi mahoton, mitkä suppilovahveropaikat löysimmekään Hamina- Vehkalahti seudulla. Tarkkisopehan kun olin, niin oli myös yksityisoppilaita, kotonani ja tämä lastenkodin kasvatti, jota kävin tapaamassa siellä kodissa. Tärkeintähän ei ollut tiedon opettaminen, vaan elämän.
Hänelle "uusi ura" urkeni, hän alkoi uutterasti sienestää, vei saaliinsa Kotkaan ravintolaan ja hankki aikamoisen elämäntavan...rahaa myös.

Luonnonantia ne on vedenelävätkin. Tuttu kalamies toi pihaani ison lahnan. Sanoi ettei nyt ittellä tälle käyttöö. Ainakii 2 kilonen.
Avasin sen ja laitoin karkeeta suolaa yön ajaks. Aamulla savustan sen. Ite en pääse enää kuin marketmatalaan kalaan.