Olen itse uusperheellinen ja otan kyllä vastuun miehenikin lapsista ja toivon mieheni tekevän samoin. Olemme asuneet vielä niin vähän aikaa yhdessä, ettei käytännön toteutus vielä näy arkisimmillaan.
Olen seurannut nyt SUPL:in uusperhekeskusteluja ja löysin vasta tämän, ja ainakin minua ihmetyttää suuresti joidenkin uusperheellisten asennoituminen. Kaikki hoitavat omat asiansa ja toisen lapsesta ei edes tarvitse yrittää pitää!
Miksi sitten yleensä pitää muuttaa yhteen, jos tarkoitus on kuitenkin pyörittää kahta eri perhettä? Millainen ihminen väittää rakastavansa jotain ihmistä ja samalla vihaa tälle rakkaita ihmisiä? Moraali ja etiikka tuntuu olevan pahasti kadoksissa. Luulenpa, että jokainen fiksu aikuinen valitsee ensisijaisesti omat lapset jos valintatilanne tulisi, ja silloin perheen uusiojäsen lentää ulos kuin leppäkeihäs. Sanoin JOS, sillä kaikken järkevien ihmisten tietysti tulisi osata asettua lasten asemaan ja olla heikoimpien (lasten) puolella. Tälläkin palstalla elvistellään sillä, kuinka ei sitten millään tavalla "puututa" puolison lasten tekemisiin. Minä ainakin jättäisin tuollaisen ihmisen heti. Kyllä parisuhteessa täytyy pystyä vaatimaan kumppanilta ihmisyyttä.
Olen seurannut nyt SUPL:in uusperhekeskusteluja ja löysin vasta tämän, ja ainakin minua ihmetyttää suuresti joidenkin uusperheellisten asennoituminen. Kaikki hoitavat omat asiansa ja toisen lapsesta ei edes tarvitse yrittää pitää!
Miksi sitten yleensä pitää muuttaa yhteen, jos tarkoitus on kuitenkin pyörittää kahta eri perhettä? Millainen ihminen väittää rakastavansa jotain ihmistä ja samalla vihaa tälle rakkaita ihmisiä? Moraali ja etiikka tuntuu olevan pahasti kadoksissa. Luulenpa, että jokainen fiksu aikuinen valitsee ensisijaisesti omat lapset jos valintatilanne tulisi, ja silloin perheen uusiojäsen lentää ulos kuin leppäkeihäs. Sanoin JOS, sillä kaikken järkevien ihmisten tietysti tulisi osata asettua lasten asemaan ja olla heikoimpien (lasten) puolella. Tälläkin palstalla elvistellään sillä, kuinka ei sitten millään tavalla "puututa" puolison lasten tekemisiin. Minä ainakin jättäisin tuollaisen ihmisen heti. Kyllä parisuhteessa täytyy pystyä vaatimaan kumppanilta ihmisyyttä.
Vastaukset 7
Vanhimmat
niitä SUPLIn keskusteluja? Kuviot ovat varsin monimutkaisia ja sinä viedät yksinkertaisen ja yksioikoisen johtopäätöksen.
Taustalla on jokaisessa uusperheessä erilaiset kuviot, mukana ei ole vain minä, minun kumppani ja hänen lapsensa ja minun lapseni ja ehkä yhteinenkin.
Mukana häärää myös ne exät.
Ja muu suku ja ex-suku.
Ei ne lapsekaan aina niin viattomia ole. Tai on tavallaan, mutta saattavat olla exän myrkyttämiä, aivopesemiä. Ja sitten ovat ilkeitä isän tai äidin uudelle kumppanille. Rakasta siinä sitten lasta, joka on ilkeä ja huutelee ilkeitä kommentteja tai kohtelee kuin ilmaa. Luo siinä kontakti semmoseen, joka ei halua olla missään tekemisissä ja suunnilleen sylkee päälle.
Tämä on nyt vaan yksi kärjiustetty esimerkki.
Ole itse viisas ja a) älä eroa lastesi isästä / äidistä
b) jos kuitenkin olet eronnut, älä aloita uutta suhdetta
c) jos kuitenkin aloitat uuden suhteen, katso ettei kumppanilla ole lapsia edellisestä liitosta
d) älkää tehkö yhteistä lasta
jne
Minäkin kyllä ihmettelen noita sairaita juttuja, täytyy olla lapsessa jotain vikaa, jos käyttäytyy noin. Onneksi kaikki lähelläni olevat muksut ovat mukavia ja normaaleja lapsia, joiden kanssa kyllä pärjää. Ja tottakait nämä äitipuolireppanat tajuavat lähteä, jos tilanne noin kamala on. Parasta on lähteä, ja suojella näin itseään ja omia lapsiaan eikä myrkyttää kaikken elämää noin helvetillisissä oloissa.
Olen kanssasi aivan samaa mieltä.
Suurimmat syyllistäjät ja "toisen" lasten hyljeksijät tuntuvat pääsääntöisesti olevan lapsettomia, eikä takana ole yleensä avioeroakaan. Tällaiset ihmiset eivät osaa ajatella tilannetta kaikista näkökulmista, eikä heidän elämäänsä ole "rikastuttanut" vaikeat päätökset, erotilanteet, yksinjäämiset ja elämän suuret päätökset. Nämä kaikki edellämainitut kokemukset muokkaavat ihmisen ajatus- ja arvomaailmaa aivan uuteen uskoon ja opettaa näkemään arvostamaan ihmisissä uusia puolia.
Minäkin suorastaan hyljeksin yksinhuoltajia, kun itsellä meni muka niin hyvin aikoinaan avoliitossa. Kaiken tuskan,nöyryytyksenja kovan elämän jälkeen törmäsin kuitenkin uuteen ihmiseen, joka on edelleenkin mielestäni suorastaan enkeli elämässäni ja antanut minulle niin paljon. Toivon kaikille ihmissuhteiden viidakossa kuljeskeleville samanlaista aarretta löytyväksi ja rakkautta sekä välittämistä myös hänelle tärkeitä asioita/ihmisiä kohtaan. Hyljeksimällä ja vähättelemällä toisen lapsia suhde ei tule loppujen lopuksi kestämään.
on eroja. Toisilla arki rullaa hyvin, mutta toisilla ei. Silloin, kun vanhempien erosta on vasta vähän aikaa ja uudet suhteet tureita, on ogelmiakin yleensä paljon enemmän.
Tässä minun tarinaani. Ryhdyin seurustelemaan "eronneen" miehen kanssa. Puolen vuoden tiiviin yhdessäolon (mies käytännössä asui luonani) jälkeen selvisi, ettei tämä olekaan eronnut. Otin heti yhteyttä tämän vaimoon, jotta asiaan tulisi jokin ratkaisu (mies olisi muuten ties miten pitkään jatkanut meidän kummankin kanssa). Minusta tuli syntipukki. En ollut tehnyt tietoista valintaa ja olin ollut valmis perääntymään (kertoessani vaimolle otin riskin, että ies ehkä palaakin perheensä luo). Mies päätti jatkaa minun kanssani, mutta erotyö jäi tekemättä! Tilanne oli totaalisen uusi jokaiselle osapuolelle. Vaimon katkeruus oli ymmärrettävää, mutta mies pesi kätensä koko sopasta. Vaimo haukkui minua sekä omilleen, että miehen sukulaisille ja nämä kaikki yhdessä syyllistivät minua perheenrikkomisesta. Välttelin tapaamasta noita ihmisiä, koska joka kohtaaminen oli silkkaa huorittelua.
Pariskunta oli vielä pitkään suhteen päätyttyä kiinni toisissaan. Miehen tuli kuljettaa exää hammaslääkärissä, kauppareissuilla, auttaa muutossa jne,... Lisäksi nämä purkivat ilonsa ja surunsa toisilleen (vaikka molemmilla oli jo uudet kumppanit).
Miehellä oli huono omatunto ennen kaikkea lapsen vuoksi. Lapsi oli ja on edelleen vanhemmilleen kaikki kaikessa (2 vuotta yritetty ja hartaasti toivottu ainokainen). Vanhemmat pyrkivät kaikin tavoin materialla hyvittämään lapselle tämän kokemaa tuskaa. Lapsi oli jo ennestään hemoteltu. Nyt tämä alkoi mennä suorastaan pilalle! Lapselta puuttuivat rajat ja velvollisuudet. Rakkkautta, oikeuksia ja tavaraa riitti.
Lapseen liittyvät ongelmat meillä juonsivat suoraan lapsen käytöstavoista, jatkuvasta krääsän ruinaamisesta, . lohuoneemme oli lapsen vierailujen aikana, kuin yksi asuuri roskis! Lapsen aikana sai olla sotkua, mutta minä edellytän, että ennen uuden leikin alkua korjataan edellisen jäljet pois. Kaupassakäynnit olivat yhtä tuskaa. Jos lapsi ei saanut jotain haluamaansa, tämä järjesti kohtauksen. Eipä ollut epätavallista sekään, että tyttö paiskasi itsensä kaupan lattialle, itki kiukkuitkua, kunnes isä heltyi. Laitoin viikonloppuisin tytön lempiruokia tämän toiveesta. Aina jätti kuitenkin ruokansa ja oli puolen tunnin kuluttua pyytämässä voileipää. Tyttö ei edes suostunut pukemaan itse! Tämän ystävien kyläillessä tytöt pelasivat tietokoneella, mutta avomieheni tytär ei antanut muille pelivuoroa lainkaan. Tämän serkkujen tullessa syntymäpäiväjuhlille, tämä ei kiittänyt lahjoistaan. Kiitos ja anteeksi olivat täysin vieraita sanoja tytön suusta (en kuullut kumpakaan kertaakaan).
Lapsi oli parhaimmillaan hauska ja innostunut -oikein valloittava tapaus. Parasta tytössä oli, ettei tämä koskaan valittanut minulle mistään, tai tiettävästi puhunut äidilleen miten ilkeä minä olin, kun käskin tätä flunssassa viemään mehujäänsä roskikseen (isänsä oli antanut ajattelamattomuuttaan "yskänlääkettä"), tai kun sammutin tietokoneen kesken kaiken (kun tyttö ei lopettanut pelaamista lukuisista kehotuksista huolimatta, toimin radikaaleimmalla mahdollisella tavalla, eli vedin johdon irti seinästä). Meillä oli kahden kesken hauskaa! Minulla oli auktoriteettia enemmän, kuin vanhemmilla ja tyttö rvosti sitä, että kahdenkeskinen yhdessäolomme oli tekemistä, eikä vain samassa tilassa olemista. Tämän vanhemmat vaan eivät osanneet arvostaa sitä. Heidän mielestään minun olisi tullut ostaa tytön suosio. Sain haukut, kun en ostanut lapselle syntymäpäivälahj. Minun mielestäni isän hankkima kännykkä oli lahja myös minulta (olinhan vastaavsti maksanut siinä kuussa enemmän yhteisiä asumismenojamme, jotta isällä oli varaa tuohon hankintaan). Itse leivoin vain tytön kanssa yhdessä syntymäpäiväkakun.
Ymmärrän tuon pointin, että lapsettomat ovat mielestään aina parhaita kasvattajia, mutta toisaalta siinä voi olla jotain perääkin. Omat vanhemmat ovat usein hyvin sokeita kaikessa omaan lapseen liittyvässä. Liian läheltä on joskus vaikea nähdä. inä en voi sanoa olevni täysin kokematon lapsiin liittyvissä asioissa. Vaikka olin yli 10 vuotta nuorempi näitä vanhempia, on minulla kokemusta lapsista, vaikkakaan ei omista. Olen vetänyt tyttökerhoa, partiota, antanut ratsastus- ja soittotunteja. Minulla on nuorempia sisaruksia ja olen ollut vuoden au pairina 3-lapsisessa perheessä ja hoitanut tuttavien lapsia hyvin pienestä. Olin 10-vuotias ryhtyessäni iltaisin vahtimaan naapurin 3-vuotiasta (vanhemmat vuorotyössä). Minä tiedän missä iässä lapsen "kuuluu" osata tehdä itse tiettyjä asioita ja minkä ikäiselle lapselle kuuluisi voida antaa vastuuta tietyistä asioista.
Minä en riidellyt tytön kanssa. joskus komensin, mutta sain arvovaltaa aika nopeasti ja tyttö alkoi totella minua hyvin pian (ja huomattavasti paremmin, kuin vanhempiaan). Sen sijaan riitelin jatkuvasti lapsen vanhempien kanssa. Näillä kun koko ajan oli jotain lapseen liittyviä ongelmia, mutta nämä eivät lainkaan tuntuneet ymmärtävän mistä nuo ongelmat johtuivat. Tytön koulunkäynti ei sujunut. Jos 8-10-vuotiaalla tytöllä on joka päivä penaalissa 10 uutta höyhenkoristeista kynää ja repussa gameboy ja tähän uusi peli, ei lapsi luonnollisesti kykene keskittymään koulussa muuhun, kuin näiden uusien "lelujensa" esittelyyn! Opettajilta tuli viestiä, että tyttö unohteli kirjoja kotiin. Tuohonkin syy oli minun mieletäni ilmiselvä. Lapsen äiti pakkasi repun aina valmiiksi ja niinä päivinä, kun tyttö joutui pakkaamaan itse, asioita unohtui (koska tätä ei oltu opetettu kantamaan mistään vastuuta itsenäisesti). Läksyjen teossa auttaessaan tytön isä saneli suoraan vastaukset. Miten lapsi olisi voinut siitä mitään oppia? Näistä meillä taisteltiin! Rasitti myös se, että ex-vaimo soitteli näihin asioihin liittyen joka ilta! Niinkuin isä olisi kymmenien kilometrien päästä voinut tehdä jotain sille asialle, että tyttö kiukutteli, tai ei suostunut lukemaan kokeisiin.
En usko, että missään uusperheessä kysymys olisi siitä, että uusi kumppani vihaisi lasta/lapsia. Kyse on siitä, että uudella kumppanilla on erilaiset käsitykset kasvatukseen liittyen. Lapsen huono käytös on vanhempien vika. Omia tuntojaan ja ajatuksiaan on vain toisinaan hyvin vaikea pukea sanoiksi. Kun näillä keskustelupalstoilla uusi kumppani kirjoitta, miten miehen lapsi on aivan kamala ja hän vihaa tätä, niin kirjoittaja todennäköisemmin tarkoittaa, että lapsi käyttäytyy huonosti ja hän viha tämän vanhempien sokeutta kasvatuksellisissa asioissa.
Minua ainakin avoliitossani ahdisti se, että vanhemmat eivät ottaneet minun kantojani lainkaan huomioon. Kelpasin hyvin maksumieheksi, kokiksi, siivoojaksi, autonkuljettajaksi jne,... mutta en perheenjäseneksi. Väsyin rooliini ja aloin osallistua aina vaan vähemmän. Lopulta väsyin niin paljon, että lähdin kokonaan pois.
Mainittakoon tässä vielä se, että isän käytös minua kohtaan aina lapsen aikana muuttui. Tämä kutsui minua lapsen aikana aina nimellä "toi". Lapsen äiti kutsui minua lumpuksi. Lapsi oli ainoa, joka käytti omaa nimeäni (onneksi oli fiksu tyttö ja tajusi, ettei "toi" tai "lumppu" ole nimiä).
Uutta kumppania ja lasta ei voi asettaa samalle viivalle. Aikuisen rakkaus ja lapsen rakkaus eivät ole sama asia. Näitä asioita ei voi suoraan rinnastaa. Rakkaus lapseen on suojelemista, huolehtimista ja kiintymystä ja lapsen rakkaus vanhempaansa kohtaan on riippuvuutta ja kiintymystä. Kahden aikuisen välinen rakkaus sen sijaan on tasavertaista kumppanuutta.
Inhimillisyyttä kaivataan myös isiltä ja äideiltä. Ei ainoastaan lapsettomilta uusilta kumppaneilta. näiden tulisi ymmärtää se, ettei lasta ja uutta kumppania aseteta samalle viivalle, vaan molemmat painivat omassa sarjassaan. Molempia voi rakastaa yhtä paljon. Kumpaakin omalla tavallaan, mutta kummankin tulisi tuntea se: olevansa omassa "sarjassaan" ensimmäinen.
isän käytöksestä. Välillä tuntui, että tämä oli jopa mustasukkainen, kun tulimme lapsen kanssa toimeen. Jos esimerkiksi kysyin, lähtevätkö nämä mukaan kauppaan, mies vastasi, että ei hän jaksa. Kun tyttö ilmoitti, että hän tulee mielellään, sanoi isänsä, että lähtee hänkin. Joskus katselimme tytön kanssa tarroja makkarissa sängyllä (tällä oli usein tarrakirja mukana ja mulla oli tapana ostella tälle aina muutama arkki samalla, kun ostin itselleni), oli mies aina änkemässä mukaan, vaikka televisioista olisi tullut samaan aikaan tämän mielisarja, jota ei normaalioloissa olisi koskaan jättänyt väliin. Erityisen mustasukkaiselta tämä vaikutti kerran, kun oli pieni "lapsenhoitopulma". Isällä oli tärkeä työhönliittyvä meno ja mulla menoa samana päivänä (kylläkin lasta viihdyttävää menoa: olin menossa Tampereelta hakemaan suoraan näyttelystä uutta kissaa) ja tarjouduin sitten ottamaan tytön mukaan (koska ei tuosta mitään vaivaa ollut, päin vastoin seuraa tylsälle ajomatkalle). Mies kiukutteli minulle pitkään (tämä ei ollt itse koskaan käynyt kahden kesken millään "matkalla" lapsen kanssa).
Mies myös jatkuvasti hankaloitti välejäni exäänsä. Ts. mies mieisteli meitä kumpaakin ja puhui toiselle toista ja toiselle toista, välttääkseen itse kaikki haukut. Jos tämä olisi jossain tilanteissa asettunut selväst exän puolelle, olisi tietenkin saanut kuulla kunniansa minulta. Jos taas olisi ollut minun puolellani, olisi puolestaan saanut haukut exältä. Tämä suoraan sanoen puhui meistä kummastakin täyttä paskaa toisillemme saadkseen itsensä parempaan valoon.
No kylläpä oli kuin olisin itse tuon kirjoittanut!!
Itse elän uusioperheessä jossa on näitä samoja asioita käyty läpi...
Tällä hetkellä näyttää siltä ettei tästä mitään voi tulla...Eli mullekkin lapset kaikkein tärkeimmät!!!Kyllä se on mies joka lähtee jos siihen pisteeseen menee ettei tule yhtään juttuun mun ed. avioliitosta olevien lasten kans...
Ne on kuitenkin ne maailman rakkaimmat ihmiset mulle!
"...Olen seurannut nyt SUPL:in uusperhekeskusteluja ja löysin vasta tämän, ja ainakin minua ihmetyttää suuresti joidenkin uusperheellisten asennoituminen. Kaikki hoitavat omat asiansa ja toisen lapsesta ei edes tarvitse yrittää pitää! ..."
Olenpa minäkin siellä Suplissa käynyt lukemassa tarinoita. Minua ihmetyttää ihan päinvastainen asia kuin sinua. Nimittäin se, kuinka naiset uhrautuvat ja uhrautuvat ja uhrautuvat. Äijät menevät uusiin liittoihin ja sitten nämä UO:t hoitavat äijien lapset. Pahimmassa tapauksessa äijät vielä siinä vain piruilevat, kulkevat omissa harrastuksissaan ja hoidattavat lapsensa näille uusille puolisoilleen ja äijän ex:kin vielä sohlaa välissä parhaansa mukaan piruilemassa ja hankaloittamassa asioita. Ihan pahimmissa tapauksissa kaiken tuon lisäksi vielä ne pennut alkavat "purra ruokivaa kättä".
En yhtään ihmettele, että jotkut uudet puolisot ovat heränneet pitämään puoliaan. Se on ihan oikein ja useamman pitäisi tehdä niin. Tasa-arvo on vielä kaukana näissä suhteissa.
"Olen itse uusperheellinen ja otan kyllä vastuun miehenikin lapsista ja toivon mieheni tekevän samoin. Olemme asuneet vielä niin vähän aikaa yhdessä, ettei käytännön toteutus vielä näy arkisimmillaan."
No toivotaan, että sinun uusi liittosi toimii paremmin kuin Suplissa kirjoittavien valtaosalla.