Olen eronnut pari vuotta sitten, eikä eroon sisältynyt kovaa riitelyä tai taistelua mistään, ero oli kulissisuhteen päätös. Lasta oli hoidettu ystävinä syntymästä lähtien, neljän vuoden ajan. Itse isänä olin käynyt töissä koko ajan, mutta töiden jälkeen ja vapaapäivinä kantanut vastuuta vähintäänkin oman osani. Poikani ja minun suhde on ollut koko ajan hyvin vahva, siitä asti kun poika oppi oman mielipiteensä ilmaisemaan, hän vaati että isä pukee, laittaa nukkumaan, syöttää jne, ja sehän sopi äidille. Ja jos vaikka paha uni yllätti yöllä, ei äidin paikalle tulo helpottanut vaan itku loppui aina vasta isän sylissä. Se on vain yksi esimerkki, mutta kuvaa hyvin tilannetta. Suhteen loppuaikoina olin pojan kanssa paljon kahdestaan, kun äidillä oli jumppia tai muuta menoa lähes joka ilta.
Eron jälkeen ystävyys on säilynyt. Aluksi poika oli enemmän äidillään, mutta oman asuntotilanteeni vakiinnuttua ollaan jo lähes 50-50 systeemissä. Poika on nyt 6 vuotias, ja on itse suoraan sanonut että haluaisi olla yhtä paljon molempien luona. Itse haluaisin samaa, mutta pojan äiti ei siihen suostu, ainakaan vielä. Nyt ollaan kuitenkin jo tilanteessa, jossa poika sekä tulee että lähtee iloisella mielellä, aikaisempi lähtöikävä on vähentynyt kun ollaan päästy hyvin lähelle 50-50 systeemiä. Joka ikinen ilta soitetaan nukkumaan mennessä iltapuhelu sen hetkiselle "etävanhemmalle", ja kerrotaan kuulumiset puolin ja toisin. Puhelut ovat aina olleet iloisia, ja tuoneet hyvän mielen kaikille. Samoin kaikista "toisen kodin" asioista puhutaan molemmissa kodeissa avoimesti. Molemmissa kodeissa on oma huone, omat lelut ja tavarat (ainoastaan muutama tosi tärkeä pikkutavara ja ulkovaatteet kulkee mukana). Kummassakin kodissa on omat touhut, isän kanssa on eri leikit ja jutut kuin äidin kanssa. Mutta molemmat on yhtä tärkeitä, ja mieltä helpottaa erossa ollessa, kun iltapuhelussa kuulee iloisen äänen, joka kertoo tosi kivasta päivästä äidin kanssa.
Tein kuitenkin virheen, ja ajauduin netissä lukemaan (ahdistavan lehtiartikkelin näkemisen jälkeen) keskustelupalstoja ja asiantuntijoiden mielipiteitä erolasten elämästä, vuoroasumisen vaaroista ja psyyken kehittymisen ongelmista. Nyt huomaan stressaavani pojastani erossa ollessa aiempaa enemmän siitä onko pojalla kaikki hyvin, ja samoin huomaan tahtomattakin etsiväni pojasta "oireilua" ja kaikkea muuta mistä on peloteltu. Kaikki on kuitenkin hyvin, mutta tulevaisuus silti huolettaa. Aiemmin en epäillyt että tulevaisuus toisi tullessaan mitään sen synkempää kuin normaali perhe-elämäkään toisi, mutta nyt on pieni pelko siitä että yritys elää normaalia ja onnellista elämää on tuhoon tuomittu, ja pojan tulevaisuus on pilattu vuoroasumishelvetillä. Olen ajatellut että lapselle tärkeintä on aidosti rakastavat vanhemmat, jotka kasvattavat häntä yhdessä, yhteisillä säännöillä ja yhteistyössä, ilman riitelyä. Molemmat vanhemmista tukevat toisen kodin onnellisuutta. Nyt kahden kodin välillä liikkuminen tuntuu stressaavan enemmän minua kuin lasta, joka on ulkopuolistenkin mielestä tasapainoinen, iloinen ja huoleton pieni mies.
Onko niin, että asiantuntijat yleistävät näkemänsä lukuisat ongelmatapaukset kaikkien erillään asuvien vanhempien ongelmaksi? Ja että onnelliset erillään asuvat vanhemmat eivät koe tarvetta pyöriä keskustelupalstoilla kertomassa siitä että kaikki on oikeasti hyvin? Olemmeko poikkeus joka vahvistaa säännön, vai voittaako sääntö lopulta ja kaikki menee pilalle? Vai onko poikkeuksia niin paljon, ettei sääntöä oikeasti olekaan?
Keskusteluja seuraanneena tiedän, että muutama provokaattori herää varmasti horroksestaan, mutta toivon silti että muutama asiallinenkin ihminen kommentoi ja kertoo kokemuksiaan esim. siitä, kuinka lapsen kasvaminen on vaikuttanut vuoroasumisen sujumiseen. Itse mietin, että eletäänkö nyt leikki-iässä "kuherruskuukautta" vuoroasumisen suhteen, ja vanhempana asia mutkistuu. Toisaalta jos pikkulapsena on tottunut elämään onnellisena tietyllä tavalla, ei niin ehkä siitä ei tule suurta ongelmaa myöhemminkään.
Eron jälkeen ystävyys on säilynyt. Aluksi poika oli enemmän äidillään, mutta oman asuntotilanteeni vakiinnuttua ollaan jo lähes 50-50 systeemissä. Poika on nyt 6 vuotias, ja on itse suoraan sanonut että haluaisi olla yhtä paljon molempien luona. Itse haluaisin samaa, mutta pojan äiti ei siihen suostu, ainakaan vielä. Nyt ollaan kuitenkin jo tilanteessa, jossa poika sekä tulee että lähtee iloisella mielellä, aikaisempi lähtöikävä on vähentynyt kun ollaan päästy hyvin lähelle 50-50 systeemiä. Joka ikinen ilta soitetaan nukkumaan mennessä iltapuhelu sen hetkiselle "etävanhemmalle", ja kerrotaan kuulumiset puolin ja toisin. Puhelut ovat aina olleet iloisia, ja tuoneet hyvän mielen kaikille. Samoin kaikista "toisen kodin" asioista puhutaan molemmissa kodeissa avoimesti. Molemmissa kodeissa on oma huone, omat lelut ja tavarat (ainoastaan muutama tosi tärkeä pikkutavara ja ulkovaatteet kulkee mukana). Kummassakin kodissa on omat touhut, isän kanssa on eri leikit ja jutut kuin äidin kanssa. Mutta molemmat on yhtä tärkeitä, ja mieltä helpottaa erossa ollessa, kun iltapuhelussa kuulee iloisen äänen, joka kertoo tosi kivasta päivästä äidin kanssa.
Tein kuitenkin virheen, ja ajauduin netissä lukemaan (ahdistavan lehtiartikkelin näkemisen jälkeen) keskustelupalstoja ja asiantuntijoiden mielipiteitä erolasten elämästä, vuoroasumisen vaaroista ja psyyken kehittymisen ongelmista. Nyt huomaan stressaavani pojastani erossa ollessa aiempaa enemmän siitä onko pojalla kaikki hyvin, ja samoin huomaan tahtomattakin etsiväni pojasta "oireilua" ja kaikkea muuta mistä on peloteltu. Kaikki on kuitenkin hyvin, mutta tulevaisuus silti huolettaa. Aiemmin en epäillyt että tulevaisuus toisi tullessaan mitään sen synkempää kuin normaali perhe-elämäkään toisi, mutta nyt on pieni pelko siitä että yritys elää normaalia ja onnellista elämää on tuhoon tuomittu, ja pojan tulevaisuus on pilattu vuoroasumishelvetillä. Olen ajatellut että lapselle tärkeintä on aidosti rakastavat vanhemmat, jotka kasvattavat häntä yhdessä, yhteisillä säännöillä ja yhteistyössä, ilman riitelyä. Molemmat vanhemmista tukevat toisen kodin onnellisuutta. Nyt kahden kodin välillä liikkuminen tuntuu stressaavan enemmän minua kuin lasta, joka on ulkopuolistenkin mielestä tasapainoinen, iloinen ja huoleton pieni mies.
Onko niin, että asiantuntijat yleistävät näkemänsä lukuisat ongelmatapaukset kaikkien erillään asuvien vanhempien ongelmaksi? Ja että onnelliset erillään asuvat vanhemmat eivät koe tarvetta pyöriä keskustelupalstoilla kertomassa siitä että kaikki on oikeasti hyvin? Olemmeko poikkeus joka vahvistaa säännön, vai voittaako sääntö lopulta ja kaikki menee pilalle? Vai onko poikkeuksia niin paljon, ettei sääntöä oikeasti olekaan?
Keskusteluja seuraanneena tiedän, että muutama provokaattori herää varmasti horroksestaan, mutta toivon silti että muutama asiallinenkin ihminen kommentoi ja kertoo kokemuksiaan esim. siitä, kuinka lapsen kasvaminen on vaikuttanut vuoroasumisen sujumiseen. Itse mietin, että eletäänkö nyt leikki-iässä "kuherruskuukautta" vuoroasumisen suhteen, ja vanhempana asia mutkistuu. Toisaalta jos pikkulapsena on tottunut elämään onnellisena tietyllä tavalla, ei niin ehkä siitä ei tule suurta ongelmaa myöhemminkään.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Näillä keskustelupalstoilla kirjoittavat useimmiten ne, joill asiat eivät ole hyvin. Aivan samoin kuin me sosiaalityöntekijät harvoin tapaamme perheitä jotka voivat hyvin. Silti suurin osa ihmisistä pystyy hoitamaan eronsa niin, etteivät lapset siitä kärsi. Te tunnutte kuuluvan sihen joukkoon.
Ruotsissa vuoroviikkoasuminen on miltei pääsääntö asumisessa ja nyt jo on aikuisia jotka ovat eläneet lapsuutensa vuoroviikoin molempien vanhempiensa luona Tutkimusten mukaan nämä lapset eivät ole mitenkään kärsineet tästä asumismuodosta. Joten ole aivan huoleti äläkä stressaa turhaan!
itse en suostuisi vuoroviikko systeemiin...mutta meillä onkin ero ollut vaikea kun lasten isä katkera ja yrittää kostaa kaikin mahdollisin tavoin.
Jos vanhempien välit ovat hyvät ja asutte melko lähekkäin (eli lapsen tarha/koulu lähellä ja samat kaverit pysyy kummankin viikolla) niin varmasti voi olla hyvä ratkasu...
mutta kyllä sit taas kun ajattelen itseä että joutuis joka viikko ns. muuttamaan niin vois se olla rankkaa...mutta eiköhän jokainen vanhempi nää omasta lapsesta onko kaikki hyvin.
Ja useimmiten näitä viestejä kirjoittaa naiset, miehen nimimerkillä, siten saa vastauksia eikä haukkuja!! heh..
Nyt höpöhöpö kaikille asiantuntijoille ja artikkeleille!!
Kaikesta mitä kirjoitit,paistaa vain ja ainoastaan se miten hyvä pojalla on olla!Onnellinen lapsi,kaksi harvinaisen fiksua vanhempaa jotka osaavat toimia yhdessä lapsen parhaaksi ja sinä Isä isolla iillä =)
Jatkakaa samaa rataa ja luottakaa itseenne!Kunpa muillakin sujuisi kuten teillä!!
Tsemppiä teille =)
Viis siitä onko kirjoittaja mies vai nainen mutta kirjoituksen kaltainen tilanne on lapselle paras mahdollinen. Rakastavat vanhemmat jotka pystyvät jatkamaan vanhempina myös eron jälkeen ilman riitoja ja taisteluja. Mikä sen parempaa lapselle! Jos kodit ovat lähekkäin niin uskon että jatkossakin elämää sujuu kahdessa kodissa erittäin hyvin. Lapsen kasvaessa kaverit ja harrastukset tulevat tärkeiksi mutta kun kodit ovat lähellä toisiaan niin nämäkään eivät muodostu esteeksi toisen vanhemmalle tapaamiselle. Ja lapsesta kyllä näkee onko hän onnellinen vai ei.