Voimaa-antavia runoja?

Vaikea risti

Hän nurkui ja valitti aina:
Ei kenenkään risti näin paina.
Ja lukemattomat kerrat,
hän kääntyi puolehen Herran.
Ei sovi ristini tää harteille minun,
ois Herrani, helppo tää vaihtaa sinun.
Uuden kantaisin nöyrällä miellä,
en enää nurkuisi tiellä

Kun hän illalla rukoili jälleen,
näki unta yöllä tälleen,
Väsyneenä taakkansa alla,
kulki polulla hankalalla.
Tuli itse Mestari vastaan,
näin vaivoihinsa vaipunutta lastaan.

Minä rukouksesi kuulin,
sanoi Mestari hymyhuulin.
Tule kanssani ristitarhaan,
nyt valita saat ristin parhaan.
Mutt´ aikaa on päivä ainoastaan,
tulen illalla portille vastaan.

Syttyi riemu nurkujan mieleen,
heitti taakkansa portin pieleen.
Mikä valtava ristien joukko,
täynnä tarhan jokainen loukko.
Nytpä valitsen ristin uuden,
tuolla on risti kuuliaisuuden,
miten käynee se harteilleni?
Ei, ei sovi tää taakakseni.
Entä tuo, jonka kilpi on valta?
Mutta voi, kovin hankalalta
tuntui sekin mielestänsä,
ei ollut se etsimänsä.

Näin ristiltä toisen luokse,
hän aamusta iltaan juoksee.
Oli vikana millä mikin,
jos kuinka hän sovittikin.
Mikä painoi mihinkin tapaan,
mikä olkaan, mikä lapaan.
Joku karkea hankasi pintaa,
eräs liiaksi painoi rintaan.
Toivat muutamat selkään vaivan,
jotkut käsiä särkivät aivan.
Hän kylpi jo kyynelissään,
ei sopivaa ristiä missään.

Säteitään viimeisiä aurinko heitti,
pian pimeys seudun peitti.
Tuli samassa Mestari tarhaan,
kysyi: joko löysit sä ristin parhaan?
En Herra, en löytänyt laisin,
jospa uudestaan etsiä saisin.
Sanoi Herra: jos sallit, autan mä vähän,
mitä sanoisit ristiin tähän?

Oi, Herra, tää helppo on kantaa,
jos mulle tämän voisit antaa.
Ei mistään tää liikaa paina,
tätä nöyränä kantaisin aina.
Nyt hymyili Mestari jälleen,
ja hiljaa virkahti tälleen:
Hyvä, että on sulle se mieleen,
juuri sen hylkäsit portin pieleen.
Sait takaisin ristisi oman,
mielestäsi raskaan, kelvottoman.
Se sopii juuri sun harteillesi,
se on sinun siunauksesi.

Tää tarina opettaa meitä,
kun kuljemme vaikeita teitä.
Mietimme mielin haikein,
on minun ristini vaikein.
Toisilla ristiä tuskin lainkaan,
miks’ minä tään taakan sainkaan?
Jos näin on mielemme milloin,
hyvä meidän on muistaa silloin,
taakoista ristitarhain,
oma ristimme meille on parhain.
Siinä on meidän olkamme malli,
siunaukseksi sen Luojamme salli.

-Hilja Karhula-

Meidän turvamme on ikiaikojen Jumala
Meitä kannattavat iankaikkiset käsivarret

Jumala ompi linnamme
ja vahva turva aivan,
on miekkamme ja kilpemme
ajalla vaaran, vaivan.
Se vanha vainooja,
kavala, kauhea,
on kiivas, kiukkuinen
ja julma, hirmuinen.
Vain Herra hänet voittaa.

2.
On turha oma voimamme
vääryyden valtaa vastaan.
Me turman vallat voitamme
Herrassa ainoastaan.
Hän, Kristus, kuningas,
on voitonruhtinas,
lyö joukot helvetin,
ne tallaa jalkoihin
ja voiton meille saattaa. 3.
Jos täyttyisikin maailma
nyt valheen enkeleistä,
niin pimeys ei voittoa
kuitenkaan saisi meistä.
Ne olkoot raivoissaan
ja syöskööt kiukkuaan.
Nyt valheen vallat on
jo saaneet tuomion.
Ne yksi sana kaataa.

4.
Se sana seisoo vahvana,
ne ei voi sitä kestää.
Kun kanssamme on Jumala,
ken meiltä voiton estää?
Jos veis he henkemme,
osamme, onnemme,
ne heidän olkohon,
vaan meidän iät on
Jumalan valtakunta.

Muumipeikon kesäruno

Pään painan ruohikolle
ja oion jalkojain.
En jaksa pohdiskella,
mä tahdon olla vain.

Sen viisaammat voi tehdä,
mä päivän kultaan jään.
Mä tunnen kaikki tuoksut
ja luonnon loiston nään.

Voi leikitellä mielikseen,
voi ottaa jättää paikoilleen
tai olla niin kuin luonnostaan
ja maata vaan.

Mä peikko siihen uskoon jään,
on maailmaa tää minkä nyt mä nään.

-Tove Jansson

Nämä olen jakanut ennenkin:

Olet olemassa, rakas ihminen.
Elämä kaunis on, kun tiedän sen.
Ei tärkeintä se, mitä sanot, teet,
vaan mitä olet, hymy, kyyneleet.
Olet olemassa, sitä tarvitsen
kuin lintu ilmaa, maata kukkanen.
-Mirjami Lähteenkorva-

Valmis kristitty,
vuolaat rukoukset, varmat vastaukset.
Tulivat riisujat.
Sanat harvenivat, hiljaisuus voimistui,
kuuntelu syveni, kysely alkoi.
-Erkki Leminen-

Pappi Sonja

Ihanat vaaleat pilvet liukuvat taivaalla.
Hiljaa ja lumoavasti laulaa ulappa.
Aaltojen hyväilystä hiekka on väsynyt,
tulisit aivan hiljaa.
Tulisit juuri nyt.

Saima Harmaja

"Kaikki on saanut valonsa,
kaikilla on omat varjot.
Sitten ei niitäkään näy,
on aivan pimeä.

Mutta aurinko on jäljellä
mustien latvojen takana.
Krassin kirkas ja varma tuoksu
erottuu selvänä ikkunalta
pakkasen rajasta.

Ja kaikilla on valonsa
ja varjonsa jäljellä,
pienimmälläkin tarkoitus
syvälle pimeään päin.
Korret alhaalla mustassa maassa
ensi lumen kirpaisun jo maistaneina
tietävät selvistä, hienoista tuoksuista
sen että jossain
jäätymättä
on sateenkaari ja puiston nuori puu.

-A-M Raittila

Pieniä ihmeitä

Jumala ylhäinenkö?
Hymyä nähnyt enkö
metsän reunassa, päivänä huhtikuun?
Syveni utuinen rinne
kun valokartio sinne
häilähti hetkenä pilvisen huhtikuun,

noin, ohimennen, antain
humahtaa metsänrantain:
aavistuksille ovia kyllin on.
Viipyvänikö tunnun
vierellä keveän hunnun,
jonka takana ovia auki on?

Pilviin, puihin ja maahan
tuntoni aukeaahan
noin, ohimennen, pieniin ihmeisiin,
joita ei maksa vaivaa
aatoksillaan kaivaa,
upota vain kuin upotaan ihmeisiin.

-Aaro Hellaakoski-

http://mina.suomi24.fi/kuunteleva_kirkko

Ihan kiva runo.

Mä harvemmin kyttäilen runoja.

Mut mua yllätti Anna-Leena Härkosen uusin tuotos.

Siinä oli myös huumoria mukana, vaikkakin aika härskiä ehkä joidenkin mielestä.

Ei ruoista saa suoraan voimaa, vaikka onkin kiva välillä herkistyä, ja tuntea pienuutensa Jumalan edessä.

Herkistely on ihan kivaa puuhaa.

Pikku itkun tirauttaminen tekee välillä ihan gutaa.

Mä en jaksa enää alkaa parkua, kun ikääkin on jo jonkin verran.

Mutta pieni herkistyminen aina sillointällöin tekkee ihan hyvää.

Jos joskus, tulee nojaa, tilannetta,
mutta se hoituu.

Jos tarvitset tukea Jumalalta se aina hoituu.

--- hommat hoituu ja ruoat tulee kun kirkko auttaa ---

hh... etsin juttua että miten saan laitettua lyriikkaa..


kirkko on koulu, kuten puolustusvoimat eivät ole, aina valmiina auttamaan, kuten puolustusvoimien everstit eivät ole...

noh yritin..

Kaikki oksat olivat jäätyneet valkoisiksi.
Tie oli täynnä pakoputkien savua.
Aamun kolea rinta resonoi tehtaitten kumeat äänet.
Tulit vastaan taakkoinesi
ahdistus ympärilläsi niin kuin koko tämä aamu.
Mutta me kuuntelimme ilosanomaa sidotuille
ja tien reunalla pajut sulivat notkeiksi
ja alkoivat huutaa silmuja.
Monet kulkivat ohi eivätkä tienneet keväästä mitään.
-Niilo Rauhala-

PALJAIN JALOIN

Niin mä kerran
tieni aloin,
niin mä kuljen:
paljain jaloin.
Avohaavat
syvät näissä
ammottavat
kantapäissä:
rystysihin
joka kiven
jäänyt niist´ on
verta hiven.
– Mutta niinkuin
matkan aloin,
päätän myös sen:
paljain jaloin.
Silloinkin, kun
tuska syvin
viiltää, virkan:
– Näin on hyvin.
– Tapahtukoon
tahtos sinun,
Kohtaloni,
eikä minun.

kirjoittanut Uuno Kailas


MYSTEERIO

Yön, kuutamon hetkenä kalmistoon
minä hartaana, hiljaa hiipinyt oon.

Ei toinen ihminen milloinkaan
tämän astunut portista hautausmaan.

Minä vierailta silmiltä vartioin
sen hautoja, jotka ma itse loin.

Ne haudat on hautoja ystäväin,
missä jokaisessa on itseäin.

Niissä talletan aarretta kalleintain:
oman sieluni lapsia, muistojain.

Joka yö näin toivioretken teen
tähän kalmantarhaan hiljaiseen.

Se mulle on pyhiinvaellus,
Se on kirkonkäynti ja rukous.

Tulin taas. Nimet muistojen kalleimpain
lumivalkeista marmoriristeistä hain.

Ja ne nousivat haudasta vainajat
ja kaikki ne aarteita antoivat.

Joka muistoa hiljaa siunaten,
Joka kummulle laskien — seppelen,

— kunis kalmiston nurkassa säpsähtäin
minä viimeisen, hyljätyn haudan näin.

Minä kasvoni peitin ja kalpenin,
kuin kuoleva mies minä vapisin.

Niin valtasi tuska mun yllättäin,
kun mustimman muistoni haudan näin.

Sitä kumpua painoi kirous,
siinä nukkui riettahin rikkomus.

Tämän vainajan hiljan — muistelin —
kuin koiran ja haaskan hautasin.

Edes kurjinta ristiä lauseineen
minä pystyttänyt en haudalleen. —

Liki käyn. Kukan oudon ja ihmeellisen
näen nousevan hiekasta, kummun sen.

Sen lehdet on mustia niinkuin yö,
kuin kauhu, mi syntistä sielua syö.

Se hetkessä suurtuu ja — ihme oi! —
verenkarvaisen terän se auki loi.

Kuin myrrhaa ja nardusta huumaavaa
se tuoksunsa sauhua suitsuttaa.

Se on vienoa niinkuin kaipaus,
Se on kirvelevää kuin katumus.

Sen hurmasta sieluni humaltuu
ja se niinkuin mettinen kurkottuu

kukan luottia kohti... Taas ihmeitä nään:
terä nyt jo on vaihtunut hedelmään.

Näen marjan oranssinkarvaisen.
Se on keskellä liekkien vihreiden.

Minä tutkainta vastaan potkia koin,
mut kiusaus voitti: ma mehua join...

Oi taivaat ja suitseva helvetti, oi
sitä tunnetta, minkä se myrkky toi!

Kuin liekki ja leimaus pitkäisen
läpi tunki se luitten ja ydinten.

Minä voivotin riemussa, hurmassain,
minä nauroin tuskasta kiemurtain.

Ja mun yllätti sieluni uupuneen
uni raukea. Vaivuin horrokseen — —.

Mitä seurasi sitten, en muista lain.
Lihan sieluni jätti, sen tunsin vain.

Tuhatvuosiksi syöstynä pimeyteen
joka hetki ma karkotin vaikeuteen

kunis vihdoin käsky annettiin
ja sidotut silmäni aukaistiin.

Tien oudon ja outoja näkyjä näin.
Kävin, heikko, ma vahvuuden lähteitä päin.

Valotulvassa mun koko sieluni ui.
Minä katsoin ja silmäni huikaistui...

*
Kai unta ma näin. Olen valveilla nyt.
Mut olen kuin uudestisyntynyt.

Oi Tuska, nyt oon sinun voittajas,
käyn vapisematta vastahas

kuin oisit sa toisen tuntema vain,
kuin käynyt et ois minun sielussain.

Oi synti ja rikkomus riettahin,
olet pesty pois. Sinut sovitin. —

Ja haudalle muistoni mustimman,
minä pystylän temppelin valkean.

Sitä kumpua painoi kirous.
Mut temppelin nimi on Siunaus.

Uuno Kailas


AIKA

Aika on aluton ja loputon.
Se yhdistää kaksi ajattomuutta.
Se on portti kahden pimeyden välillä.
Se on päätön rihma,
jota tuntematon käsi kerii
olemattomasta olleeseen
maailmain vavistessa.

– Kenen on se käsi, joka kerii?
Miksi se kerii?
Mistä, mistä lähtee valo,
joka lankeaa ajan rihmalle?
Ja miksi se sitä valaisee?

Tätä kaikkea on kysytty.
Tätä kaikkea kysytään.
Mutta hapuileva ajatus
tapaa vain tyhjyyden,
jonka edessä kaikki sydämet värisevät.

– Eikö kukaan
missään, milloinkaan;
ratkaise ongelmaa,
jonka jokin tuntematon oikku
asetti ihmisen arvattavaksi
piloillaan ehkä –?

Uuno Kailas

JATKUU...

The Road Not Taken

Two roads diverged in a yellow wood,
And sorry I could not travel both
And be one traveler, long I stood
And looked down one as far as I could
To where it bent in the undergrowth;

Then took the other, as just as fair,
And having perhaps the better claim,
Because it was grassy and wanted wear;
Though as for that the passing there
Had worn them really about the same,

And both that morning equally lay
In leaves no step had trodden black.
Oh, I kept the first for another day!
Yet knowing how way leads on to way,
I doubted if I should ever come back.

I shall be telling this with a sigh
Somewhere ages and ages hence:
Two roads diverged in a wood, and I—
I took the one less traveled by,
And that has made all the difference.

- Robert Frost



Laitoin alkuperäiskielellä, kun en ole löytänyt mielestäni hyvää suomennosta. Varmasti löytyy googlettamalla vaihtoehtoja suomeksi, jos englanti ei taitu.

Ystävien kohtaamisesta:

Kesä tuli, vaikkei mieleni syksy sitä hyväksynyt
-odottanutkaan.
Kaipaan syksyä sateineen, kylmine tuulineen,
tuntuisi, että se on hyvä.

Aika pysähtyy, en odota siltä mitään.
Hetkeksi ystävykset kohtaavat,
vaihtavat ajatuksia, lämpimästi, toisiaan hoitaen.
Tulee mieleen hyviä hetkiä, parhaita niistä muistellaan,
liekö huonoja ollutkaan.

Taas on toisen heistä lähdettävä,
haikeasti hyvästelevät, ettei mitään särkyisi.
Lähtevät ystävykset, omille teilleen,...
odotusta rinnassaan, seuraavasta kaipuuta.
Mietin, miksi on mentävä......

Katselen menoasi, hiekkaan painuneita jälkiä,
yhdet johtaisi luoksesi.....
Tutkin omiani, tähän on tultu, pienelle paikalle.
Muistutus mitättömyydestäni, kallisarvoisuus käsissään,
lunastuksen hinta.

Sinulle Vapahtajani, huokailen puoleesi,
seuraathan ystävääni, monia teitään,
että hän jaksaisi, kaikki kävisi hyvin.
Lupauksesi mukaan, anokaa mitä tahansa,
siihen haluan luottaa.


Shrink

Katso taakse ja kiitä,
katso eteen ja luota,
katso vierelle ja rakasta,
katso ylös ja usko.
-tekijä tuntematon-

Pappi Sonja

Tämä on sitten täsmällinen ja jämerä:

Uutta aamua kun haaveilet,
sen kuin unelmoit.

Elämä menee, mene itse myös.

Kasva kanssani

Pidä kädestäni kii

Kun vuoroni on

Pelätä


Kulje kanssani

Kuivaa kyyneleeni

Kun aikani on

Itkeä


Seiso vierelläni

Katso mua tukien

Kun hetkeni on

Epäröidä


Nuku kanssani

Vahdi uniani

Kun pakko mun on

Levätä


Katso silmiini

Kuten minä katson sinun

Pidän kädestäsi kii

Kuivaan kyynelesikin

Katson sua tukien

Vahdin uniasi


Elä kanssani

Kun aikamme on

Täältä ikuisuuteen

Ikuisuuteen.

Eilinen on mennyt
Huomisesta emme tiedä
Mutta tänään auttaa Herra

Tänäänkin auttaa Herra.

Myös tänään.

Joutuin kevät rientää

Joutuin kevät rientää,
kesä joutuisammin,
syksy kauan kestää,
kauemminpa kuin talvi.

Kohta, posket sorjat,
kuihtua te saatte,
kukkimatta kuunaan.

Poika väitti vastaan:
"Syksyn päivinäkin kevään muistot hurmaa,
talven aikanakin
suven sato riittää.

Rientäköön vain kevät,
kuihtukoot vain posket,
nyt vain lempikäämme,
pomikaamme suukko!"

-J. L. Runeberg

Jumala johdattaa niitä, jotka kulkevat rukoillen.