Nuoren umpikujassa oleva elämä.

Hei, olen 23-vuotias ja elämäni on jo loppu. Tässä on oma tarinani itsestäni, lyhyesti kirjoitettuna.

Olen yksinäinen ja hylätty (perhe on, mutta eihän se ole sama kuin ystävät). Vietän nykyisin vapaapäiväni/aikani vain kotona oleskellen, muulloin se menee oikeastaan töissä. Ennen vietin aikaani ystävieni seurassa kuten kaikki nuoret yleensä tekevät. Elämä tuntui mukavalta ja nautin siitä. Nyt olen ujo ja minulla on itsetunto - ja luottamus kadonneet. Teen työtä, jota vihaan, jota teen vain siksi, että saisin rahaa elääkseni. Nykyisin olen huono ilmaisemaan itseäni, huomioimaan muita, luottamus toisiin ihmisiin on kadonnut, minulla on ahdistuksen johdosta pelkoja joihin ei itse pysty vaikuttamaan, sairaus, joka pilaa elämäni ja rajoittaa sen täysin.

Miltä tuntuisi kävellä yksin kaupungilla näkemättä mitään normaalina, pystymättä olemaan nolaamatta itseään kun ahdistuu suuren ihmismassan keskellä kun ei näe kunnolla. Kaikki katsovat kummissaan mikä vaivaa kun ei huomaa kunnolla oudoissa paikoissa esimerkiksi vapaita istumapaikkoja, vuoronumerojonotusautomaatteja tai sitä mistä avataan lukittu ovi kun ei huomaa avauspainiketta seinässä oven vieressä. Keratoconus on se rakas sairaus, joka rajoittaa tämän vielä nuoren ihmisen elämän täysin. Jotenkin olen pystynyt hoitamaan tämän nykyisen työni kohtuu kiitettävästi kun ei ole tullut vielä monoa takapuoleen. Tosin aloittaessani työt nykyisessä työssäni kaikki oli vielä ihan hyvin, ei terveydessäni ollut silloin mitään vikaa, muuta kuin vähän masennusta, joka johtunee varmaankin isäni puolelta perityistä geeneistä. Näköni oli silloin kuin pöllöllä, kuten sanotaan tarkkanäköisistä ihmisistä.

Ongelmat alkoivat hiljaittain parisen vuotta sitten, kun huomasin näkökyvyssäni olevan ongelmaa. Pitkä tarina kerrottavaksi, mutta tähän sairauteen ei auta silmälasit, ainoastaan kovat piilolinssit ja nekin pitää olla juuri oikeanlaiset ja siihen menee aikaa, että löytää itselleen juuri oikeanlaiset sellaiset. Näin minusta tuli ikuinen sairaalan "kanta-asiakas", joka siis joutuu säännöllisesti käymään sairaalassa keratoconuksen vuoksi. Vielä ei ole löytynyt itselleni niitä oikeita linssejä. Juuri tämä keratoconus jarruttaa esimerkiksi haaveammattiini ryhtymistä ja koulutuksien aloittamista. Saati muihin työpaikkoihin hakemista.
Olin suhteessa kaksi vuotta. Tietenkin se oli omasta mielestäni omaa syytäni kun ajauduimme erilleen kun en osannut muuttaa itseäni kumppanini toivomalla tavalla. Tarkoittanen tällä siis, että kumppani ilmeisesti luuli sitten olevan itse niin täydellinen kun ei voinut hyväksyä tiettyjä asioita. Hänellä olikin takanaan useita lyhyitä suhteita, joita hän sanoikin vain "hengailuiksi" (?) Meidän suhteemme oli hänelle pisin koskaan, joka hänellä oli siis ollut. En oikeastaan osaa kertoa suhteemme päättymiseen johtaneista ongelmista näin kirjoitetun tekstin välityksellä. No nyt tällä kumppanillani on vissiin joku uusi ja hän jätti minut kuin nallin kalliolle kun ei saanut minuun yhteyttä. Yhteyttä ei saanut siksi kun huomasin hänen etsivän uutta seuraa netin välityksellä. Oli kuulemma erään henkilön mukaan silloin huolissaan, mutta onko silloin todella aidosti huolissaan jos hylkää tämän takia. Tämä on liian pitkä tarina kerrottavaksi kokonaisuudessaan. Vaikeinta tässä on se kun rakasti/rakastaa kyseistä ihmistä aidosti ja kun ketään muuta kohtaa ei ole tuntenut niin syvää rakkautta. Aito rakkaus kun ei katoa koskaan. Tämä kumppanini oli silloin, kun kaikki oli vielä hyvin, niin erittäin läheinen ja "normaali" rakastava kumppani. Jotain kuitenkin tapahtui kun suhteeseemme oli yhtäkkiä kuin vuoristorata.

Vaikea tässä on sitten tsempata itseään elämänsä eteen, joka on siis vasta edessä päin, nuori kun olen . Nämä mainitsemani asiat kun aiheuttavat suurta tuskaa. Terapiaa en jaksa enkä halua. Miksi kertoisin tuntemattomalle ihmiselle omia asioitani, kun koen ettei se omassa asemassani auta ollenkaan. Tätä vaihtoehtoa kun olen jo kokeillut ja se oli täyttä ajan hukkaa, Tuntui niin vastenmieliseltä kertoa asioitani jollekin henkilölle ketä ei edes tunne. Kaikkein keljuinta on se kun kumppanini vaikeina aikoinamme sai turvautua ystäväänsä jolle sai purkaa omaa pahaa oloaan. Minulla kun ei ollut ketään ja jäin asioiden kanssa ”yksin”, joka aiheutti suurta pahaa oloa. Nyt on vain ajatus, että millään ei ole enää mitään merkitystä kun jo näin nuorena on vain vastoinkäymisiä, joihin ei löydä ratkaisua. Uskomattoman turhauttavaa. Tässä on siis lyhyesti kerrottuna nämä asiat, kuten aiemmin jo mainitsinkin. En enää tiedä miten tässä tätä elämääni enää jatkaa. Ja kun kaipaa tätä kumppania, viime yhteydenpidosta kun on jo kulunut pari kuukautta.