Miten kerroitte haluistanne?

Mä sanoin kerran varovasti että mulla on vauvakuume. Mies ei sitä ottanut ihan tosissaan. Hän oli kuitenkin heti sitä mieltä että ei vielä. Vierähti muutama kuukausi ennen kuin otin asian taas puheeksi, vastaus taas ei. Hän kuitenkin myönsi että oli ajatellut asiaa aika paljon. Pieniä vihjeitä silloin tällöin, ihan sanomalla että on kuume, sai hänet vihdoinkin lämpenemään sen verran että sain luvan jättää pillerit. Tarkoitus oli harrastaa keskeytyksiä, mutta kertaakaan hän ei ole lopettanut kesken. Eli kai se on sitten sillä selvä. Mä olen joka kerta sanonut että päätä itse. Tässä muutama päivä sitten mies tokaisi että hän kyllä haluaa lapsen, mutta ei sataprosenttisesti. Sitten hän sanoi heti perään "mutta enhän mä mitään 100 % ikään haluakaan" = ). Nyt on kolmas yrityskierto takana, saa nähdä ensi viikolla tärppäsikö.

Sukulaislasten syntyminen herätti oman vauvakuumeeni muutamassa viikossa, enkä pitänyt asiaa salassa kotonakaan. En muista enää milloin kysyin ensimmäistä kertaa mitä mies ajattelisi jos mekin yritettäisiin tulla vanhemmiksi.

Muutama kuukausi sitten kului, jankutin ja huokailin, ja kun vihdoin ymmärsin pitää suuni kiinni niin mieskin ilmoitti olevansa täysin varma. Hän oli ollut kovin yllättynyt kuumeestani, sillä aikaisemmin inhosin pikkulapsia yli kaiken eikä hän ajatellut asian tulevan ajankohtaiseksi vuosikausiin. Kannattaa siis antaa ymmärtää että on tosissaan!

Edelliselle vastaajalle: luulen että teidän pitää keskustella hieman vielä siitä ettei mies ole "100% varma". Haluaako hän lasta koko sydämestään vai onko hän ainakin osittain mukana siksi että sinä haluat lasta niin kovasti? Varmasti hän on iloinen sitten kun tärppää, mutta mitä jos ei olekaan? Varmista asia. Lyykyä tykö!

Ennenkuin päätimme mennä kihloihin sanoin että minä haluan sitten jossain vaiheessa lapsia ja jos häntä ei kiinnosta niin sitten on turha jatkaa yhdessä oloa sen pitempään. Kihloihin mentiin.

Aina tietyn väliajoin, välillä usein välillä vähemmän marisin vauvakuumettani. Mieheni oli sitä mieltä että ensin koulut loppuun ja katsotaan sitten. Ihan järkevä "vaatimus" koska ainakaan omalla kohdallani en usko että olisin jaksanut käydä koulua ja odottaa/hoitaa lasta samaan aikaan.

Koulun sai päätettyä ja kesällä vietettiin sitten häitä. Miehelläni oli vielä lopputyö tekemättä. Vauvoista puhe tuli taas ajankohtaiseksi. Koska sairastan reumaa täytyi lapsenteko ottaa myös puheeksi hoitavalla lääkärilläni. Halusin katsoa ensin miten menee ilman lääkkeitä ja jos ei oireita tule niin sitten hommiin. Puoli vuotta vierähti hyvin ilman mitään kipuja ja jouluna sitten mieheni paukautti että nyt sitten aloitetaan. Tammikuussa tehtiin positiivinen testi. Olin kyllä valmistautunut ettei ihan noin nopeasti tärppää, mutta näin meillä.

Nyt sitten rv 25 3, mutta eipä tässä nyt ihan pilvissä liidellä. Sain vaivakseni rv 16 jälkeen raskausajan iskiaksen, joka näillä näkymin ei helpota kuin vasta synnytyksen jälkeen. Välillä on mieli maassa tämän takia koska kipua on joka päivä ja ei voi niin vaan mennä ja touhottaa.

Mutta vaikka olisin tästä iskiaksesta etukäteen tienny ni kyllä se vauvakuume olisi tähän kuitenkin ajannut.

Ikää meillä on kummallakin 27.

viesteistänne (lisääkin saa tietty laittaa) ja onnea kaikille joko yritykseen tai odotukseen :)

...vai pelkäätkö kenties kieltävää vastausta, kun noin epävarma olet?