Kertokaa hei ihmiset ihan oikesti omia tuntemuksianne lapsettomuudesta kun näemmä en ole ainoa! Välillä kun minusta tuntuu että olen tulossa hulluksi
"en ole siis oikeesti mikään hullu ainakaan vielä"
Olisi nin helpottavaa vaihtaa ajatuksia teidän kanssa esim. siittä miten kestätte pettymyksiä joka kuukausi ja kuinka tavallinen arki sujuu lapsettomuus ajatuksineen. Olen ihan tavalinen ihminen ja haluaisin vaihtaa ajatuksia kanssasi !
kirjoita:[email protected]
"en ole siis oikeesti mikään hullu ainakaan vielä"
Olisi nin helpottavaa vaihtaa ajatuksia teidän kanssa esim. siittä miten kestätte pettymyksiä joka kuukausi ja kuinka tavallinen arki sujuu lapsettomuus ajatuksineen. Olen ihan tavalinen ihminen ja haluaisin vaihtaa ajatuksia kanssasi !
kirjoita:[email protected]
Vastaukset 3
Vanhimmat
Se on ainakin minun kohdallani sellaista että kun menkat alkaa niin silloin on mieli maassa ja tuntuu että kaikki kaatuu päälle. Mutta sitten aletaan odottamaan seuraavaa alkionsiirtoa ja kun siihen päästään niin taas on toivoa täynnä! Hetkeäkään ei mene ettei lapsettomuutta ajattelisi, kun näkee onnellisia nuoria äitejä vaunuineen ja pömppömahaisia odottavia...
Juurikin niin kyllä niin itkettää kun huomaa menkkojen alkaneen tosin eihän me olla vasta kauaa yritetty mutta siltikin...
Kotihiiri kauanko te olette yrittäneet?
Eli nyt saatte jotain "hoitoja" jos oikein ymmärsin?jos ymmärsin? minkä ikäinen olet?
itsellä ikää "vasta" 22.
Melkeimpä joskus tuntuu että vihaan kaikki kellä on pahapystyssä ja pelkään että se vaikuttaa vielä sosiaaliseen kanssakäymiseen muiden ihmisten kanssa.
Miten sitä heikkoina hetkinä pitäis valaa itseensä luottamusta että kyllä se vielä tärppää.
pitäisikö/saako sen kertoa suvulle/tutuille että hei mekin yritetään lasta mut kun ei ole vielä tärpännyt.vaiko hymyillä kauniisti muiden lapsi onnelle.itseä niin ahdistaa...haluaisin muidenkin kanssa jakaa sen tunteen että kyllä se vielä tärppää ja että hei meilläkin on kyseinen asia ajankohtainen ja erittäin haluttu,sitä vaan odotellessa että kun tärppää.
Siitä saan kiittää paljosta että mieheni on mitä ymmärtäväisin ihminen! Saan itkeä pahan olon tunteen ja purkaa itseäni ja hän ymmärtää.
Tuntuu joskus niin hyvältä itkeä pois sitä pahaa oloa,mutta entäpä sitten kun rupee itkettään kaupassa tai kyläiltäessä tutuilla kuinka selittää mikä mulla on ?
Yritetty on pari vuotta, pettymyksiä on tullut kerta toisenssa perään. Nyt ollaan IVF-hoidoissa. Iältäni olen kolmekymppinen. Tuntuu että pettymyksiä on tullut parin vuoden aikana sen verran että siihen alkaa karaistumaan, vaikka tuskin tähän tottuu niin kauan kuin toivoa on.
Olen pitänyt asian salassa melkein kaikilta, se sopi meille parhaiten ettei tarvi kertoa missä hoidoissa milloinkin käy, saa pitää matalaa profiilia.
Mies onnistuu mullekin aina luomaan toivon kipinän, luottaa siihen että vielä se meillekin oma vauva tulee.